Maltti on muita varten

Inspiraation iskeminen ei katso aikaa eikä paikkaa. Saimme kesällä vanhan keinutuolin, joka on sittemmin parvekkeella odotellut pääsyä käsittelyyn. Olin suunnitellut maalaavani sen kalkkimaalilla. Suunnitelman heikkous piili siinä, että kalkkimaali pitäisi ostaa verkkokaupasta ja sitten rauhassa odotella toimitusta ja viritellä inspiraatiota seuraavalle viikolle. Ei käy! Tällä luonteenlaadulla ensin jahkataan ja vatvotaan päätöksiä loputtomiin, mutta sitten kun aletaan hommiin niin sitten aletaankin ihan sillä samalla sekunnilla. Siksi perinteinen malli eli kauppaan ja samantien hommiin sopii minulla parhaiten.

Nooh, nyt ei tarvinnut käydä edes kaupassa vaan varastosta löytyi jämäpurkki perusvalkoista maalia. Mutta oli myös purkinpohjallinen lähes kuivunutta mustaa liitutaulumaalia. Eikös liitutaulumaalissa ole jotain saumauslaastia tai jotain sellaista vähän kalkin tapaista.. 

Siis maalit sekaisin vain. Ja hitsiläinen, hommahan toimi. Maalista tuli vähän vaaleampi kuin ajattelin mutta ihan kivasti harmaalla murrettua valkoista. Olisi ehkä pitänyt lisätä valkoista maalia liitutaulumaaliin, mutta menin tekemään toisin päin ja sen päätöksen kanssa nyt eletään. Maalipinnasta tuli kuitenkin oikein mattamainen ja vähän rouhea, juuri niin kuin halusin. Sitä paitsi nyt pysyi budjetti nollilla ja sain varastoa tyhjennettyä kahden maalipurkin verran.

Kylmenevät ilmat alkavat haittaamaan harrastustoimintaa ja siksi ainoa vaihtoehto tällä kertaa oli maalata keskellä olohuonetta. Vähän jännitti, yksikin jälki parketissa ja siitä kuulisi ikuisesti. Ja itseäkin tietysti riepoisi ikuisesti. Vaan hommahan toimi kuin junan vessa, ainoastaan hetkittäin piti tuuppia turhan kiinnostunutta kissaa kauemman pyörimästä.

Koska kaikenlaisia kuvia on tullut viime aikoina siirreltyä, niin tokihan tähänkin piti vielä yksi laittaa. Olisi voinut valita jonkun näyttävämmänkin jutun, sehän peittyy joka tapauksessa.  Vaikka keinussa on hyvä muotoilu ja siinä on todella hyvä istua, niin jotain se kuitenkin kaipaa pehmikkeeksi. Nykyisessä olohuoneen keinutuolissa on lampaantalja, mutta tämä uusi on istuinosaltaan sen verran kapeampi, että taljat ei nyt käy.

Ei ihme, että kissaa kiinnosti projekti. Ettei vaan aavistanut, että lempipaikkaansa
ollaan korvaamassa uudella keinutuolilla..

Varastossa on useampi vyyhti jostain meille päätynyttä vaaleansinistä moppilankaa, olisikohan tässä nyt viimein käyttötarkoitus sillekin. Jännä juttu, että jos vaan tilat antavat periksi, niin kyllä monelle kummallisellekin materiaalille löytyy aikanaan käyttötarkoitus. Ne tilat vaan ei oikein enää antaisi periksi… 

PS. Mikä siinä muuten on, että ihmiskunta osaa kyllä kehittää kaikenlaista avaruusteknologiaa mutta ei karvoja tiputtamatonta pensseliä. Vai onko sanonta `halvalla ei saa hyvää` tarkoitettukin juuri erityisesti pensselin ostajalle.

We Can Do It!

Kuva Flickr.com. Lisenssi CC BY 2.0

`We Can Do It!` on alun perin II maailmansodan aikainen amerikkalainen propagandajuliste, jonka Westinghouse Electric tilasi J. Howard Milleriltä omien tehdastyöläistensä työmoraalia kohottaakseen. Noin kuusi miljoonaa yhdysvaltalaista naista siirtyi töihin teollisuuteen täyttämään armeijaan siirtyneiden miesten jättämää työntekijävajetta. 


