Mitäpä sitä ihminen lomalla tarvitsee..

.. kuin kirjoja

Pakkaaminen on yleensä helppoa; heittelen vain viime hetkellä kassiin mitä käsiin sattuu osumaan. Yleensä vaatteista 80 % osoittautuu vääriksi valinnoiksi ja loput 20% kiertää narulta käyttöön ja takaisin.

Lomakirjojen valinta sen sijaan on pakkaamisen hankalin osio.  Nuoruudessa otin interrailille ainoana kirjana mukaan Allard-Littusen Sosiologia-teoksen. Kuvittelin pitkien junassa vietettävien tuntien aikana opiskelevani kirjan kannesta kanteen. Allard-Littunen näki kyllä monta maata mutta palasi avaamattomana omaan kirjahyllyyn. Tästä viisastuneena yritän nykyään valita jotain kevyempää matkaluettavaa, mutta ihan täyttä huttua en haluaisi raahata lomallekaan.

Arastelen kirjaston kirjojen mukaan ottamista mutten myöskään halua erikseen ostaa kirjoja pelkästään matkalukemiseksi. En ole vielä oikein tottunut e-kirjojen lukemiseen ja käytettävissä olevat laitteenikin ovat liian pieniä, liian isoja, liian painavia, liian usein ladattavia… Matkakirjojen pitäisi siis mieluusti löytyä omasta hyllystä, olla riittävän mielenkiintoisia mukaan otettavaksi, mutta sen verran kertalukuisia, että pystyy tarvitessa jättämään ne kohteeseen. Tämmöinen kokoelmasta tällä kertaa muodostui:

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin – Mia Kankimäki (Otava 2013)

Kioto? Ei vaan Turkki.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjaa olin erityisesti säästellyt matkalle, enkä pettynyt odotuksissani. Kirja on kevyt, mutta juuri sillä oikealla tavalla. Ei siis hattaraa, vaan höyhen. Pakkasin kirjan matkalaukkuun paluumatkallekin.

Pieni Potenssipuoti - Karin Brunk Holmqvist (Bazar 2011)

Oman kirjaston poistohyllystä napattu Pieni Potenssipuoti oli kuin kirjallinen amuse bouche; pieni makunystyröitä puhdistava välipala. Vähän hassu, höpsö, harmittoman hulvaton.  Täydellinen lomakirja, sellainen jonka jättää hyvällä mielellä jälkeensä seuraavan matkailijan iloksi ja huviksi.

S niin kuin synti – Sue Grafton (Gummerus 2007)

S niin kuin synti on ensikosketukseni Graftonin aakkosdekkareihin ja yksityisetsivä Kinsey Millhoneen. Kirjan kunniaksi on sanottava, että 50-luku tuntui fiftarille ja 80-luku kasarille. Juonesta en niin kauheasti perustanut mutta vahvoja mielikuvia kirjan tapahtumaympäristöstä kyllä päähän muodostui.

Hypnotisoija – Lars Kepler  (Tammi 2009)

Joona Linna –sarjan toistaiseksi viimeisin eli Vainooja sai väkivaltaisuudellaan voimaan miltei pahoin. Lupasin silti Keplereille toisen mahdollisuuden Hypnotisoijan muodossa. Hypnotisoija olikin Vainoojaa selvästi maltillisempi ja kuvailuissaan vähemmän raaka sekä juonikäänteiltäänkin vähemmän ärsyttävä.  Nähtävästi sarjan edetessä kirjailijapariskunnalla on tullut tarve kaiken aikaa lisätä kierroksia sillä seurauksella, että mopo on lähtenyt keulimaan.  Silti eniten minua ärsyttää kirjojen sisältämän ihmiskuvan toivottomuus; joidenkin osalle jo syntymässään langennut muuttumaton ja lohduton pahuus. Joona Linna ja Erik Maria Bark ovat siis minun osaltani tässä. Ei enää enempää tätä lajia.

Vielä on toivoa – Marian Keyes (Tammi 2003)

Kuin naisen elämä alle ja yli kolmekymppisenä?

