Hae tästä blogista

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Sarvet ojossa sisustamaan


Kausisisustaminen ei ole Vintagentin juttu sitten yhtään.  Tunnen itseni ja tiedät, että jouluiset sisustustekstiilit ja koriste-esineet tuppaavat jäämään esille vähintään pääsiäiseen asti. Joskus muinoin, kun lapset olivat pienempiä ja kotia koristeltiin enemmän,   tonttuja bongattiin sieltä täältä vielä vappunakin..


Ei siis mitään joulupukki ja tonttu -aiheisia koriste-esineitä tai tekstiilejä meille, niin eipä sitten tarvitse stressata toisessa päässä juhlakautta..¨



Sen sijaan erilaisia sarvipäitä (porot, peurat, hirvet.. mitä näitä nyt on) on viime aikoina hiipinyt osaksi sisustusta. Viimeisenä lisäyksenä sarvipäiden sarjassa  kehyksiin päätyi  kaksi peura-aiheista lahjakassia.  Samassa sisustuspuuskassa tuli siirrettyä entinen puulaatikoista tehty  `ruokakomero` olohuoneeseen lankojen ja kankaiden  säilytystä varten.




Melko värikylläistä meillä täällä. Saattaapa olla, että punainen tehosteseinä on nyt aikansa elänyt ja vaihtuu joulun mentyä johonkin neutraalimpaan sävyyn. Tai ehkä sittenkin pääsiäiseen mennessä, voi mennä vappuun astikin…


maanantai 6. marraskuuta 2017

Saisiko olla rusinoita mun pullasta ?


Kuluneen kuukauden kuuma puheenaihe somessa on ollut kuohunta blogimaailmassa. Koko genre käy kuulemma kuolinkamppailua tai on vähintään syvässä uskottavuuskriisissä. Yksi jos toinen ison mittaluokan bloggaaja on ilmaissut olevansa kyllästynyt blogimaailman kaupallistumiseen, pinnallisiin yhteistyökuvioihin ja yleiseen kiiltokuvamaisuuteen .  Blogien on kuvattu olevan nykyään yhtä tylsiä ja laimeita kuin eilinen kylpyvesi.  Tähtiblogit ovat ulkonäöllisesti nousseet aikakauslehtien tasolle, paikoin yli ja ohikin. Tuotetaan kauniita kuvia yhteistyötahojen tuotteista ilman sen suurempaa sisältöä.  Riittää kun kuvat ovat siloiteltuja ja se vähäinenkin teksti sujuvaa ja neutraalia. Samat purkit, samat tuotemerkit, samat smoothiet ja macaronsit joka hemmetin blogissa. Ja kyllä, itsekin olen pannut tämän asian merkille..

Enää ei kuulemma uskalleta tehdä räväköitä keskustelun avauksia ja pistetä kunnolla persoonaa peliin, jottei vaan ärsytettäisi ketään; lukijaa tai yhteistyökumppania. Niinpä!



Ymmärrän toki ongelman, siis jos blogin kirjoittaminen on pää- tai sivutulo tai sellaisesta tulevaisuudesta itselleen haaveilee. Mutta hei oikeasti! Suurin osa meistä blogin pitäjistä on edelleen ihan jotain muuta. Harrastajia. 

Olen Vintagentin historian aikana tehnyt muistaakseni kaksi tai kolme ns. yhteistyöpostausta. Näissä yhteistyöpostauksissa  olen itse valinnut aiheen ja pyytänyt lukijoille arvottavaksi jonkin aiheeseen liittyvän tuotteen. Itselleni en ole näissäkään yhteyksissä pyytänyt mitään ns. palkkiona kirjoittamisesta. Vintagentin kautta olen saanut tasan yhden  (1 kpl) lastenkirjan arvostelukappaleena, siinä siis kaikki mitä olen  materiaalisesti Vintagentin kirjoittamisesta hyötynyt!