Monet naiset työskentelivät juuri sodankäyntitarvikkeita tuottavissa tehtaissa. Julisteen oli tarkoitus valaa uskoa tehdastyöhön siirtyneille naisille, että he kyllä kykenevät täyttämään miehen paikan ja tekemään oman osuutensa kansakunnan sotaponnistelujen eteen.  

Kuva Flickr.com. Lisenssi CC BY 2.0

Ovatko We Can Do It - tytön yhtäläisyydet Kippari-Kalleen sattumaa vai suunniteltua, sitä ei julisteen syntyhistoria kerro. Julisteen inspiraationa toimi 17-vuotiaan michiganilaisen tehdastyöntekijä Geraldine Hoffin valokuva.  Geraldinen ura teollisuudessa jäi vain parin viikon pituiseksi. Sellistinä hän oli huolissaan käsiensä puolesta ja vaihtoikin pian työhän kirjakauppaan. Itse Geraldine Hoff Doyle sai tietää vasta 80-luvulla olleensa julisteen inspiraatio. 

Esimerkki julisteikonin uudemmista versioista.
KuvaFlickr.com. Lisenssi CC BY 2.0

Julisteesta puhutaan usein hieman virheellisesti myös nimellä `Rosie the Riveter`. Rosie oli toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain sotateollisuudessa työskentelevien naisten ponnistuksia kuvaava propagandahahmo ja henkilösymboli. Erilaisissa propagandafilmeissä, julisteissa, lauluissa esiintyneen Rosie the Riveter –hahmon luomisessa esikuvana puolestaan toimi pommikonetehtaassa työskennellyt Rose Will Monroe. Osattiin sitä jo silloinkin ammentaa aineksia klassisesta taiteesta; Saturday Evening Postin kannessa julkaistu Rosie-kuva on asettelultaan aika suora kopio Michelangelon Profeetta Isaiahista, pitsinenäliinalla täydennettynä.

Sodan aikana filmiteollisuus nosti esille työtä tekeviä tyttöjä ja naisten työtaidot alkoivat saada tunnustusta ja naisten työhön siirtymiselle olikin paljon tilausta. Sodan loputtua naisten kuitenkin oletettiin palaavan työmaailmasta takaisin kotiin ja antavan tilaa sodasta palaaville miehille. Heti sodan jälkeisenä aikana kansakunnan arvomaailma kääntyikin aivan uuteen suuntaan ja ikään kuin vastareaktiona kaikelle eletylle turvattomuudelle perheestä, kodista ja kotiäitiydestä tuli vahvoja sodanjälkeisen ajan symboleja. Naisten oletettiin huolehtivan lapsista ja kodista sillä aikaa kun mies kävi työssä elättääkseen perheensä. Naisasialiikkeen monen vuosikymmenen saavutukset tuntuivat suurelta osin sulavan pois ja muutoksen sijaan pysyvyydestä tuli aikakauden arvo. Kesti 60-luvun lopulle asti kunnes naisten tasa-arvopyrkimykset alkoivat jälleen ottaa uusia askeleita.

United States. Office of war information. Public Domain.

We Can Do It – juliste ei saanut II maailmansodan aikana kovinkaan suurta julkisuutta. Vasta 70-luvulla se löydettiin uudelleen, jolloin siitä tuli ensin feministiliikkeen tunnuskuva ja sittemmin iso pala popkulttuuria.  Juliste jatkaa nykypäivänäkin elämäänsä paitoina, postikortteina, mukeina ja jääkaappimagneetteina ja se lienee yksi tunnetuimmista sotapropagandajulisteista. Se leviää eri käyttöyhteyksiin versioituna Propagandaan julistetta käytetään edelleen, mm. Sarah Palin ja Hillary Clinton ovat tehneet omat WCDI-versionsa. Barak Obaman legendaarinen Yes we can –kampanjakin rakentui samalle pohjalle. Kunnon popkulttuurituotteen tavoin teemasta on tehty myös lukuisia parodioita sekä erilaisia kaupallisia sovelluksia. Ehkä ainoastaan Britannian hallituksen kotijoukkojen moraalin kohottamiseen suunnattu `Keep Calm and Carry on` on vielä tätäkin tunnetumpi.