Tämä kirja löytyi hotellin kierrätyskirjojen hyllystä. Ruotsiksi ja tanskaksi olisi ollut valikoimaa vaikka kuinka, mutta suomeksi löytyi vain Keyesiä, kasa harlekiineja ja Coelhon Alkemisti (tuplana). Coelhoa olen yrittänyt monesti ennenkin lukea, ja juuri nyt Allard-Littusen Sosiologiakin olisi houkuttanut enemmän.  

Tästä Keyesin kirjasta on paha sanoa oikein mitään, olen  unohtanut siitä jo aivan kaiken. Ei minkäänlaista muistikuvaa henkilöistä, tarinasta tai tunnelmasta. Se ehkä myös kertoo kirjasta kaiken tarpeellisen. Muistan hämärästi, että 28-vuotiaalla sinkulla on vielä hippunen toivoa jäljellä, 31-vuotiaalla ei sitäkään.. Vai olikohan kirjan opetus se, että kyllä vielä yli kolmekymppisenäkin (!) pitää uskaltaa yrittää tavoitella sitä täydellistä puolisoa. Kirja päätyi takaisin hotellin hyllyyn. Anteeksipyyntö sille joka tämän seuraavaksi hyllystä luettavakseen valitsee. 

Kotimatkalla kuuntelin vielä Eppu Nuotion Pii Marin trillerisarjan viidennen eli Paineen.

Puun patinoiminen etikalla ja teräsvillalla

Vanheneminen tapahtuu nopsaan, kunhan vain tietää oikeat aineet ja konstit. Nyt puhutaan nimittäin puun ikäännyttämisestä, kuinka käsitellä puu vanhan näköiseksi. Miten siis saada uuteen puuhun vanhan puun patinaa ja ikääntynyttä harmautta?

Isoisäni perunakellarissa muinoin työuransa tehnyt puulaatikko oli joutumassa kokonaan viralta, kun ikääntyessä laatikon pohja alkoi pettää. Eihän siinä auttanut muu kuin korvata rikkoutunut perustus uusilla laudoilla. En halunnut kuitenkaan maalata enkä öljytä laatikkoa, vaan halusin saada ajan kanssa ikääntyneen ilmeen myös uusista laudoista tehdylle pohjalle.

Pakkohan se on uutta puuta saada vanhan pohjan tilalle..

Minulla oli hatara mielikuva etikan ja teräsvillan yhdistelmästä, joka ikäännyttäisi arvokkaasti  tuoreen puun. Vähän skeptisenä kaadoin etikkaa teräsvillan päälle purkkiin, nostin hajupommin vuorokaudeksi ulos jonka jälkeen sivelin uudet laudat sekoituksella. Ja hommahan toimi! Uudet laudat patinoituivat aika lailla vanhojen harmaantuneiden lautojen joukkoon sopiviksi.  Toki harmaantuminen oli melko maltillista, olisihan se voinut olla vähän voimakkaampaakin. 

Tein sekoituksen muistin varaisesti, mitäpä niitä ohjeita etukäteen etsimään, ehtiihän sitä sitten tehtyäänkin. Jälkikäteen ohjeita selatessa selvisi, että teräsvillaa olisi kannattanut kunnolla silputa pieneksi purkin pohjalle, jolloin seos olisi ollut ytympää.  Etikan sijaan olisi myös voinut käyttää omenaviinietikkaa ja kuulemma mustan teen sekoittaminen joukkoon olisi vienyt lopputulosta jonkun asteen ruskeasta kohti mustanharmaata.  Olen laittanut tilauksen vetämään pinosta uusia puulaatikoita, joita sitten syksyn tullen harmaannuttelen. Runsaasti etikan tuoksua  siis täst´edes tiedossa.

Loppukuun ajaksi vintagentti työntää varpaat hiekkaan ja lomailee lämmössä. Syyskuulle!

DIY; Kokedama

Kokedama on japanilainen nimitys sammalpallolle, johon on istutettu pieni kasvi. Kokedama ei kaipaa ruukkua, ja sen voi ripustaa vaikkapa puun oksalle roikkumaan amppelin tapaan. Tai asettaa sellaisenaan kauniin kiven päälle puutarhaan. Sisällä sammalpallon voi asettaa esimerkiksi kauniiseen lasipurkkiin.  Jouluun sopisi vaikka sammalpalloon kääritty riippuva hyasintti.