Aika iso siivu Vintagentin lukijoista tulee tänne erilaisten facebookin diy- ja askarteluryhmien kautta koska olen säännöllisesti linkittänyt sivuille sivuston aiheeseen sopivia postauksiani.  Viikonloppuna huomasin, että facebookin suurin suomalainen askarteluryhmä muutti sääntöjään niin, ettei blogistien omia juttulinkkejä enää hyväksytä sivustolle.  Tämä siksi, että jotkut ryhmään kuuluvat ovat kokeneet blogien linkit mainostamiseksi ja kävijöiden  kalasteluksi omaan blogiin.  


No hei haloo! Juuri siitähän tietysti  onkin kyse. Olen keksinyt kivan idean, toteuttanut sen, dokumentoinut, kuvannut työvaiheet, kirjannut ohjeet ja usein sitonut tämän kaiken tarinan muodossa yhteen.  Olen leiponut kokoon kokonaisen jutun. Tietysti haluan, että tekemäni työ palkitaan lukemalla koko blogipostaukseni aiheesta. Tietysti haluan kävijöitä ihan sinne blogiin asti. Sen sijaan nyt saan jakaa ryhmässä vain yhden kuvan, enkä enää kuvalinkkiä sinne missä koko tarina olisi jo tarjolla. Jos joku ryhmässä kiinnostuu kuvani perusteella tuotoksestani, hänen täytyy nyt  kommenteissa  kysyä tarkempia ohjeita, materiaalitietoja, lisäkuvia yms yms   Jos haluan olla avulias ja kohtelias täytyy minun kerrata ohjeet ja tekovaiheet uudelleen keskustelussa vaikka blogilinkki tarjoaisi suoran reitin valmiin leipomuksen luo. Eli saan tarjoilla vain rusinoita pullasta, en koko kakkua.

Ja tämä kaikki vain siksi, että jotkut kuvittelevat kaikkien blogistien hyötyvän rahallisesti siitä, että saavat blogiin kävijäliikennettä.  Onko se nyt suurikin vaiva olla klikkaamatta sitä blogilinkkiä jos niin hitokseen paljon huolestuttaa, että blogin kirjoittaja jotenkin hyötyy siitä että blogissa kävijämäärät kasvaa.   

Minusta kyseessä on vähän sama asia kuin se, että kirjan lainaamisen tai ostamisen sijaan lukisin kirjakaupassa pelkästään takakannen tekstin ja julistaisin sen olevan vallan riittävä lukukokemus kyseisestä hengentuotteesta.

Ollaan huolissaan, että blogit kaupallistuvat ja sisältö kevenee, mutta miten ihmeessä niitä lukijoita sinne sisällön luo sitten houkutellaan jos kaikki mainostaminen luokitellaan tarkoitusperiltään epäilyttäväksi ja kaupallishakuiseksi. 



Okei, okei ehkä ilmassa on pientä  turhautumista.  Isot toimijat ovat sössineet blogigenren siihen hanttiin, että kaikki blogit (pienet ja isot) kärsivät nyt kävijäkadosta ja uskottavuuskriisistä. Aiheettomasta kateudestakin.

Jos Vintagentti olisi kirjablogi, vaihtaisin ärsyyntyneenä ehkä blogin pitämisen suosiolla vaikka paikallisessa kahvilassa kokoontuvaksi kirjallisuuspiiriksi Mutta mikä on vaihtoehto askartelua, tuunausta ja käden taitoja harrastavalle ihmiselle? Pistääkö blogipillit pussiin ja siirtyä esittelemään tuotoksiaan kansalaisopiston harrastekokoontumisiin, mitä?

Niin ja siis hei, ei mulla mitään niitä yhteistyökuvioita vastaan ole. Niitä ei ole vaan tullut. Kiva olisi jos tulisi, pääsisipä edes päättämään, että kiinnostaako vaiko eikö kiinnosta.. 

 🦊🦊


Kuvituksena viikonlopun ulkona ahertamisen tuloksia. Kuihtunutta kauneutta.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Helmet-haasteen loppusuoralla

Kuva Ninka Reittu.
Helmet-lukuhaaste osoittaa hieman hiipumisen merkkejä - näiden sijoittelujen jälkeen jäljellä on kuitenkin enää kymmenen haastekohtaa...