Kaikkien aikojen levinnein sotapropagandajuliste ?
UK Government. Public Domain.

Kuvansiirtoa part II

Jatkoin viikonloppuna kuvansiirtokokeiluja.  Erilaisten tekstien siirtäminen maalatuille pinnoille sujuikin ihan hyvin, esimerkkinä pienen yöpöydän ilmeen muuttuminen perustylsästä esineestä shabby chic tyyliseksi pikkuesineeksi. Jätin maalausjäljen ihan tahallaan aika krouviksi. Vähän jäin miettimään korinkin maalaamista valkoiseksi, ei vaan taida olla kovin kestävää maalausjälki tuollaisessa pinnassa. 

Pöytälevyn teksti on haettu thegraphicsfairy.com :sta

Kokeilin myös tulostetun valokuvan siirtämistä puupinnalle, mikä ei sitten sujunutkaan enää yhtä hyvin. Paperin pyörittäminen kuvan päältä pois vaatisi kärsivällisyyttä ja malttia enemmän kuin mitä minulla hyvälläkään hetkellä on käytettävissä. 

Yksikin liian voimakas hankausliike paperiin ja kas, kuvastakin lähtee pala pois.. Homma muistutti vähän sitä, kun kaikkien aikojen kirppislöydössä se keskelle lätätty hintatarra ei millään meinaa irrota. Yhtä mukavaa puuhaa kuin folion pureminen. 

Jäljelle jääneet paperin jämät haittaavat kuitenkin vain kovin läheltä katsottuna, itseasiassa se on ihan kiva efekti tällaisessa vanerikuvassa.

Metallinen capuccinopurkki sai uuden käyttötarkoituksen murukahvin säilytykseen.

Metallin pintaan jäi lakasta ikävästi mattajälki. Olisi ihan ok, jos olisi leikattu vaikka ympyräksi tai neliöksi 

Harjoitukset jatkukoon. Seuraavaksi ajattelin kokeilla tehdä vaneerisia tekstitauluja.. 

Kuvansiirtoa Art Mediumilla

Tämän viikonlopun aikana olisi syytä tehokkaasti hoitaa opiskeluihin liittyvää tehtävälistaa lyhyemmäksi. Vaan minkäs teet, aina tarvittaessa löytyy kyllä jotain ihan muuta ajanvietettä. Juuri nyt sellaista kivaa tekemistä oli kokeilla kuvien siirtämistä erilaisille pinnoille. Sain siskolta pienen purkillisen Art Medium kuvasiirtoainetta jolla voi siirtää lasertulostimella printatun kuvan tai vaikka valmiin valokuvan mille tahansa kovalle pinnalle tai kankaalle.  

Minulla oli varastossa Ribba-kehys, josta lasi oli hajonnut. Kehyksen taustavaneri pääsi kokeilualustaksi. Tarvittiin vain sopiva kuva, jonka tulostin peilikuvana lasertulostimella.  

Valmis liitutaulu ei ehkä kuitenkaan ole ihan minun makuuni, joten saa nähdä kauanko pysyy seinällä. Sitä paitsi, jos ei opiskelujen työlista ala nopeasti lyhentyä niin meillä siirrytään kokonaan syömään vuoropäivinä ainoastaan `katso jotain jääkaapista` ja `ota sieltä eilistä` -ruokalajeja. 

Kustannukset eivät olleet juuri kummoisetkaan; rikkoutuneen kehyksen takaseinä, ja pala liitutaulutarraa varastorullasta. Pullo Art Mediumia maksoi alle 6 euroa, mutta siitä kului vain murto-osa, jos edes senkään verran. Pitänee vielä testata, että toimiiko homma yhtä hyvin millä tahansa vesiohenteisella lakalla tai jopa liiman ja veden sekoituksella. 

