Hae tästä blogista

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Helle, eikä mitään tekemistä..?



.. kuin lukea kirjoja laidasta laitaan. Tuore tutkintotodistus piirongin laatikkoon tallennettuna voi hyvällä omalla tunnolla käyttää vapaa-aikansa miten mielii. Siis lukien.  Ja voi veljet, kyllä vaan olenkin lukenut…

`Löysin`  alkuvuodesta kirjaston e-kirjat enkä enää oikein osaa paperikirjoja lukeakaan. E-kirjojen valikoima ei (ainakaan Vaskikirjastoissa) ole erityisen laaja, joten sitä luetaan mitä milloinkin sattuu olemaan tarjolla. Tässäpä seuraavia Helmet-lukuhaasteen sijoitteluja:

1 Kirjassa  muutetaan; Outi Pakkanen – Helle


Helle on muistaakseni ensimmäinen Outi Pakkasen kirja jonka luin. Dekkariksi luokittelu kyllä kummastuttaa.  Ei minulla sitä vastaan mitään ole, että jännitystä kasvatetaan ja lataus purkautuu rikoksena vasta kirjan lopulla, mutta kun Helteessä ei oikein ollut kyse sellaisestakaan jännityskirjan  rakenteesta. Kirjan henkirikos tuntuu väkisin väännetylle, aivan kuin ruumis olisi ollut pakko vaan johonkin kohtaan tipauttaa.  

Helle on kirjojen kesäteatteria. Henkilöt ovat kuin suoraan jostain 50-luvun kotimaisesta komediaelokuvasta, tai Anni Polvan kirjoista. Kliseisiä henkilöhahmoja tyypitellään niin perusteellisesti, että varmasti viimeisen rivin kokemattomampikin kokija tajuaa. Mukavaa kuitenkin välillä lukea jännitystä, jossa verellä ja väkivallalla ei mässätä. Kesäisen Helsingin kuvaus on myös kirjan parasta antia. Saatan lukea Pakkasen kirjoja toistekin,  mutta en dekkarinnälkään.


38 Kirjan kannessa on kulkuneuvo; Kjell Westö - Rikinkeltainen taivas


Romaani ulottuu 1960-luvulta vuosituhannen vaihteen jälkeiseen Suomeen. En ollut Westön uusimpaan kirjaan niin ihastunut kuin kirjailijan edellisiin kirjoihin. Siihen on ehkä syynä, että nyt liikuttiin ajassa, jonka sekä kirjailija että minä lukijana olemme  itse eläneet.  Voisiko olla, että omat odotukset ajankuvaukselle ovat tällöin suuremmat, kun on jo valmiiksi olemassa omakohtainen kokemuspohja, jonne tarinaa sijoittaa. Minusta kirjassa oli tuotu 1980-luvun kasinotalouden ja sitä seuranneen romahduksen konteksti perin laimeasti esille. Silti, kirja oli ihan kelpo lukukokemus. Jos kyseessä olisi ollut ensimmäinen lukemani kirja Westöltä, olisin ehkä pitänyt kirjaa ihan erinomaisena.



14 Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan; Jill Santapolo -  Valo jonka kadotimme


Miten vaikeaa onkaan lukea kirjaa, jonka päähenkilöstä ei pidä.  Sitä haluaisi kovasti olla tarinan sankarin puolella, hänen kulmauksessaan, mutta koko ajan vain ärsyttää päähenkilön teot ja ajattelutapa. Näin kävi minulla Jill Santapolon Valo jonka kadotimme -kirjan Lucyn kohdalla. Aikamoinen haikailija koko nainen, ei erityisen avarakatseinen ajattelussaan vaan totinen valmiin polun tallaaja,  joka tyytyy ajelehtimaan omassa elämässään muiden johdattelemana   ja sysää sitten vastuuta päätöksistään muille ja ruikuttaa, ruikuttaa, ruikuttaa.. ups, tulikohan kohdeltua päähenkilöä turhan kovasti. Toki tunnistan tunteet ja tilat,  joista Lucy kertoo. Helppohan se täältä tarinan toiselta puolelta on paremmin tietää.

Kirja on jakanut mielipiteet aika viivasuorasti kahtia; toisille tarina on haikea rakkaus- ja kasvutarina, toisille taas pinkkiä huttua. Kuulun itse  siis jälkimmäiseen porukkaan. Valo jonka kadotimme;  hömppää puhtaimmillaan.