Kokedaman tekemiseen tarvitaan multaa, savea tai kissanhiekkaa, sammalta, narua tai rautalankaa, sekä tietenkin jokin pieni kasvi.  Märästä mullasta muotoillaan kasvin juuriston ympärille tiivis pallo, joka sitten päällystetään sammaleella. Pallon on hyvä olla jämäkkä, jottei se pääse hajoamaan. Mullasta yksinään ei saa pyöritettyä tarpeeksi tiivistä paakkua vaan se kaipaa jotain sekaan. Japanilaiset taitavat käyttää sidosmateriaalina savea. Löysin kuitenkin Operaatio Oivalluksen Lotalta ohjeen jossa mullan joukkoon lisätään saven sijaan kissanhiekkaa. 

Mullan ja kissanhiekan sekoituksesta syntyikin kostutettuna erinomaisesti muotoutuvaa materiaalia. Pallon pitäisi kestää ilmaan heittelemistä. Koska taputtelin pallon suoraan kasvin juuripaakun ympärille, en uskaltautunut kokeilemaan kopittelua.

Tiiviin pallomöykyn päälle kietaistaan sammalta. Omiin sammalpalloihini en halunnut näkyvää tukirakennetta narun tai köyden muodossa, vaan lisäsin ainoastaan muutaman rautalangan pätkän, jotka vielä kiepautin yhteen ripustuslenkiksi.  Toki mitä enemmän köyttä pallon ympärille pyörittelee, sen pysyvämpi paketti kokedamasta muodostuu ja uppokastelukin helpottuu. Kokedama pitää suihkuttelusta tai veteen upottamisesta. Sammal ja kissanhiekka imevät mukavasti kosteutta, joten aikaansaannos sopii tämmöiselle laiskemmallekin hortonomille hyvin.

Inspiraatiokuvia Flickr.comista. Kuvalinkit 1, 2, 3, 4, 5 ja 6

Niin juu, sammaleen kerääminen metsästä ei kuulu jokamiehen oikeuksiin. Itse keräsin sammaleet omalta pihaltani. Kiven päältä jos ottaa, niin saa mukavan ohuen sammalpeitteen.

Nupit kaakkoon ja mäntyä piiloon

Kalustajan kirosanoista taitaa tämän hetken ykkönen olla mänty. Erityisesti sellaisena kellertäväksi lakattuna kalusteena. Itsekin myönnän  ylenkatsoneeni mäntyisiä kalusteita; liian kasarikotia ja ysärimökkiä omaan makuun. Eikä vielä lainkaan retroa, mahtaako sellaiseksi koskaan tullakaan…

Mutta kun ne pahukset on niin kestäviä, tukevia ja yleensä ihan toiminnallisiakin. Ovat myös tuunaajaan kannalta  kiitollisia, koska onnistuminen on taattua. Pitää vain huolehtia, ettei keltaisuus puske käsitellyistä pinnoista esille.

Sisko uudisti pari lipastoa ihan uuden näköisiksi.  Muutokseen tarvittiin edellisestä tuunauksesta jäänyt purkinpohja harmaata kalustemaalia, puolikas purkillinen Sinellin kalkkimaalia (á 9.95), metallivetimiä (5 x á 0,50 kierrätyskeskuksesta), liimaa sekä pari palaa kangasta omista varastoista.

Kauan eläköön mäntykalusteet ja muut kokopuiset huonekalut, jotka kestävät kovempaakin käsittelyä ja make-overia, toisin kuin lastulevystä tehdyt kalusteväkerrykset. Kierrätyskeskuksissa ja annetaan-palstoilla onneksi on näitä tuunaajan unelmia reilusti tarjolla jos omat on jo mökiltäkin laitettu kiertoon tai saunan pesään. 

Purkki kiinanpunaista, kiitos!