Itse kuvansiirron tekniikka oli kyllä kiva, taidan laajentaa kokeilut pikimiten myös erilaisiin pelti- ja lasipurkkeihin sekä huonekalujen pintoihin. Mutta nyt; nenä kiinni kirjaan, mars!

Henry Cartier-Bresson Ateneumissa 23.lokakuuta.- 31.tammikuuta.

Kuva täältä Lisenssi CC BY 2.0

Ateneumissa aukeaa maailman tunnetuimpiin valokuvaajiin kuuluvan ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin töiden näyttely 23.10. Cartier-Bresson kuvasi aktiivisesti ihmisiä ja tapahtumia eri mantereilla kuuden vuosikymmenen ajan. Häntä on luonnehdittu usein valokuvajournalismin isäksi. 

Windsorin herttuapari vuonna 1951. Kuva Flickr.com. Public domain

Tiedonvälityksen valtava kehittyminen koko 1900-luvun ajan mahdollisti uutiskuvien ennennäkemättömän leviämisen ja uudenlaisen kuvajournalismin vaikutusvallan muodostumisen. Henri Cartier-Bresson oli kameransa kanssa todistamassa ja taltioimassa monia 1900-luvun historian käännekohtia ja hänen valokuvansa ovat muokanneet useiden sukupolvien historiakuvaa. Hän oli paikalla todistamassa Pariisin vapautumista ja vankileirien paljastumisia, hän kuvasi Gandhia vain tunteja ennen tämän salamurhaa ja Kiinassa hän dokumentoi kommunistien valtaannousua. 1950-luvulla Cartier-Bresson pääsi kuvaamaan rautaesiripun takaisen Neuvostoliiton elämää ja arkea. 1960-luvulta lähtien Cartier-Bresson keskittyi yhä enemmän kuvajournalismiin uutiskuvauksen sijaan. Hän oli ehdottoman keskeisenä tekijänä vakiinnuttamassa valokuvan merkitystä myös visuaalisena taiteena.

Henri Cartier-Bresson oli myös yksi kansainvälisen Magnum Photos –kuvatoimiston perustajista.

Coco Chanel. Kuva Flickr.com. Public domain

Ratkaisevia hetkiä

Valokuvaus oli Henri Cartier-Bressonille väylä kertoa tarinoita elämästä ja vangita filmille yllätyksellisiä ja ratkaisevia hetkiä. Kamera oli hänelle luonnoskirja, jonka tarkalla ajoituksella sai tallennettua spontaanisti ohimeneviä hetkiä. Valokuvaaminen oli ennen kaikkea elämäntapa. Hänen kuvansa heijastivat ihmisten välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja. Niin yksilöitä kuin kansanjoukkoja ja kaikkea sitä minkä varaan kulttuurinen, yhteiskunnallinen ja uskonnollinenkin identiteettimme nyt rakentuu.

Kuva täältä. Lisenssi CC BY-NC-ND 2.0

Anteeksi, katsommeko samaa kuvaa?

Olen aiemmin esitellyt täällä blogissa joitain omasta mielestäni kovasti ikonisia suudelmakuvia ja kyllähän tämä Cartier-Bressonin suudelmakuva pariisilaisesta katukahvilasta vuodelta 1969 sellainen ihan ehdottomasti on. Sinnikkäästä etsimisestä huolimatta en onnistunut löytämään kuvan henkilöistä mitään lisätietoa. Voisiko katukuvaus olla ollut silloin vielä niin lapsenkengissä tekijänoikeudellisesti, että tämä kuva oikeasti olisi sattumanvarainen otos, sattumanvaraisine henkilöineen. Tämä mahdollisuus alkaa kyllä pikkaisen ruokkia mielikuvitusta; onko kyseessä salainen tapaaminen vai vakiintunut pari? Rakkautta vai ystävyyttä? Kuinka kauas kantoi? Oliko kahvilassa käynti arkinen piipahdus vai lomaa? Kumman koira vai eikö kummankaan? Lähdettiinkö tästä eteenpäin yhdessä vai erikseen? Minne? Tiesivätkö tulleensa kuvatuiksi?