43  Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle; Miska Rantanen – Kalsarikänni. Suomalainen opas hyvään elämään.



Aina joskus tulee hetkiä, jolloin hygge ja lagom eivät vaan riitä vaan tarvitaan kalsarikänni!

Kalsarikänni on täydellisen rentoutumisen ja läsnäolon taito. Sillä taltutetaan työelämän tuottamaa vitutusta ja hermopainetta. Metodina on käymismenetelmällä tuotetun alkoholin, valikoidun sosiaalisuuden ja normivapaan pukeutumisen herkkävireinen yhdistelmä. Se on pienen ihmisen oikeutettu ja ympäristön kannalta vaaraton tapa nyppiä rusinat pullasta. Kalsarikänni on tapa viettää iltaansa suunnitelmallisesti vailla mitään suorituspaineita.  Kalsarikänni on uskallusta peilata omia tunteitaan ja valmiutta tarttua hetkeen ….    Missä kalsarikänni, siellä mahdollisuus.

Nyt kyllä unohdetaan sisusta jauhaminen ulkomaalaisille.  2000-luvun paras suomalaisia ja suomalaisuutta kuvaava käsite on kalsarikänni. Lähes jokainen suomalainen tunnistaa termin ja ymmärtää se syvimmän sisällön. Ei kirja suomalaiselle lukijalle annakaan mitään uutta. Toki kirja on äärimmäisen viihdyttävästi kirjoitettu, mutta sen suurin ansio lienee sen kansainvälisissä meriiteissä. Kalsarikänni (lausutaan Washington Post lehden mukaan ”cal-sar-y-cuhn-eet”, englanniksi termi on pantsdrunk) on ilmiönä ikivanha ja varmasti tunnettu muuallakin kuin Suomessa, mutta ilmiöksi asia lähti kehittymään, kun Suomi vuonna 2017   julkaisi kalsarikänni-emojin. Kalsarikänni emoji täydensi alun perin vuonna 2015 julkaistua Suomi-emojit kuvasarjaa.  Asialla oli ulkoministeriön maakuvayksikkö (kuulostaa muuten kovasti Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmasta tutuksi tulleelta ministeriön Erikoisosastolta).



19 Kirja käsittelee vanhemmuutta; Anne Swärd - Vera.


Useammassakin kirja-arviossa on rinnastettu Swärdin Veran alkukohtaus Tohtori Zivagoon.  En ole elokuvaa nähnyt, joten en osaa verrata tunnelmia. Minulle tuli alun hääkohtauksesta mieleen 1800-luvun alun Venäjä, ainakin ennemmin kuin II maailmansodan jälkeinen Ruotsi.

Anne Swärdin Vera on kirja, jota en ymmärrä. En ymmärrä päähenkilön sielunelämää  ja ratkaisuja, en myöskään ymmärrä kirjan tulkintaa maailmasta, jota se kuvaa. En ymmärrä miten kirjaa olisi pitänyt lukea. Kirjassa ei ollut vahvasti ajassa kiinni olevaa juonta, vaan se oli tarina päähenkilöstä. Oliko se sitten nuoren tytön kasvutarina tai tarina selviytymisestä? Ei minusta oikein sitäkään. Loppuun asti päähenkilö kulkee virran viemänä, ilman omaa tahtoa. Ehkä eniten  kirja on kuvaus  sodan  ja julmuuksien rikkomasta sielusta ja valinnoista joita tehdään selviytyäkseen hengissä. Niin tai näin; vaikken ihan ymmärtänytkään mitä luin, niin vahva muistijälki lukemasta silti jäi.


49 Vuonna 2018 julkaistu kirja; Ruth Ware -  Nainen hytissä 10


Huikean koukuttava kirja, lähtöasetelmaltaan mielenkiintoinen. Varaudu lukemaan nopeassa tahdissa, ei tätä voi paljon säästellä vaan antaa mennä vaan.. Loppua kohti tiivis tunnelma  vähän hajoaa, ja siirtyy jännitystrilleristä kohti perinteisempää dekkarigenreä ála agatha. Silti iso suositus tästä jännityskirjallisuuden ystäville.