Tuunaavat ihmiset tietävät varmaan tunteen, kun omassa päässä on jokin vahva visio lopputuloksesta.. mutta ei mitään konkreettista käsitystä miten homma toteutetaan. Meillä on anopin vanha puupiironki, jonka tunkkaisen ruskea lakattu pinta on sanalla sanoen susiruma. Kaappia eräänä päivänä mulkoillessani huomasin yllättäen rakenteen olevan mielenkiintoinen. Kaksi symmetristä vetolaatikkoa ja kaappia sekä niiden keskellä iso musta ympyrän mallinen kahva. Periporvarillisessa suomalaisen puusepän tuotteessa onkin klassisen kiinakaapin muoto, oho! Muutokseen tarvitaan siis vain käynti maalikaupassa; ” purkki kiinanpunaista, kiitos”.

 

Jotain tämänkaltaista hakusessa. Kuva lainattu uuttakotiin.fi  nettikaupan sivuilta

Siihen se visio sitten tyssäsikin. Kiinakaappeja kun on niin monenlaisia. Onko verenpunainen oikea valinta vai oranssinpunainen? Superkiiltävä lakkapinta vai mattapintainen kalkkimaali? Tai sittenkin kompromissina puolihimmeä ruosteenpunainen?  Öljy vai akryyli? Miten ihmeessä saada epämääräinen mielikuva konkreettiselle sävykoodi- ja tuotenimitasolle.

Käynti askartelukaupassa ei helpottanut valinnanvaikeutta. Kiinanpunainen –värisävyä ei sävykartoista todellakaan löydy. Sen sijaan löytyy joulun, karmiinin, viinin, ruosteen, rubiinin, kirsikan, puolukan, tiilen, tulen, amarantin, aniliinin, tomaatin ja burgundin punaista. Yritin epätoivoisesti täsmentää käsitystäni hakemastani sävystä jaarittamalla Kiinan historiasta. Hakemani punainen olisi siis ajalta ennen Kiinan kansantasavaltaa. Semmoista agraari-talonpoikaiskiinaa, ei kommunismia. Niin kuin arvata saattaa, selitys ei yhtään auttanut myyjäparkaa pääsemään kiinni visiooni.   Myyjä varovasti ehdotti burgundinpunaista. Siinä vaiheessa oma näkemyksestäni oli jo niin hämärtynyt, että teinityyliin vastasin  että `ihan sama, otetaan se`. 

Halusin kuitenkin testata värin ensin johonkin muuhun kohteeseen. Alle 4 euroa maksanut pikkutuubi riittäisi olohuoneen sohvapöydän maalaukseen. Pöytä on ollut ullakolle siirto-uhan alla jo ikuisuuden, joten pieni kiinanpuna –kokeilu sopisi sille hyvin.

Käytin tuubista korkeintaan puolet. Laimensin väriä reilusti vedellä, jolloin pinta pikkuisen krakeloitui kuivuessaan.  Märkänä väri näytti lähinnä pinkiltä tai punajuurelta; lasillinen sen väristä punkkua taitaisi jäädä juomatta. Kuivuttuaan väri muuttui kuitenkin värikartan mukaiseksi. 

Mutta onko burgundi oikea sävy kiinanpunaiseksi? Ei kai auta muu kuin ottaa illalla lasi punaviiniä ja istua sohvalla maalipintaa tuijotellen. Tuskin siinä kovin montaa lasillista tarvitaan ennen kuin lopputulos alkaa vastata alkuperäistä mielikuvaa (onneksi en valinnut tomaattia tai punajuurta).  Jahka tämä visio tästä vähän vielä varmistuu niin seuraavaksi pääseekin sitten jo perintölipasto kiina-käsittelyyn.

 

PS. Outoja nimiä värisävyillä. Marmeladi on olevinaan punainen (M326) ja nykyinen Höyry (G497) on entinen maalarinvalkoinen. Se joka näitä värejä nimeää ei ole varmaan koskaan valinnut hääpukua (Huntu Y348) tai paistanut munakasta (Omeletti J310).

Neuvoja koulutyöhön

Hyvää alkavaa lukuvuotta kaikille koululaisille ja opiskelijoille, itseni mukaan lukien. 