Jos yksi tarina pitäisi valita, niin minusta tässä kuvassa voisi olla tuore aviopari häämatkallaan Pariisissa. Vaimo ostanut matkalle baskerin, mieskin pakannut mukaan vähän rennompia vaatteita. Koira osunut kuvaan sattumalta. Lupa valokuvaamiseen kysytty ja suudelmaa pyydetty. Aviossa edelleen. Historiallista jossittelua tämä siis..

Haluankohan edes tietää kuvasta enempää? Ehkä kuitenkin. Jatkan tutkimuksia…

”Minulla on aina kamerani mukana, ainoastaan parranajo aamulla tapahtuu ilman sitä. Kamera on minulle silmän jatke. Kuvaaminen antaa minulle fyysistä iloa. Se on kuin metsästystä, mutta ilman tappamista.” Kuva Flickr.com. Public Domain.

Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely aukeaa Ateneumissa 23.lokakuuta ja on auki tammikuun loppuun asti.

Diagnoosi; nostalgia

Meist on tullu juuri sellaisii, joille nuorempina naurettiin.

Me takerrutaan menneisiin, niihin jäädään kiinni.

Me ollaan dinosauruksii ja eilispäivän uutisii, vanhat pierut haihtumassa uusiin tuuliin.

Ei uudempaa, ei parempaa.

Me vaaditaan nostalgiaa, me halutaan nostalgiaa.

                                           (Anssi Kela; Nostalgiaa)

Aika on yhtä julma ja armoton kaikille, siinä ei pääse sekuntiakaan taaksepäin. Silti, ajoittain on mukava katsella taaksepäin, haikailla menneitä aikoja ja kaivata menetettyjä asioita.

Ammoisina aikoina (1600-luvulla) koti-ikävää ja kaipuuta menneeseen tarkoittanut nostalgiointi (näinkö tästä tehdään verbi?) diagnosoitiin sairaudeksi. Pelättiin, että ihminen masentuu aikapaluun tai kotiinpaluun mahdottomuuden tajutessaan. Nostalgia nähtiin myös itsetuhoiseksi määrittelemättömäksi kaipuuksi jonnekin pois. Romantiikan aikakaudella nostalgiasta kiinnostuivat vihdoin lääkäreiden sijaan runoilijat ja muut taiteilijat.

Jos nostalgian kulttuurihistoria kiinnostaa, niin ruotsalainen aatehistorian professori on kirjoittanut nostalgiaakin käsittelevän kirjan Melankolian huoneet (Atena-kustannus). Tuossa kirjassa nostalgiaa tarkastellaan siis ensisijaisesti ymmärtääkseni lääketieteen näkökulmasta. SKS-kirjoilta on ilmestynyt artikkelikokoelma `Nostalgia. Kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista` (Rossi & Seutu), jossa puolestaan käsitellään nostalgian historiaa taiteen näkökulmasta.

Nykyään nostalgia ja menneisyyden kaipuu on ihan sallittua ja suosittua kohtuuannoksina, joskus vähän ylenpalttisestikin harrastettuna. Vintage, retro ja menneiden aikakausien ihannointi sekä uusintaminen; kaikki trendikästä ja tuikitavallista.

Pienen Linnun Macrotex-haasteen aiheena olikin tällä viikolla nostalgia. Yhdistän nyt tässä haasteessa nostalgian siis esineisiin, en tunteeseen.  Kiertelin kotia ympäri ja etsin nostalgisia esineitä. Siinä kierrellessä ja kuvatessa huomasin, että minulle nostalgiaa näköjään edustavat tavarat jotka ovat peräisin mummoloiden maailmasta.  Omasta lapsuudenkodistani peräisin olevat tavarat ovat minulle vasta retroa, ei siis vielä ihan nostalgiaa. 