15 Palkitun kääntäjän kääntämä kirja;  Anne Tyler -  Jää hyvästi


Jää hyvästi on hento ja vähäeleinen kirja yllättäen leskeksi jääneestä miehestä, jonka kuollut puoliso ilmestyy puolisonsa rinnalle ohjaamaan häntä leskimiehen elämässä eteenpäin. Vaikeasta aiheesta huolimatta kirjassa ei ole hitustakaan pateettisuutta tai siirappia, vaan tarina on juuri sopivasti rosoinen pieni tarina. Kirjan on kääntänyt Jaana Kapari-Jatta. Suomennos on muuten varmasti aivan mallikas, mutta kirjan nimen (The Beginner's Goodbye)  suomennoksessa on alkuperäisen  nimen idea kadotettu.  Otava hoi; jos tästä kirjasta otetaan uusintapainoksia niin voisiko tuota kansikuvaa harkita vielä uudelleen.  Nykyinen kansi on suoraan alkuperäisestä englanninkielisestä pokkarista, mutta johtaa kyllä kirjan tyylilajissa harhaan.

Lisäksi lukuhaasteeseen luettu;

34 Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta;  Virpi Hämeen-Anttila - Kolmastoista lapsi.  

44 Kirja liittyy johonkin peliin;  Anna-Leena Härkönen - Kaikki oikein


45 Palkittu tietokirja;  Mari Manninen -Yhden lapsen kansa  (TietoFinlandia -palkinnon voittaja 2016)


lauantai 7. heinäkuuta 2018

Tuunattua kasarikrääsää




Omalla vakikirppikselläni on halpis-osasto, jossa kaikki tavarat maksavat 20 centtiä kappaleelta. Tavarat ovat kirppismyyjiltä myymättä jäämiä ja jälkeensä jättämiä esineitä ja vaatteita. Valikoimasta näkee kyllä hyvin, että minkälainen tavara ei kirppiksellä kaupaksi käy vaikka (melkein) ilmaiseksi antaisi. Halpis-osasto pursuaa kasari- ja ysäritavaraa; linttaan astuttuja kenkiä, matkamuistoja, koriste-esineitä, tuikkupurkkeja ja kaikenlaista tiimari-krääsää.  Joka kerta kirppiksellä käydessäni pysähdyn kuitenkin tuunausmielessä katsastamaan valikoiman. 


Viimeksi halpis-osastolta lähti mukaan kasarikrääsää kauheimmillaan; peltinen hanhisirotin.  Sirotin oli sisältä kuin uusi, enkä ihmettelisi vaikka ei olisi koskaan käytössä ollutkaan. Missäköhän näitä hanhiesineitä on aikanaan myyty? Vai olisiko sittenkin vasta 90-luvun esineistöä? Omassakin kaapissa on joskus ollut ainakin tarjotin samaa sarjaa…


Teippasin kultareunukset suojaan ja spreijasin hanhet piiloon kromimaalilla. Mastonin kromisprayn jälki ei ole kovinkaan kiiltelevää, ennemminkin alumiinia muistuttavaa, mutta tähän tarkoitukseen sellaisena juuri sopivaa. Ennen kuin maali oli ihan kokonaan kuivunut painelin pintaan vielä muutamia sormenjälkiä antamaan kulunutta vaikutelmaa.  Aika vähällä vaivalla tuli sirottimesta kaunis käyttöesine, näppärä vaikka puutarhakahvitteluihin.





tiistai 26. kesäkuuta 2018

Herbified?





Salon taidemuseo Veturitallissa avautui toukokuussa yhdysvaltalaisen valokuvaaja Herb Rittsin In Full Light  -retrospektiivinen valokuvanäyttely.  Näyttelyn nimi viittaa Rittsin tapaan valokuvata vastoin yleistä tapaa keskipäivän paahteisessa auringonpaisteessa.  Ritts muistetaan parhaiten yhtenä merkittävimpänä 80- ja 90-lukujen  muoti- ja muotokuvaajana. Hän teki töitä useille ikonisille muotitaloille ja filmiteollisuudelle kuvaten aikansa huippumalleja,  suuria Hollywood-tähtiä ja julkisuuden henkilöitä. Ritts tuli uransa aikana tunnetuksi puhtailla, minimalistisien esteettisillä ja taidokkailla kuvilla, joissa korostui huolellinen asettelu, luonnon valo ja maisemat.  Hänen uransa ajoittuu aikaan, jolloin jyrkkä rajanveto taidevalokuvauksen  ja kaupallisen muotikuvauksen välillä alkoi hävitä  .