Ihan relevantteja ohjeita edelleen, ei se maailma niin paljon  olekaan muuttunut

Ipnos makeistehtaan lukujärjestys on Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen kokoelmasta;

http://digi.kansalliskirjasto.fi/pienpainate/binding/346723#?page=1

Deer, oh deer

Kun keväällä kokeilin ristipistoilemista varastohyllyn reikälevylle (täällä siitä enemmän),  aloitin hyvin perinteisestä kirjailuaiheesta eli kukasta.  Reikälevyä jäi jäljelle sen verran, että suunnittelin pisteleväni nahkanauhasta peuran (tai kauriin, antiloopin, poron, hirven.. mitä näitä nyt onkaan) pään. Ikäänkuin metsästysmajatunnelmaa ilman metsästystä.

Valmista nahkanarua en raatsinut ostaa ja tarpeeksi ohuen nauhan leikkaaminen mokkanahan palasta osoittautui ihan liian tylsäksi.  Ihan vaan villalangalla kirjaileminenkaan ei houkuttanut.  

Hetken harkitsin tehdä työn kuparin värisestä lahjanarusta, mutta  `peura ajovaloissa` -efekti ei houkuttanut. 

Niinpä peura valmistui nahan sijaan  paperinarulla pistellen.

Ristipistomalli näytti paperilla ihan hyvälle, mutta valmiissa työssä jotenkin häiritsee silmien puute, pitänee varmaan liimata pienet ruskeat puuhelmet silmiä merkkaamaan. Ja jouluksi punainen kuono.

Puuttuva palanen

Mun pe-pe-peilistä puuttuu palanen

mä voisin täyttää sen..

Lars Kepler – Vainooja; dekkarigenre muutoksessa

Dekkareita on perinteisesti pidetty kevyenä kesälukemisena. Olen lukenut

 paljon ns. vanhanaikaisia kevyeen huttuun kiedottuja murhamysteerejä ála Agatha, joissa liikutaan kauniissa ympäristössä ja murhataan siististi.  Kuolema tulee aina nopeasti, yllättäen  ja takaapäin.  Lopputulema on jotakuinkin siisti. Dekkarin viimeisessä luvussa murhaajan selkeä motiivi teolleen paljastuu ja paha saa palkkansa.  

Johtolankojen vyyhtiä ratkotaan samalla kun ryhmän jäsenet seurustelevat keskenään, pitävät ateriarytmistä kiinni (onneksi on palvelusväkeä, johon voi luottaa kriisinkin hetkellä) , kuuntelevat gramofonia (jazzia), vaeltelevat kartanon puutarhassa (englantilaisen puutarhan kuvauksista plussaa), salakuuntelevat tai –kuulevat merkityksellisiä keskusteluja (joista aina vain toisen osapuolen ääni kuuluu) ja ratkovat ihmissuhteitaan. Tutkimuksen edistyessä joku (rehti ja rehellinen mies) näkee jonkun (tylsähkön ja hiljaisen naisen) uudessa valossa ja rakastuu oikeamielisesti (rakastumista seuraa liki poikkeuksetta kosinta).

DNA:sta ei ole vielä kuultukaan, joten mysteeriä ratkotaan selvittämällä valepukujen, peruukkien, aikataulujen, puoliksi palaneiden kirjeenpalasten ja kadonneiden esineiden soppaa hämmentämällä. Kuka esiintyikään kenenä?

Kuva Flickr.com. Lisenssi

Vanhan ajan dekkareissa kauniit naiset ovat vaarallisia koska saavat pelkällä olemuksellaan aikaiseksi monenmoista, mutta rumat naiset ne katkeruudessaan ja kateudessaan vasta vaarallisia ovatkin. Miehillä on takanaan sotilasura siirtomaissa, kauniit naiset ovat moraalittomia ja itsekkäitä, rumat naiset katkeria ja juonivia, äidilliset naiset ovat hyviä, suojelevia, ymmärtäviä matriarkkoja jotka viisaasti ohjaavat perhettään ja aviomiestään kohti rationaalista toimintaa. Jos olet kerran ollut hyvä, olet sitä aina. Jos olet menneisyydessäsi joskus tehnyt jotain epäilyttävää, olet vähintäänkin potentiaalinen rikoskumppani.

Agatha Christien dekkarit kertovat ehkä enemmän kirjoitusajankohdan maailmankuvasta kuin minkään historiallisen ajanjakson todellisesta ajankuvasta.