Muuten, niin hieno kuin onkin, kuvissa näkyvä peltinen paloauto on  käyttöominaisuuksiltaan leikkimiskäyttöön mahdoton!! Paketti jos toinenkin on meillä laastareita kulutettu lelun tekemiin haavoihin. Aikamme paikkailtuamme siirsimme lelun kaapin päälle vain katseltavaksi.  Nostalgisen esineen  kuuluu minun mielestäni olla täydessä käytössä, ei pelkkänä koristeena kaapin päällä.

DIY: Muovikasseja sulattamalla materiaalia ompeluihin

Opiskelijalla kuuluu olla läppäri ja penaali, eikö niin. Minulta on molemmat puuttuneet, läppärikin on tähän asti ollut pelkkä miniversio, joka on mahtunut kulkemaan melkeinpä takin taskuun työnnettynä.  Koska käsilaukkuni kävisi yksinään `mitä kaikkea nainen voikaan laukussaan kuljettaa´-väitöskirjan tutkimusaineistoksi, isomman läppärin käyttöönoton myötä tuli akuutti tarve keksi jokin tapa suojata laitetta edellisviikon eväsleipien muruilta, puoliksi sulaneilta kurkkupastilleilta ja kaikenmoisilta murentuneilta luontoaarteiden askartelumateriaaleilta.

Materiaalia eri vaiheissa..

Olen joskus aiemminkin kokeillut muovipussien sulattamista yhteen, tuhoten silloin talouden kaikki kauniit muovipussit (ja muistaakseni yhden silitysraudankin). Homma ei silloin onnistunut millään; syntyi vain epämääräinen kasa enemmän ja vähemmän rypistyneitä muovilappuja. Tällä kertaa päätin taklata homman kunnolla kotiin. Netti on täynnä ohjeita muovikassien sulattamisesta ja niitä lukemalla nousi yksi yhdistävä ohje esille. Nimittäin; malttia hyvä ihminen!!!

Valmis suojapussi läppärille

Voit siis sulattaa muovipusseja yhteen varovasti silitysraudalla leivinpaperin läpi silittämällä. Laita leivinpaperi varoiksi myös muovien alle. Leikkaa muovipusseista saumat pois ja laita päällekkäin vähintään kaksi muovipussin palaa, miksei enemmänkin, kokeilemalla selviää. Muovien on syytä olla suurin piirtein saman paksuisia ja silittäminen on parasta aloittaa yhden pisteen lämpötilalla. Nosta lämpötilaa lähemmäs kahta pistettä, jos tulosta ei ala muuten tulla. Hiljakseen muovikerrokset sulautuvat yhteen. Pidä ihan käden ulottuvilla jotain painavaa, jonka laitat silittämisen lopetettuasi leivinpaperin päälle painoksi. Näin tuotos ei jäähtyessään kauheasti käpristy. Materiaalin jäähdyttyä pääset sitten ompeluhommiin. Lopputulos on paksu ja joustava, hyvin saksilla ja ompelukoneella työstettävä materiaali. Jos haluat tutkia tarkemmin työtapoja, googleta vaikka muovikassien sulatus . Ohjeita ja ihania tuotoksia löytyy vaikka miten paljon.

Itse ompelukonerajoitteisena ihmisenä, piti myös odottaa jotta systeri tulee kyläilemään. Joka kerta on jotain ompelua ohjelmassa, siskotyövoiman hyväksikäyttöä, myönnetään.  Suunnitelmissani on kyllä kokeilla itsekin ompelukoneen käyttöä, keittiö tarvitsisi ison muovisen pussin jonne voisi kerätä saunalle poltettavaksi menossa olevat roskat. Toteutus vaatinee vähän muovipussien metsästystä ja suunnittelua. Vaikka miten tekisi mieli mennä penkomaan kauppojen pullonpalautusautomaattien viereisiä roskiksia, niin maltti lienee tarpeen tässäkin. Ehkä tutuilta sentään kehtaisi pyydellä muovipusseja materiaaliksi…

Muovipusseja inventoidessani kävi mielessä kyllä aikamoinen ihmetys, että mitähän nämä kaikki muovipusseissa kotiin kannetut tavarat oikein ovat…. Mahdoton määrä muovipusseja taloudessa, jossa kaupoista shoppailua harrastetaan todella vähän. Penaalin materiaaleista kiitos Ink Clubin mustetilauksen, vetskari otettu talteen rikkinäisistä farkuista, läppärisuojan materiaalit kerätty tekemällä ostoksia Glitteristä, Sokoksesta, Elloksesta, Cubuksesta (tuo makeasti nahkaa muistuttava tummanlila raita kassissa) ja kultasepänliikkeestä. Nollabudjetilla syntyivät siis molemmat tuotokset.