22  Kuvitettu kirja; Hannele Lampela – Prinsessa Pikkiriikki

Taiottaisiinko aikuiset himskattiin määräilemästä?

Prinsessa Pikkiriikki on mitä ihanin, tuhmin ja kiltein tyttö, joka maailmassa asustaa. Nyt sinä tietysti ihmettelet, miten voi olla tuhma ja kiltti yhtä aikaa, mutta ei se ole ollenkaan vaikeaa. Välillä voi olla ihan vahingossa tuhma, kun yrittää olla kiltti, ja niin käy Pikkiriikille varsin usein. Aikuisten määräykset kun ovat toisinaan aika sekavia ja sitten toisinaan on hauskaa olla tuhma ihan tarkoituksella, vai mitä?”

Hannele Lampelan (Rakkaudella, Hannele) esikoiskirja Prinsessa Pikkiriikki kertoo pikkaisen ystävän tärkeydestä,  vähän kiusaamisesta ja  paljon siitä, miten aikuiset yrittävät määrätä ja rajoittaa lasta.  Prinsessa Pikkiriikki kuvaa lempeästi ja hauskasti lapsen maailmaa, jossa pääsee toteuttamaan omia ajatuksiaan ja aloitteitaan. Siellä aikuiset taiotaan himskattiin määräilemästä ja he joutuvat luopumaan omasta vallastaan.

”Olipa kerran eräs hirveän huikea prinsessa nimeltään Tuhkimo, joka oli kuitenkin sillä tavalla pikkuisen pälikkä, että se teki aina mitä muut määräsivät.”

Prinsessa Pikkiriikki ja ystävänsä Prinsessa Pöjöläinen ovat tämän ajan Onneli ja Anneli; ystävykset täynnä nykyajan tyttöenergiaa. Prinsessoja, jotka laittavat asiat tapahtumaan sen sijaan, että tyytyisivät odottamaan prinssiä ja heiluttelemaan pinkkejä hameenhelmoja. Prinsessa Pikkiriikki  on myös uuden ajan Peppi Pitkätossu. Pikkiriikki ei tyydy olemaan kiltti, reipas ja aktiivinen, vaan samalla myös varsinainen sottainen rämäpää.   Välillä on ihan ok vähän tuhmuroida ja ajatella omilla aivoilla eikä vain kiltisti hyväksyä ja ottaa vastaan se mitä aikuiset keksivätkään määräillä. Aina ei kaikki asiat mene ihan niin kuin prinsessa suunnittelee, mutta Pikkiriikki yrittää, joskus erehtyy, välillä onnistuu ja useimmiten oppii. Prinsessa Pikkiriikki on kuin suora kuvaus tämän päivän oppimiskäsityksestä. Tarina onkin täynnä lastenhuoneen anarkiaa ja seikkailunhalua.  


Prinsessa Pikkiriikki ei ole perinteinen prinsessakirja eikä lainkaan mikään ”tyttökirja”.   Prinsessa Pikkiriikin tarina on parhaimmillaan ääneen luettuna, oma lukijakuntani koostui 3-5 -vuotiaista lapsista. Kirjassa on kolme erillistä mutta yhtenäistä tarinaa. Jos jotain, niin olisin kaivannut kirjalle lisää pituutta. Nyt tarinat loppuvat heti kun on vauhtiin päästy..
Kirjan lopussa lupaillaan jatkoa Pikkiriikin, Pöjöläisen ja Makkarakoiran seikkailuille.