Herb Ritts, Now and Zen, El Mirage 1999 ©Herb Ritts Foundation.
Moni Rittsin mustavalkoisista kuvistaan ovat ikonisen tunnettuja, kuten Madonna True Blue-albuminsa kannessa. Juuri Madonna taisikin kehittää sanonnan `herbified` , tarkoittaen kuvaajan kykyä lumota kuvattavansa tekemään pyynnöstään  mitä mielikuvituksellisempia asioita. Kuvaustilanteissa Ritts loi kuvattavan kanssa leppeän luottamuksellisen ilmapiirin ja tästä syystä  hänen omalaatuisimpiinkin toiveisiinsa ja ehdotuksiinsa oli luontevaa suostua. Herb Ritts kuoli vuonna 2002, ainoastaan 50-vuotiaana.  Nykyään Rittsin valokuvien myyntiä ja näyttelykiertueita organisoi hänen nimeään kantava Herb Ritts Foundation, jonka tavoitteena on tukea valokuvataidetta ja kerätä varoja AIDS-tutkimukseen.
 
Herb Ritts, Madonna (True Blue Profile), Hollywood 1986 ©Herb Ritts Foundation
Mutta siis In Full Light -näyttely? Lumouduinko, olenko nyt ihan herbified?  Nooh, sanattomaksi näyttely kyllä vetää.  Rittsin rakkaus muotoihin, valoihin, sommitteluun ja harmoniaan vakuuttaa.  Kuvien tekninen ja sisällöllinen  toteutus tuntuvat huippuunsa asti hiottuille, harkituille ja valmistelluille.  Monet kuvista ovat kuitenkin  luonnon olosuhteissa  otettuja, eivätkä suinkaan studion optimoiduissa oloissa kuvattuja. Ritts kuvasi usein kohteitaan varsinaisen kuvaussession, esimerkiksi kaupallisen muotikuvauksen, jälkeen ja ilman sen suurempaa etukäteistä suunnittelua eli kuvattavan kanssa yhteistyössä improvisoiden. Kun kuvia katsoo, on vaikea tajuta, että sattumalla voi tosiaan olla lopputuloksessa  osuutensa. 

Kuitenkin, en pysty olemaan vertaamatta Rittsin tuotannon läpileikkausta muilta ` ikonisilta` (hölmö termi, käyttäisin jotain parempaa sanaa jos vain keksisin)  valokuvaajilta viime vuosina näkemiini näyttelyihin; kuten Elliott Erwitt  Salon taidemuseossa alkuvuonna,  Robert Doisneau Turun Taidemuseossa kesällä 2017 tai  Henri Cartier-Bresson Ateneumissa talvella 2016.     Näiden kuvaajien teoksissa on tunnetta ja tarinoita. Rittsin kuvista löydän kyllä taitoa ja tekniikkaa,  mutten  mitään erityisesti mielikuvitusta ruokkivaa tai ajatuksia herättävää.  Näyttely on hengeltään erittäin ysäriä, ja aikalailla kasariakin. Ehkä juuri tuo 90-lukulainen kiilto, glamour ja siloisuus on se, mikä minua näyttelyn teoksissa häiritsee. Kuvissa ei paljon rosoisuutta näy.  Silti, näyttely on ehdottomasti vierailun arvoinen. Ihan vaikka pelkästään jo kaiken sen  popkulttuurin ja kulttuurihistorian tähden, joita kuvat edustavat. Itse tulen varmasti vierailemaan näyttelyssä  vielä ainakin kerran.

Herb Ritts In Full Light -näyttely on esillä Salon taidemuseo Veturitallissa 16.syyskuuta asti. Tule vaikka junalla, pääset ihan viereen. Ja jos tulet kokonaiseksi päiväksi, ei torstain iltatoripäivä ole yhtään hassumpi ajankohta tutustua Saloon.    #suosittelenSaloa


keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Kodasta loungeksi - ulkoterassin muutosta



Meidän perheen elämä pyörii kesällä pitkälti pihakatoksessa (täällä enemmän kuvia kyseisestä paikasta).  Tykkään mustan värin tuomasta aavistuksen (hah, aikamoinen understatement)  pimeästä tunnelmasta, mutta pakko myöntää, että mustine rottinkituoleineen ja lampaantaljoineen paikka toi mieleen kodan tai oluttuvan.  Eikä asiaa yhtään auttaneet pyynnöstäni kattoon ripustetut valot.  Lopputulos ei ollut ihan kuvitelmieni kesäinen lamppuketju. Voihan niitä valoja katossa kutsua vaikka miten pontevasti kausivaloiksi, mutta jouluhan niistä ensimmäisenä mieleen tulee.



