Enni Mustonen: Pukija

Kirjoitin pari vuotta sitten Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisestä osasta, että toivottavasti jatko-osissakin yhteiskunnallinen ajankuvaus pysyy edelleen keskiössä eikä homma latistu pelkäksi juonivetoiseksi hutuksi ja historiallisten nimien tiputteluksi.

Kirjasarjan kahdeksas osa Pukija kertoo Paimentyttö Idan tyttärentyttärestä Vienasta. Sarjassa on nyt edetty kansakunnan synnyn, sotien ja murrosten läpi uuden ajan alkuun, 50-luvulle. Pukijassa ajankuvauksessa painopiste siirtyy yhteiskunnallisten muutosten ja kipupisteiden kuvaamisesta populaarikulttuurin ilmiöiden hyödyntämiseen. Ollaan sen ajan kynnyksellä, jolloin yhteiskunnassa huomio alkaa siirtyä yhteisöistä yksilöihin. Tätä muutosta ruokkimaan syntyy valtava viihdeteollisuus juorulehtineen ja tähtikultteineen. Keskiöön nousevat  missit, coca-cola ja paperitähdet. Ihan terävästi siis Mustonen on jälleen osannut poimia sen olennaisen muutoksen siitä viitekehyksestä mikä yksittäisen ihmisen elämässä näkyy ja tuntuu.

Maisteri Särkkä. Kuvaaja Aarne Pietinen. Museoviraston kuvakokoelmat.

Mutta, mutta;  mitkä ovat tämän kirjan kirjalliset arvot yksittäisenä teoksena? Minun mielestäni aika olemattomat.  Vienan persoona jää haileaksi. Jos kirjasarjan alussa panostaa ajankuvauksen lisäksi henkilökuviin ja henkilön kehitystarinaan, niin lopun sarjaa saakin sitten lasketella pelkillä ajankuvan detaljeilla ja namedroppingilla, vai?  Kirjan heikkoja kohtia ovat minusta myös vähän väkinäisesti tuupatut ulkomaan kokemukset.  Mae Westin ja Marilyn Monroen ymppääminen sivurooleissa piipahtajiksi  ei anna tarinalle mitään lisää. 

 

Kuvalähde: Pixabay

Vaikka tykkään populaarihistoriasta ja historian popularisoinnista, silti jokin tämänkaltaisessa historian viihteellisessä hyväksikäytössä ärsyttää. En edes sano, etteikö faktaa ja fiktiota saisi kaunokirjallisuudessa sekoittaa. Antaa mennä vaan, viihdettähän tässä luodaan, eikä historiantutkimusta. Mutta kuinka pitkälle nykyaikaan syrjästäkatsojan tarinaa voidaan tällä tavoin viedä? Milloin kirjasarjassa tulee vastaan se hetki, jolloin oikeiden henkilöiden käyttäminen osana fiktiivisten henkilöiden tarinaa on liikaa. Mihin asti tarinaa oikein voidaan kuljettaa ja suomalaisten yhteistä lööppiomaisuutta ryöstöviljellä? Kun vielä muutaman osan jaksaa odotella, onko Vienan tytär töissä Ala-Tikkurilan Shellillä  Lahden MM-hiihtojen aikaan tai joko Vienan lapsenlapsi hengailee Sofia Belourfin kaverina asukuvia ottamassa? Minkälainen on  syrjästäkatsojan osa lähimenneisyydessä tai nykyhetkessä?  

Reiluuden nimissä on sanottava, että Enni Mustonen (alias Kirsti Manninen)  osaa kyllä taitavasti kuvata arkisia asioita kultakin ajanjaksolta. Pukijassa parhautta olivat minusta 50-luvun alkuvuosien lentomatkustamisesta kertovat kohdat.  Enni Mustosen huolellista taustoitusta ja historiantuntemusta onkin monesta suunnasta lukuisasti kehuttu. Kaikesta kirjoittamastani huolimatta; jos syrjästäkatsoja-sarjalle tulee vielä jatkoa (kuulemma tulee) , niin varmasti jatko-osatkin vielä luen. Silleen vähän samalla tavalla kuin kampaajalla istuessa tulee luettua lehtiä, joita ei muussa yhteydessä tulisi suosikkilukemistokseen mainittua.