Tästä lähdettiin liikkeelle. Nuolella on merkitty läppärin suojapussiin päätyneitä muovipusseja.

Osoite tuntematon

Ympäri Suomea vietetään ensi lauantaina asunnottomien yötä. 17.lokakuuta on YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen työn teemapäivä kaikkialla maailmassa.  Riitta Granfeltin lause; ”sosiaalityö yhteispoliittisena toimintana ei ole paljonkaan arvoista, ellei sen tekijöillä ole rohkeutta asettua niiden ihmisten puolelle, jotka eivät voi puolustaa elämisoikeuttaan suorituksilla, selviytymisellä tai kunniallisella elämäntavalla” sopii asunnottomuuden pohdintaan ihan erityisen hyvin. Usein pysyvä asunnottomuus syntyy, kun ihminen ei pysty pitämään puoliaan, ehkä ei enää lopulta haluakaan.

Maskuliinisuuden taakka

Kuva Flickr.com

Suomen noin 8000 asunnottomasta vain joka viides on nainen. Sukupuolierot asunnottomuuden määrässä ja laadussa ovat selvät, mutta mistä löytää syyt? Onko miesten vaikeampi solmia sosiaalisia suhteita ja siksi päätyä helpommin asunnottomaksi. Tuottavatko miehisen maailman arvot ja paineet enemmän ääriratkaisuja yhteiskunnan huipulle ja pohjalle. Onko miehen naista vaikeampaa osoittaa heikkoutta ja vastaanottaa apua. Miehen tapa reagoida pettymyksiin ja kriiseihin on helposti kaksijakoinen. Joko ahdistusta puretaan toimintaan, usein esimerkiksi työhön, tai sitten ahdistusta hoidetaan päihteillä.

Kuva Flickr.com

Saattaisiko sukupuolierojen määrällisenä selittäjänä olla siis naisen parempi keskimääräinen kyky hakea apua itselleen. Esimerkiksi masennusta diagnosoidaan naisilla enemmän kuin miehillä. Alkoholisteista tuntuu miehiä taasen olevan suuri enemmistö. Ymmärtääkö nainen hakea apua kun mies vastaavassa tilanteessa peittää avuntarvettaan päihteillä. Ja onko asunnottomuus naiselle vieläkin raaempaa kuin miehelle? Ainakin väkivallan uhka on asunnottomalla naisella suurempi. Usein naisilla asunnottomuus johtaa myös prostituutioon.

Kuva Flickr.com

Entä mitä vaikuttaa ns. maskuliinisuuden taakka? Meneekö mieheltä perheen tai työnmenetyksen myötä koko elämän pohja kun naiselle vastaavassa tilanteessa jää vielä jotain mille rakentaa uutta minuuttansa. Naisiin kohdistuu perheessä ja yhteiskunnassa erilaisia odotuksia kuin miehiin. Sukupuolten erilaiset maailmat ja niiden vaikutus sosiaalisiin tilanteisiin ja ongelmiin on tosiasia, joka heijastuu monien muidenkin sosiaalisten ongelmien kohdalla.