Siispä oli tarve reivata ulkoterassia astetta kesäisempään suuntaan.  Kuvan hylly tuli korvaamaan viimevuotista metallikaappia, joka päätyi talveksi keittiöön ja jäi sille tielle. 


Mustat korituolit vaihtuivat päittäin kesäkeittiön Ikean Lillberg-sohvaan. (Lillberg on jo tuotannosta poistunut,  mutta IKEA hoi, voisiko mallin  palauttaa tuotantoon vaikka kovapuisena ulkokalusteena. Vähän vaihtelua polyrottinkiseen tarjontaan..)  Vielä tarvittiin jonkinlaista kevyttä kohdevalaistusta  joulukausivaloja täydentämään.



Käväisimme viikonloppuna Perniössä legendaarisessa hamstraajien paratiisisissa eli Maurin Makasiinissa. Maurin Makasiinin jatko on ollut epävarmaa, mutta nyt paikalle on löytynyt uudet yrittäjät ja paikka on auki näin alkuun ainakin viikonloppuisin. Kannattaa ehdottomasti käväistä, jos Perniön asema vähääkään osuu kesäreitin varrelle.  Iso ulkorakennuksellinen täynnä  kaikenlaista nostalgista ja tarpeellista  mutta myös tavaroita, joita et tiennyt kenenkään tarvitsevan.



Makasiinilla silmään osui hyllyllinen erilaisia kattolampun lasikupuja. Mieleen tuli vahva jonkinlainen visio etelän ulkoravintoloiden valokuutioista tai jostain kotimaisesta design-lampusta. Ostin siis vitosella kaksi kattoon tarkoitettua lampunkupua. Kotimatkalla käytiin vielä kaupasta hakemassa niiden sisään pienet  led-valot, ja kas, uudet tunnelmavalot olivat valmiit.


Kodasta otettiin siis aimo harppaus kohti lounge-tilaa. Voiko täällä nyt enää mitään olutta, makkaraa ja jalkapalloa -iltoja viettääkään, mitäh? Noh, seuraavan kuukauden ajan terassi toimii kyllä jalkapallokatsomona.  Enää yksi piikki aamukammassa!



PS. Googlettelin vähän. Se design-lamppu mistä päähän syttyi jonkinlainen mielikuva, taitaa olla Harri Koskisen Pur tai Cosy.





maanantai 4. kesäkuuta 2018

Helmet-lukuhaaste etenee hitaasti


Tämänvuotinen Helmet -lukuhaaste etenee nyt tosi hitaasti. Ei, ettenkö olisi ehtinyt lukea, en vaan löydä lukemilleni kirjoille sopivia haastekohtia. Kohta pitää kääntää ajattelu toisinpäin, ja tulla  (haasteen perimmäisen tarkoituksen tavoin) ulos omalta kirjalliselta mukavuusalueelta ja valikoida luettavaa haastekohtiin perustuen. Tässä kuitenkin haastekohdan itselleen löytäneitä viime aikaisia lukukokemuksia. 



22 Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin; Heikki Harma – Hector, Asfalttihippi


Hectorin omaelämänkerran parasta antia on ajankuva 50- ja 60-luvun Suomesta ja Helsingistä.  Sen sijaan omien henkilökohtaisten tuntemusten ja kasvun tarina on minun mielestäni vähän ylimalkainen tai neutraalin korrekti.  Juuri  samanlainen kuin mikä mielikuva minulla on Hectorista ihmisenä  eli kiltti ja suvaitseva omaa itseä sekä muita kohtaan. Hyvä näin;  mieluummin kuin kohumuistelmia ja klikkiotsikoiden metsästystä.  Mielenkiinnolla odotan muistelmille jatkoa, erityisesti koska silloin lähestytään niitä vuosikymmeniä, joista itselläni on jo omakohtainen konteksti.


47  Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta; John Boyne – Nooa Notkoniitty karkaa kotoa


Hän ei enää kestänyt jäädä kotiin. Kukaan ei varmastikaan voisi syyttää häntä siitä. Ja hänen oli joka tapauksessa paras lähteä maailmalle etsimään omaa tietään. Olihan hän sentään jo kahdeksanvuotias, eikä hän totta puhuen ollut toistaiseksi tehnyt juuri mitään elämällään.