35 Kirjan nimessä on erisnimi; Hannele Lampela – Prinsessa Pikkiriikin talvi



Lupauksen täyttää tänä syksynä ilmestynyt Prinsessa Pikkiriikin talvi, jossa kyseenalaistetaan aikuisten käyttämä `tontut tarkkailevat` ja `vain kiltit lapset saavat lahjoja`. Onko kumpikaan hokema koskaan todistettavasti toiminut jossain perheessä kasvatuskeinona? Siis silleen pidemmän päälle, eikä vain nanohetken verran kerrallaan. Ovatko lapset oikeasti kiltisti lahjojen toivossa vai onko kyseessä vain yksi katteeton kasvatuskeino, johon aikuiset paremman puutteessa turvautuvat. Entä jos uskallettaisiinkin pistää koko joululahjojen antamisen kulttuuri uusiksi. Voisiko ihmisten (lastenkin) olettaa käyttäytyvän hyvin toisiaan kohtaan ihan luontaisasti eikä tavarapalkinnon toivossa tai rangaistuksen uhan alla.  Laitettaisiinko siis tonttujen työnkuva uusiksi ja alettaisiin opettaa lapsiamme pois siitä ajattelutavasta, että tavaran saaminen ja omistaminen mittaa ihmisenä olemisen onnistumista.


43 Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään;  Clare Mackintosh – Annoin sinun mennä


Luin alkuvuonna Annoin sinun mennä -kirjasta kehuvia arvioita, jossa hehkutettiin erityisesti esikoiskirjan nerokasta juonta. Varasin kirjan kevään korvilla, pääsin muistaakseni jonnekin sijalle +600. Välillä varausjono tuntui liikkuvan tuskaisen hitaasti ja viimein syyskuun viimeisellä viikolla sain kirjan itselleni kirjastosta luettavaksi.
Annoin sinun mennä  on kirja josta ei kannata tietää mitään etukäteen ja josta ei oikein voi kertoakaan mitään. Kyseessä on esikoiskirja, jännitysromaani ja psykologinen trilleri. Se on kirja joka pitkästä aikaa tuntui hyvällä tavalla juonivetoiselle lukukokemukselle. Kerronta ei kuitenkaan jäänyt yhtään juonen jalkoihin tai toisarvoiseen asemaan. Toisaalta; ei kirja myöskään jättänyt syviä jälkiä mieleen ja muistiin. Se on hyvää, eikun erinomaista, lukuviihdettä mutta siinä kaikki.


49 Vuoden 2017 uutuuskirja; Katariina Vuori - Lottovoittajien pöydässä; tarinoita köyhyysrajan takaa.

”On oikeat tai hyvät köyhät ja hyvinvointivaltion valittavat, pahat köyhät. Yhdistävä piirre näissä kahdessa ryhmässä on tulojen vähyys. Eliitti määrittelee tämän jaon.”



Lottovoittajan Suomessa hyvän köyhän pitää siis olla nöyrä ja kiitollinen saamastaan. Kirjan konkreettisia tarinoita köyhyysrajan alapuolella elämisestä lukiessaan ei voi välttyä ajattelemasta, että köyhää pidetään Suomessa edelleen oman elämänsä subjektina. Köyhälle kerrotaan mitä hän on elämässään tehnyt väärin, mitä hänen nyt pitäisi tehdä, miten hänen tulisi elämäänsä elää ja millaisia asioita tavoitella. `Hyvää tarkoittavia` neuvoja on helppo jaella yleistäen ja yksinkertaistaen köyhyyden syitä ja seurauksia.  Kuitenkin todellisuus on toisenlainen; esimerkiksi ruoka-apua tarvitsevien ryhmä on edellisestä ison laman ajoista muuttunut heterogeenisemmäksi. Leipäjonoista löytyy kaikkien yhteiskuntaluokkien sillisalaatti korkeasti koulutetuista eläkeläisiin. Hyväntekeväisyyteen perustuva ruoka-apu on yhteiskunnan tukiverkoista läpi pudonneiden ja ulos suljettujen päätepysäkki ja viimeinen luukku.


Toivoisin Lottovoittajien pöydässä -kirjan päätyvän mahdollisimman monen lukulistalle. Satavuotiaassa Suomenmaassa ihmisten elämänpiirit tuntuvat loittonevan toisistaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Kirjan tarinat ja taustoitus eivät ole tirkistelyä tai päivittelyä vaan eleetön kuvaus siitä miten elämä saattaa olla arvaamatonta.

tiistai 24. lokakuuta 2017

DIY; korkkimaljakko


Tämä on se viikko kun kauppareissulla  oranssi väri hyökkää päälle ja kunnolla. Eikä siinä mitään, antaa tulla vaan, oranssi on värinä ihan paras!!
Tähän asti olen onnistunut vastustamaan pilkkopimeässäkin-hohtavat oranssiset sokerikuorrutemunkit ja muut halloween-herkut sekä krääsäkoristeet. Lempiväristä huolimatta halloween näkyy tässä talossa vielä vähemmän kuin esimerkiksi vappu.