Kuva Flickr.com

Asunnoton vai koditon

Jossain kehityksen vaiheessa Suomessa käytettävä termi on muuttunut kodittomasta asunnottomaksi. Onko kyseessä ihan sama asia, ja jos eroja on, niin kumpi pahempi? Asunnottomalle kodin määrittely voi poiketa omassa kodissa asuvien tavasta määrittää koti. Riittääkö oma nimi ovessa tai asuminen matalan kynnyksen asuntolassa ilman sen suurempia asumisen rajoitteita?  Asunto ensin –periaatteen mukaan toimittaessa henkilölle tulee tarjota mahdollisuus pysyvään, vakituiseen asuntoon ilman kuntoutuksen tai hoidon vaadetta. Päihteiden käytön salliville, matalan kynnyksen asuntoloille on nykyisessä ilmastoympäristössä vaikea löytää paikkaa, saati ymmärrystä tai suvaitsevuutta naapurustolta. Syrjäytymisen kasvot ovat monella tapaa aika ilkeän näköiset, sanoo sininauhasäätiön johtaja Aarne Kiviniemi. Asunto ensin –periaatteen mukaiselle asumiselle vaihtoehto kuitenkin lienee useimmiten katuasunnottomuus.

Kuva Flickr.com

Kodittomuudesta puhumisen muuttuminen asunnottomuudeksi vie ehkä näkökulmaa enemmän rakenteellisiin asioihin. Mutta asunnottomuudessa ei fokus kai voi olla kuitenkaan pelkissä seinissä, vaan johonkin kuulumisessa ja elämän mielekkyydessä. Haetaanko asunnottomuus –termin käytöllä eräänlaista objektiivisuutta, helpompaa mitattavuutta ja tilastoitavuutta. Kodittomuus kun on vahvasti subjektiivisempi ilmiö. Termin valinnassa on kyse myös eettisestä valinnasta; riittääkö panokseksi se, että annetaan ihmiselle katto ja seinät, vai pitääkö huolehtia myös siitä että niiden sisäpuolella voi tuntea olevansa kotonaan.

Kuva Flickr.com

Poste restante –arkea

Vuonna 1987 päihdehuoltolain korvatessa irtolaislain asunnottomuuden käsittelyssä siirryttiin puhumaan huonotapaisuuden sijaan huono-osaisuudesta. Lain henki muuttui; toimenpiteiden kohdetta ei laissa nähdä enää pelkkänä viranomaisten huolto-objektina. Asunnottomuus ei ole enää syy pakkosijoittamiselle; poste restante –noutoposti riittää osoitteeksi. Fyysinen osoite tarvitaan kuitenkin monessa käytännön elämään vaikuttavassa asiassa.  Ilman sitä on käytännössä moni asia mahdoton. Haitta ulottuu myös esimerkiksi viranomaisasiointiin ja erilaisten sopimusten solmimiseen. Verkko-ostokset ja nettikaupat ovat viimeistään osoitteen puuttuessa saavuttamattomissa.

Kuva Flickr.com

Riskit ja suoja

Asunnottomuuden riskiä lisäävät sosiaaliset tekijät, jotka voivat syrjäyttää ihmisen asuntomarkkinoilta. Toisaalta riskitekijöitä ovat perheen ja verkostojen puuttuminen. Kolmantena riskitekijänä nähdään henkilökohtainen haavoittuvuus eli altistuminen syrjäytymisuhalle. Perheen ja verkostojen merkityksestä asunnottomuuteen ei tutkimustietoa juuri ole, mutta erään haastattelututkimuksen mukaan juuri erilaiset perhesuhteisiin liittyvät ongelmat koettiin suurimmaksi syyksi asunnottomuuteen, työn puute tuli vasta toisella sijalla, oma päihteidenkäyttö vasta näiden syiden jälkeen. Olisiko niin, että asunnottomat näkevät päihteidenkäytön seurauksena, ulkopuoliset syynä.

Kuva Flickr.com

Asennevammat?

Minkälainen asenneilmasto on Suomessa asunnottomia kohtaan vallalla? Keskustelupalstojen erittäin selkeä viesti on, että asunnottomuus on useimmiten oma valinta ja pohjaltakin pystyy kyllä omin avuin nousemaan jos vain haluaa. Alkoholi ja asunnottomuus tunnutaan aina liittävän yhteen; alkoholi syynä ja asunnottomuus seurauksena; harvemmin nähdään, että syy-seuraus- yhteyden painopiste voi usein kulkea toisinpäin.

Kuva Flickr.com

Useimmilla on paikka, jonne ovat menossa, kaikilla ei....