(varoitus; saattaa sisältää `juonipaljastuksia`)

Tämä kirja on jo toinen John Boynen kirja tämän vuoden lukuhaasteeseen. Nooa Notkoniitty on metka tarina kahdeksanvuotiaasta pojasta, joka lähtee kotoaan koska haluaa nähdä maailmaa ja seikkailla. Seikkaileminen on ensin hauskaa; Nooa  kulkee läpi metsien ja kylien, ja matkalla hän kohtaa puhuvia eläimiä, ihmeellisiä puita, liikkuvia ovia ja muita lumoavia kummallisuuksia. Kirja liikkuu jossain perinteisen sadun ja fantasiakirjallisuuden välimaastossa. Maagisessa tunnelmassa on jotain harrypottermaisuutta, mutta tarinan edetessä tulee ilmi muitakin viittauksia fantasiakirjallisuuteen (mutta ei niistä sen enempää..). 

Nooan karkaamiseen paljastuu kirjan edetessä seikkailua painavampikin syy. Kotona hänen pitäisi nuoresta iästään huolimatta kyetä kohtaamaan asioita, joiden käsittelemiseen aikuisillakaan ei aina ole keinoja.

Nooa Notkoniitty -kirja kertoo kuolemasta, ajan kulumisesta ja luopumisesta haikean kauniisti. Kuolema ja luopuminen ei ole kuitenkaan luonnollisen vanhenemisen kautta tapahtuvaa, vaan julmaa, vääräaikaista, riistävää ja epäreilua. Toiveikkuudesta huolimatta kirja on pohjavireeltään surullinen. Vai ehkä sittenkin juuri toisinpäin eli surullisuudestaan huolimatta kirja on pohjavireeltään toiveikas.

Lastenkirjaksi luokitteleminen ei tee tälle kirjalle täyttä oikeutta. Kirja on kerrottu lapsen näkökulmasta, mutta ei kuitenkaan aikuista lukijaa (saatikka lasta) yhtään aliarvioiden. Lapsen kanssa kirja ansaitsee tulla harkiten luetuksi. Tämä voisi olla niitä kirjoja, joita itse jo lukemaan oppineen lapsen kanssa voisi lukea yhdessä. 



28  Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä;  Catharina Ingelman-Sundberg - Ain laulain ryöstös tee


Miksi? Miksi tämä kirja on tullut kirjoitetuksi, miksi luin sen, miksi vaivaudun  kirjoittamaan tästä yhtään mitään? Kirjallisuudessa tuntuu olevan yhtenä trendinä eläkeikäisille lukijoille suunnatut kirjat. On löydetty markkinarako ja päätelty, että markkinoille tarvitaan kirjoja aktiivisista seniorisankareista. Draaman kaari vaatii tietysti, että seniorikansalainen sijoitetaan jollain tavoin ´hauskaan` tai omituiseen yhteyteen; salapoliisiksi, seikkailijaksi tai ryöstöjä tekeväksi konnajoukoksi kuten tässä Ingelman-Sundbergin kirjassa. Keinutuolikopla eli viisi kahdeksankymppistä tukholmalaista ryöstää hyväntekeväisyys mielessään pankkeja. Onnistuneen keikan jälkeen siemaillaan samppanjaa ja parannetaan maailmaa.  

Varmaan näille tarinoille on oikea lukijakuntansa, itse en (onneksi vielä?) siihen kuulu.  Kävelykepeillä, tenoilla ja nitroilla rikastettu hölmöily on liian pöljää puuhaa minun makuuni. Mikään suunnaton hitti nämä ruotsalaiset seniori-robinhoodit ei nähtävästi ole, koska ainakaan blogeista ei kirjasta arvosteluja oikein löydy.



Kohtaan 27 Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta; Tommi Kinnunen – Lopotti


On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät aina juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole. Olohuoneiden tapetit ovat kellastuneet, kielen sanatkin toiset kuin lapsuudessa. Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen.

Hassua miten useimmat Lopotista arvosteluja  kirjoittaneet  ovat päätyneet lainaamaan kirjasta juuri tuon ylläolevan sitaatin.  Vaan eipä ihme, lainauksesta näkee miten kauniisti Kinnunen kirjoittaa. Luen usein tarinavetoisesti ilman, että pysähtyisin makustelemaan tarinan tai kielen nyansseja ja hienouksia. Lopottia  luin kuitenkin toisin; välillä oli malttamattomammankin lukijan pakko pysähtyä johonkin lauseeseen ja mutustaa sanoja ja ajatusta hetki.