Kassalla kuitenkin itsehillintä petti ja koriin tippui kimppu oranssisia krysanteemeja. Kotona kukat näyttivät jotenkin vaisuilta tavalliseen lasimaljakkoon aseteltuina. Kaapissa oli vielä puolikas Jyskin korkkitabletti jäljellä, niinpä krysanteemit päätyivätkin itsetehtyyn korkkimaljakkoon. Pöytätabletista leikattu suikale on ihan vaan pyöräytetty kuumaliimalla lasisen kurkkusäilykepurkin ympärille. Siinäpä koko homma lyhykäisyydessään.




Hyvää Halloweenia vietittepä sitä sitten isosti tai pienesti.

maanantai 16. lokakuuta 2017

DIY; tyynystä tauluksi


Kuka muistaa viime vuosituhannelta mainoksen, jossa luvattiin satojen tai  jopa tuhansien markkojen säästöt  taulujen maalaustarvikkeiden ostajalle?  Mitä kalliimpi taidemaku, sen suurempi säästö olisi tiedossa taulunsa ihan itse maalaavalle. Nonnii, vintagentin kotona on nyt sitten säästetty tauluissa pitkät pennoset; ensin seinät täyttyivät kestokassikuoseilla, sittemmin kestokassikuvilla. Uusin seinäntäyte on koristetyynystä tuunatut canvas-taulut.



Käväisin viikonloppuna Jyskissä etsimässä edullisia pyyhkeitä.  Heräteostoksena ostoskoriin päätyi kaksi RYNKEVIER koristetyynyä. Tyynyt maksoivat vain 1,50 e/kpl. Tänään näyttävät samat tyynyt olevan tarjouksessa yhteishintaan 3,99 e.


Eläinprintit näyttivät mukaville, mutta koko (30x30 cm) oli ihan liian nöpö, jotta tyynykäyttö olisi houkuttanut. Ajattelin ensin tehdä tyynyistä taulut ihan vaan työntämällä tyynyn sisälle sopivan kokoisen styroxlevyn palasen, mutta lopputulos oli karmean näköinen. Siispä saumat purkuun ja eläinkuvat niittipyssyllä kiinni lastulevyyn. Ei voisi taulun tekeminen olla enää tästä edullisempaa ja nopeampaa.


JYSK on muuten osoittautunut melkoiseksi tuunaajan materiaalipankiksi; itse tuunasin viimeksi  korkkitableteilla lasikannun .  JYSKIN fleecehuovista kudottu jättipeite on myös monelle tuttu juttu. Mitähän seuraavaksi..


Kauris ja susi etsivät vielä paikkaansa kodin sisällä, joten kuvat tauluista on otettu ulkona puuvajan seinää vasten.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kävinpä kirjamessuilla..


Haluaisin uskoa olevani kirja-ihminen ja ainakin tilastokeskuksen lukujen perusteella luenkin keskimääräistä suomalaista enemmän.  Ikäni, sukupuoleni ja koulutukseni perusteella paikkani tilastoissa  ei isosti yllätä. Keski-ikäiset naiset ovat kirja-alalle yhtä merkityksellinen asiakasryhmä  kuin meidän puolisomme ovat Bilteman kaltaisten paikkojen myynninmuodostukselle.

Kirjamessujen luulisi olevan kirjaihmisen taivas. Luulisi… Minulle kirjamessut on kuitenkin se ihan vihoviimeinen paikka ravita lukuintoa. Yleensä ymmärränkin kiertää moiset tapahtumat kaukaa, mutta tällä kertaa kiinnostus tutustua ja kuulla enemmän lastenkirjainstituutin ja lukukeskuksen koordinoimasta  Suuresta lukuseikkailusta houkutti minut vierailemaan Turun Kirjamessuilla.  