Olen pienin askelin tutustunut uuden sukupolven dekkarigenreen, jota erityisesti ruotsalaisten kirjailijoiden johdolla rakennetaan. Vainooja on ruotsalaisen avioparin kirjoittaman Joona Linna –kirjasarjan viides teos. Lars Kepler –taiteilijanimellä kirjoitettu dekkari on täynnä äärimmäistä väkivaltaa. Veri roiskuu niin paljon, ettei valikoitu rivien yli hyppiminen auttaisi mitään. Kirja ahdistaa ja oksettaa, mutta myös koukuttaa jatkamaan. Tapahtumat menevät ihon alle, mielikuvat ovat voimakkaita. Lukemisen sijaan kuuntelin äänikirjan, mikä luultavasti moninkertaisti kirjasta syntyneet tuntemukset. Yksin tai pimeässä en suosittele kirjaa lukemaan tai kuuntelemaan. Itsekin piti välillä valikoida tilanteita, jolloin kuunteleminen tuntui siedettävälle.

Lars Kepler  eli Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho
Ahndoril. Kuvaaja Anna-Lena Ahlström.
Kuva kustantajan sivuilta 

Syyllisen henkilöllisyys on yllätys. Koska sen halutaankin olevan mahdollisimman suuri yllätys, ei kirjailijapariskunnalla ole nähtävästi ollut mahdollisuutta rakentaa syyllisestä kovin moniulotteista kuvaa. Vielä loppuratkaisussakin syyllinen esitetään hyvin yksiulotteisena henkilönä, naps hyvä - naps paha, uh. Muutenkin kirjassa alkoi moni asia ärsyttää, muun muassa Joona Linnan keinoja kaihtamaton ja bondimainen itseriittoisuus sekä Erik Maria Barkin johdateltavuus ja tyhmyys.

Ihan erityisesti kirjassa kuitenkin ärsytti muutamat epäloogisuudet. Jos ollaan yksityiskohtien kuvauksissa erityisen tarkkoja, tulisi sitä olla sitten kaikessa muussakin. Miten loogista esimerkiksi on, että huumemaailmaan soluttautunut huippuagentti ei ole kuullutkaan suuresta huumekauppaa ja prostituutiota pyörittävästä paikasta, koska se toimii yökerhon sijaan huonekalukaupan tiloissa. Entäpä psykiatri Erik Maria Barkin totaalinen epäammatillisuus? Niinkö vaan rikollisten psykiatrisia tutkimuksia tehdään yhden miehen toimesta, ilman dokumentointia ja tiukkaa sääntelyä. Bark ei viitsinyt mainita kenellekään tutkittavansa kertomasta alibista, koska uskoi miehen syyllisyyteen, mitäh? Myönnän olevani lukijana sillä lailla sietämätön, että yksikin ärsytyskynnyksen ylittänyt epäloogisuus saa minut etsimällä etsimään niitä lisää. Ehkä olen kulttuurinkuluttajana noviisi, kun en kykene ylittämään tämän kaltaisia seikkoja ja keskittymään `olennaiseen` eli tekstiin ja isoon tarinaan, huoh.

Saattoi myös olla virhe aloittaa Keplerin lukeminen vasta viidennestä kirjasta. Hahmot olivat ehtineet kasvaa täyteen järjettömyyteensä ja tarinaankin on ehkä pitänyt ladata kirja kirjalta isompia paukkuja. Jos olisin aloittanut ensimmäisestä Joona Linna-kirjasta (taitaa olla Hypnotisoija) olisin saattanut paremmin päästä sisälle hahmojen luonteeseen ja sulattaa epäloogisuudetkin. Nyt sitä ei tapahtunut enkä usko, että kirjailijapariskunta Kepler  saa minulta enää uutta mahdollisuutta.  Paluu agatha-maailmaankaan ei  liioin enää houkuta. Dekkarit ja jännityskirjallisuus ovat kuitenkin parasta kesälukemistoa, joten hyvistä dekkareista saa mieluusti vinkata.

Vainoojasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kaisa-Reetta, Ilona ja Kirjasähkökäyrän Mai.

Lars Kepler: Vainooja (Stalker, 2014)
Tammi 2015
Suomentaja Kari Koski