Lopotin Helena ja Tuomas ovat kumpikin Neljäntienristeyksen lukeneille tuttuja henkilöitä.  Olen Neljäntienristeyksen viime vuonna lukenut, mutten edes tajunnut jatkumoa kirjojen välillä. Ihmettelin vain, että onpas tarinoissa samankaltaisuutta.  Teokset ovat aidosti itsenäiset eli kirjat voi hyvin lukea itsenäisinä tarinoina.



6 Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa;  Koko Hubara – Ruskeat tytöt.


Minun perheeni on tavallinen, kunnollinen perhe. He eivät inhoa ketään, eivät ole rasisteja, eivät ole erityisen poliittisesti valveutuneita, heidän aikeensa ovat hyviä, he ovat tavallista keskiluokkaa, aivan normaaleja, kivoja tyyppejä. Sellaisia samanlaisia kuin minä ja suurin osa suomalaisista, jotka valitsevat katsoa muualle kun hyvinvointivaltiomme hajoaa käsiin ja rasistiset rakenteet pysyvät pystyssä.

Koko Hubaran Ruskeat tytöt on enemmän kuin kirja, se on kokonainen ilmiö.  Ilmiö lähti liikkeelle blogiteksteistä ja laajeni yhteisöksi, yhteiskunnallisen ajattelun haastajaksi. Lintukotoa ravistellaan.  Hyvä.

Kun ajattelen PaLESTIINAA Ja Israelia ymmärrän, miksi niin moni on Suomessakin hiljaa rasismista. Ymmärrän, miksi on helpompi siirtää maalitolppaa, siirtää asiat aina jonkun toisen syyksi. Ei me, mutta natsit. Ei me, mutta persut. Ei me mutta juntit. Ei me mutta ne ääripäät. Ei me, vaan myös he itse. Ymmärrän, miksi on helpompi kertoa niitä tarinoita, joissa juuri meidän perheemme ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa kellekään, ainakaan tahallaan, sen sijaan, että myöntäisi olevansa osa ongelmaa, tahattomasti ja siitä yksinkertaisesta syystä, että on sattunut syntymään sille puolelle, jolla on valta. Koska sitten pitäisi lähteä etsimään ratkaisuja, pitäisi ehkä luopua jostakin, astua sivuun, jotta muut saavat tilaa elää ja hengittää. Ymmärrän miksi tekisi mieli pyydellä anteeksi ja vaatia, että se riittää. Ymmärrän, mutten hyväksy, enkä halua päästää itseäni näin helpolla.

Vaan mitä minä tästä ymmärrän? Ehkä sen, etten voi ymmärtää paljon mitään.   En voi väittää tietäväni miltä tuntuu olla stereotypioiden ja luokittelujen kohteena. Kuulun useimmissa asioissa normin mukaiseen  enemmistöön. Vaikeata siis sanoa Hubaran Ruskeista tytöistä yhtään mitään älykästä tai rakentavaa. Tai uutta.  Eipä toisaalta keskustelu taida minun mielipidettäni kaivata.  Mutta se, ettei ole mitään sanottavaa, ei tarkoita, etteikö kirjan lukeminen olisi jälkiä jättänyt ja pistänyt ajatuksia  liikkeelle.  

Sara Ahmed on kirjoittanut paljon käsitteestä non-performatiivinen antirasismi. Se on sitä, että ihmiset toteavat toiveikkaasti julkisessa keskustelussa tai some-päivityksessä vaikkapa että `minun suomeni ei ole rasistinen`. He ajattelevat, että se riittää, että toteamus on teko, joka poistaa ongelman, sen sijaan että he myöntäisivät rasismin olemassaolon, rasismin moninaisuuden ja monimutkaisuuden sekä oman osallisuutensa siihen ja lähtisivät purkamaan sitä.