Vaan kaikki se ihmispaljous  ja tungos ja kassakoneiden kilinä ja lakut ja äänten sekamelska, apua!! Täällähän halkeaa pää. Tungoksessa kulkiessa ei kärsivällisyys riitä mihinkään tai keneenkään .. Olo on kuin olisi tahtomattaan pudonnut keskelle maailman suurimman kirjakaupan joulunalusruuhkaa.  Iso messuhalli on ympäristönä mihin tahansa toimintaan kovasti haasteellinen ja levoton, saatikka lukemiseen liittyviin asioihin. Yritän sulkea ympäriltäni sata mielenkiinnostani kilpailevaa tahoa ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, mutta se ei nyt millään tunnu onnistuvan.

Säntäilisinkö siis minuuttiaikataululla hallista toiseen kuulemaan pari sanaa tuosta aiheesta ja seuraavassa hallissa pari lausahdusta tästä teemasta. Etukäteen mielenkiintoisetkin haastattelut ja esiintymiset tuntuvat latistuvan pelkäksi pintaraapaisuksi ja jonninjoutavien kuulumisten kyselyksi . Entäpä jonottaisinko ostamaan uutuuskirjaa ihan omistuskirjoituksella? Siis nimmarilla, okei?  Kiitos ei. Ei  ole mun juttuni.  Huomaan miettiväni, että pitäisikö kirjamessut muuttaa suosiolla kirjailijamessuiksi tai kirjamyyntimessuiksi.  Pitäisikö?

Koetan kovasti tsempata, jotta saan poimittua tarjonnasta itselleni mieluisia makupaloja silmät, korvat ja mielen täyttävän sekametelisopan sijaan mutta rusinat jäävät pullaan (ja kirjat myyntitiskeille). Paremman tekemisen puutteessa huomaan bongaavani julkkiksia. Lähden kotiin, ehtisiköhän vielä kirjastoon..   

Kiitos ja anteeksi kirjamessut; kattaus oli laaja ja monipuolinen, minä vaan taisin tulla paikalle huonolla asenteella varustautuneena. Ensi vuonna uusi yritys ja ehkä muutakin kuin pikainen läpijuoksu ja nopea poistuminen?

Kirjamessujen hengessä lienee kuitenkin hyvä hetki päivittää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat. 

32 Kirja on inspiroinut muuta taidetta; Colm Tóibín – Brooklyn.


Tämä haastekohta tuli nyt täytettyä helpoimman kautta eli kirjalla, josta on
tehty elokuva. Brooklyn sijoittuu vuoden 1951 Irlantiin. Kotiseudulla ja Euroopalla on nuorelle työikäiselle naiselle kovin vähän tarjottavaa ja niinpä päähenkilö Eilis lähtee monen muun nuoren tavoin Yhdysvaltoihin työn perässä. Oikeastaan on väärin sanoa, että Eilis lähtee, koska (nyt tulee juonipaljastuksia, lopeta lukeminen tähän jos olet vasta aikeissa lukea kyseisen kirjan) ei hän itse lähtöpäätöstä tee niin kuin ei tee yhtään muutakaan päätöstä koko tarinassa. Vaikka tarinaa kuinka yrittää lukea 50-luvun viitekehykseen sijoitettuna, on Eilis silti ihan sietämättömän vietävissä. Muut kuljettavat häntä. Odotan koko kirjan ajan, että Eilis alkaa itse miettiä mitä elämältään haluaa ja ottaa sen sitten omiin käsiinsä. Vaan eipä ota, ei.  

Henkilötarina ei siis sytyttänyt enkä pystynyt asettumaan Eilisin puolelle toivoen parasta ja peläten pahinta. Sen sijaan kirjan parasta antia on kuvaus siirtolaisuudesta. Siitä, miltä tuntuu, kun elämäsi ei ole omissa käsissäsi vaan ajelehdit vieraassa ympäristössä koettaen parhaasi mukaan sopeutua ja tottua. Kun kaikki tuttu entinen on poissa ja tarvitaan jotain millä edes aloittaa kasvattamaan itselleen uusia juuria.  Työ, toimeentulo, asunto ja ruoka ovat toki tarpeen, mutta kotoutumiseen tarvitaan ihmiskontakteja.