Enni Mustonen

Pukija

Otava 2020

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan 8.osa

Ruth Hogan; Kadonneiden tavaroiden vartija

Käytän kirjablogeja oman lukukokemukseni syventämiseen. Luettuani tai lukiessani kirjaa etsin arvioita ja luen muiden tulkintoja teoksesta. Kirjablogeja lukiessani löydänkin vahvistusta omille ajatuksilleni kirjasta ja bongaan sellaisia näkökulmia mitä en itse ehkä lukiessani tajunnutkaan ajatella.  Luen mieluummin nimenomaan henkilökohtaisia lukukokemuksia välittäviä blogiarvioita kuin ns. neutraalimpaan arviointiin pyrkiviä kulttuuritoimitusten kirja-arvosteluja.

Usein löydän kirjablogeista myös täysin erilaisia lukukokemuksia kyseessä olevasta kirjasta. Osa kehuu, osa kritisoi; mutta silti tunnistan, että samasta kirjasta puhutaan, vaikka vastaanotto ja lukukokemus voikin erota omastani melkoisesti.

Nyt kuitenkin kirjablogit pettivät minut isosti. Luin (itseasiassa kuuntelin, mutta sillä ei liene asian kannalta merkitystä) viime viikolla ilmestyneen Ruth Hoganin kirjan Kadonneiden tavaroiden vartija.

Kaikki kirjablogien arvostelut, jotka kirjasta löysin, oli kirjoitettu kustantajalta saadun ennakkokappaleen perusteella. Kaikki lukemani arviot kirjasta olivat myös poikkeuksettoman kehuvia. En tiedä vaikuttiko asiaan enemmän samaan aikaan eletty joulun aika, jolloin lahjakirjaa oli luettu vaiko kustantajan lähettämä mainossuklaalevy, mutta kirjasta kirjoittaneet kokivat teoksen tunnelmalliseksi, lämpöiseksi, herttaiseksi brittielämän kuvaukseksi, jossa häivähtää juuri sopiva annos tummempiakin elämän sävyjä. Sanaleikit kuvataan nokkeliksi ja kekseliäiksi ja juonen käänteet hyvin yhteen punotuksi.  Kirjan hahmoja kehutaan liikuttaviksi ja viisaiksi, elämän kolhimiksi mutta aidoiksi.

Ja kaikkea kanssa!  Kirjan hahmot ovat kuin suoraan ”näin kirjoitan romanttista hömppää”  klishee-kokoelmasta. Yhteenkään hahmoista en kiinny enkä samaistu, saatikka ymmärrä motiivejaan.  Myöskään miljöön kuvaus ei ole minusta erityisen onnistunutta; en saa mitenkään kuviteltua itseäni Lontoon liepeille ruusuntuoksuiseen brittipuutarhaan.

Tarinan pätkät on kudottu näennäisesti yhteen, ilman mitään kunnollista syytä tai tarkoitusta. Sanaleikit ovat vaivaannuttavia, tai sitten suomennos ei ole onnistunutta. Ainoastaan kustantajaveljensä dissaaman Portia-siskon klassikkokirjoilla leikittelevä kirjailijanura on ainoa asia, mikä kirjassa edes hitusen huvittaa.  Kansi ja taustateksti olivat lupauksia herättävää, mutta kirja osoittautui silkaksi sisällöttömäksi kikkailuksi. Vähän kyllä ihmetyttää ja melkein hävettää, että miksi minä en lämpene yhtään tälle kirjalle, josta kaikki muut tuntuvat löytävän niin paljon hyvää. Voinkohan syyttää märkää ja mustaa tammikuuta?

Pettymyksestä huolimatta sijoitan kirjan Helmet 2020-lukuhaasteeseen kohtaan 49 eli vuonna 2020 julkaistu kirja.

Teos: Kadonneiden tavaroiden vartija

Tekijä: Ruth Hogan
Suomentaja: Susanna Tuomi-Giddings

Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Bazar