Itse tarinalle haluaisin lukea jatkoa . Olisi mielenkiintoista lukea jatkoromaani Eilisin elämästä 60-luvun lopun Long Islandilla. Kuvittelen Eilisin siinä turhautuneeksi kotiäidiksi, joka kyllästyttyään rahakkaaseen mutta tyhjään kotirouvaelämäänsä ja puolison mafiabisneksiin, päättää polttaa rintaliivinsä ja viimein ottaa elämänsä omiin käsiinsä.  Anna palaa Eilis, sinä pystyt siihen!!

Lähemmäs nykyaikaa sijoittuvia pakolaisuudesta ja maahanmuutosta kertovia romaaneja on listattuna esimerkiksi täällä.

19 Yhdenpäivän romaani; Timo Parvela – Maukan ja Väykän hyvä päivä.




Suuremmin selittelemättä. Hankala haastekohta. Uunituore Maukka ja Väykkä -kirja. Ei sarjan paras, mutta mukavaa lukea välillä kaveruksista tuoreita tarinoita.

26 Sukutarina; Roope Lipasti - Perunkirjoitus  




Roope Lipastin Perunkirjoitus ei ehkä ole se kaikkein perinteisin sukutarina,
mutta suvusta ja perheestä se kyllä kertoo, yhtä lailla biologisesta kuin koetusta perheenjäsenyydestä. Ja siitä miten perhe on pahin mutta myös paras, miten perheenjäseneltä sietää sellaistakin, mitä muilta ei sietäisi. Tarinassa asioita saatellaan päätökseen mutta myös uusia alkuja lähtee versomaan vanhoista tapahtumista. Odotin Lipastin kolumnien perusteella ehkä hauskempaa ja kevyempää kertomusta. En kuitenkaan ollenkaan pane pahakseni, että kirjassa on tummiakin sävyjä ja mustaa huumoria.

34 Kirja kertoo ajasta, jolloin et ole elänyt; Chris Cleave – Sodassa ja rakkaudessa.



 Sodassa ja rakkaudessa on tarina selviytymisen vimmasta olosuhteissa jotka eivät anna vaihtoehtoja. Sota oli läsnä kaikkien sotaan joutuneiden maiden kansalaisten elämässä. Sitä ei käyty vain jossain kaukana rintamalla, vaan myös kotijoukot olivat sodassa. Pakoon ei päässyt, jokainen osallistui tavalla tai toisella.  Pidin tarinasta, sota-ajan Lontoon kuvauksesta sekä henkilöhahmoista. Lukuhaasteen parhaimmistoa.

2 Kirjablogissa kehuttu kirja; Satu Rämö & Hanne Valtari - Unelmahommissa.


Olen antanut itseni ymmärtää, että blogit ovat edelleen tärkeitä mielipiteenmuokkaajia ja edelläkävijöitä monissa asioissa. On blogimattoa, blogikenkiä ja blogipastaa. Tietysti on siis myös blogikirjoja; niitä teoksia jotka saavat blogeissa suurta huomiota ja suitsutusta. Voisiko siis kahden blogistin,  mediavaikuttajan ja ammattikirjoittajan yhteistyössä syntynyt Unelmahommissa olla muuta kuin vuoden blogikirja?



Itse en usko kuuluvani kirjan ensi sijaiseen kohderyhmään koska en haaveile harrastuksen muuttamisesta työksi, en palkkatyöstä pois jättäytymisestä enkä varsinkaan yksityisyrittäjyydestä missään muodossa. Silti huomasin innostuvani kirjaa lukiessani niistä kaikista mahdollisuuksista joita kirjailijat omasta työstään ja elämästään esittelevät. Omat unelmat ja haaveet kannattaa tehdä näkyviksi, muotoilla sanoiksi ja lähteä niitä kohti, liittyivätpä ne sitten työhön, elantonsa tienaamiseen tai ihan mihin tahansa muuhun elämän osa-alueeseen. Kirja keskittyy aika lailla kirjoittajiensa elämän ja haaveiden ympärille eikä sellaisena ihan hurjan suurta inspiroitumista minulle kuitenkaan tarjoa. Silti, mielenkiintoista oli lukea miten ammatikseen blogia kirjoittavat työtään tekevät.





sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Elliott Erwitt. Retrospective


Salon taidemuseo Veturitallissa on juuri avautunut Elliott Erwitt Retrospective -valokuvanäyttely. Näyttely koostuu 166 pääosin mustavalkoisesta otoksesta. Kuvat ovat ranskalaisen kuvatoimisto Magnumin kokoelmista vuosilta 1946 – 2011.

Pääosin mustavalkoisista kuvista koostuva näyttely avaa autenttisen näkymän sotien jälkeisiin vuosikymmeniin ja sota-ajan jälkikaikuihin. Elämän kepeys, toiveikkuus, sarkasmi ja huumori sekä  rakkaus ovat läsnä kuvissa yli kuudelta vuosikymmeneltä.
 
Kuvan lähde Flickr.com Lisenssi cc by-sa 2.0
Maailma on Erwittin kuvissa vähän vinksallaan, kuitenkin silleen hauskalla ja sympaattisella tavalla. Kamera ei tungettele eikä häiriköi vaikka tuleekin lähelle. Joka ikisestä otoksesta tulee tunne, että kuvaaja on kohteen puolella ja toivoo hänelle pelkkää hyvää. 
Jopa `kylmän sodan kuuma keittiö ` -kuvana tunnettu otos  Richard Nixonista heristämässä sormea Nikita Hrustsoville, esittää kohteensa myönteisessä valossa. Tämä siitäkin huolimatta, että Erwitt koki Nixonin vastenmielisenä pyrkyrinä ja oli kovasti helpottunut, ettei kuvan antama noste riittänyt siivittämään Nixonia presidentinvaalien voittajaksi. 

Näyttely on laaja läpileikkaus Erwittin kuvista 40-luvulta aina nykyhetkeen asti, aika retrospektiivistä sanan varsinaisessa merkityksessä..  Kun kerran kyseessä on kuvaaja, joka on tuottanut huippumateriaalia yli kuuden vuosikymmenen ajan, on ihan ymmärrettävää, että halutaan rakentaa näyttely jossa on esillä koko upean uran läpileikkaus.  Näyttelyn kuvat ovat jotenkin erityisen ajattomia. Teemoiltaan ja tunnelmiltaan hyvinkin saman henkisten otosten kuvaushetkien välillä on saattanut vierähtää vuosikymmeniä.

 Erwitt itse sanoo uransa olevan jonkinlainen sillisalaatti; pikkaisen kaikkea vähän kaikkialla.  Hän itse auliisti myöntää, että ilman taloudellista motiivia olisi oma tuotanto muodostunut niukemmaksi ja harkitummaksi. Neljä aviovaimoa ja kuusi lasta ovat pitäneet miehen tuotteliaana.  

Näyttelyn kattaus on niin laaja, että ähky iskee jos kaikki kuvat aikoo ahmia kerralla. Ainakin minulle kävi niin. Arjen herkulliset hetket, julkkikset, koiraperspektiivi, Pariisi, New York, Yhdysvaltain teollisuuskaupungit, suurvaltapolitiikan dokumentointi …. kertakäynnillä ehtii saada imaistua vain pintaa eri teemoista. Näyttely tarvitsee ehdottomasti toisen käymisen, josko sekään vielä riittää. Onneksi on museokortti, mikä mahdollistaa näyttelyyn tutustumisen useammassa erässä.  

Elliott Erwitt, Retrospective -näyttely on auki Salon taidemuseo Veturitallissa 4.helmikuuta asti. Veturitallin tornissa on samanaikaisesti Esko Keski-Vähälän ja  Seppo Kalliokosken studionäyttely Syli.