Non-performatiivisesta antirasismista olen kyllä vähän eri mieltä.  Toteamus on jo teko, jota seuraa suuremmat ja rohkeammat teot. Se on liikkeelle lähtö, eka arka askel, joka muuttuu konkreettisiksi teoiksi ja ilmapiiriksi. Minusta sanat  ovat multaa, joissa tekoja kasvatetaan.


maanantai 21. toukokuuta 2018

Tehtaanmyymälä -vinkki kesälomareissuille




Varsinais-Suomessa koko ikäni eläneenä on  lapsuuteni ja nuoruuteni  ollut kyllästetty Muurlan Lasin kipoilla ja kupeilla.  Tiiätkö, sellaisilla susirumilla `taidelaseilla`, googlaa vaikka jos et tiedä mimmoinen on ruma lasiesine.  Näillä hoodeilla (Salon seudulla siis) tuota Muurlan Lasin vanhaa tuotantoa riittää  pyörimään yllin kyllin  astiakaappien takanurkissa  ja kirppiksillä liikatarjonnaksi asti. Eipä siis ole kummoinenkaan ihme, etten ole tullut vierailleeksi tuossa aivan lähellä olevassa Muurlan Lasin tehtaanmyymälässä varmaan kertaakaan aikuisiällä.


Nyt tuli kuitenkin asiaa.  Etsin netistä  tietoa Vilikkala  Tradehousen Kotisäkeistä. Kotisäkki on sisäkäyttöön tai puutarhaan soveltuva huovan kaltainen säkki, joka on valmistettu kokonaisuudessaan kierrätetystä muovista, kuten PET-pulloista. Haluan kokeilla huopasäkkiä erityisesti kasvatussäkkinä parvekkeella tai terassilla. Lähin Kotisäkin jälleenmyyjä oli Muurlan tehtaanmyymälä, joten sinne siis oli säkkiostoksille lähdettävä. 


Aikamoinen yllätys kuitenkin odotti Muurlan tehtaanmyymälässä pölyyntyneellä asenteella liikkeellä olevaa vierailijaa. Ei jälkeäkään vanhasta lasidesignista, vaan tuhat neliötä täynnä kivoja Muurlan omia tuotteita, lisenssituotteita sekä ulkopuolisten suunnittelijoiden kanssa yhteistyössä tehtyjä tuotesarjoja. Materiaaleina oli lasin lisäksi emalia, puuta, posliinia, tekstiilejä yms.


Muurlan omaa tuotantoa edustaa esimerkiksi Kultakauden klassikot -tuotesarja, joka on luotu yhteistyössä Turun taidemuseon kanssa. Kultakauden taide kertoi tarinoita Suomesta, loi kansallistunnetta ja identiteettiä ja pohjusti tietä ajatukselle Suomen itsenäisyydestä luomalla omaa, vahvaa kansallista ilmettä. Kultakauden taiteilijat jos ketkä opettivat suomalaiset huomaamaan maamme kauneuden ja erityislaatuisuuden.



Kultakauden klassikot -tuotesarjan kantavana ajatuksena on tuoda suomalaista kuvataidetta ihmisten tietoisuuteen ja osaksi jokapäiväistä arkea. Neljä sarjaan valittua klassikkomaalausta edustavat suomalaisuutta puhtaimmillaan. Sarjaan kuuluu kattamiseen ja kodin sisustukseen sopivia tuotteita kuten suomalaisesta koivuvanerista valmistettuja tarjottimia.  Sarjaan valitut teokset ovat Akseli Gallen-Kallelan Pariisin bulevardi sekä Sammon puolustus,  Victor Westerholmin  Lehmiä koivumetsässä  sekä Gunnar  Berndtsonin Kesä.

Lisenssituotteina tehtaanmyymälästä löytyy Vaahteramäen Eemeli, Peppi, Muumit ja Elsa Beskow -emaliastioita. Muurlan ja Vappu Pimiän yhteistyönä on syntynyt Vappu keittiössä -sarja.



Lisäksi tehtaanmyymälässä on myynnissä mm. Come to Finland – postikortteja, Tommy Tabermann -runotuotteita, Magisson ja Muurlan yhteistyönä syntyneitä pinottavia viini- ja olutlaseja ja paljon muuta mielenkiintoista. Sekä tietysti niitä Vilikkalan Kotisäkkejä, joiden tähden paikkaan alun perin ostoksille päädyin.


Kuva Vilikkala Trading

Jos suinkin kesäreissuillasi Turku-Helsinki -välillä ajelet, niin suosittelen pitämään tauon Salon Muurlan kohdalla. Kotisäkki -käyttökokemuksiin palataan myöhemmin.

Tämä postaus ei ole tehty yhteistyössä Muurla designin (tai Vilikkala tradingin) kanssa, vaan ihan pelkästään omasta kivan taukopaikan löytämisen  ilosta.

PS. Siis onhan sekä Muurla Designilla että Vilikkala Tradehousella tietysti verkkokaupatkin olemassa; Muurlan täällä ja Vilikkalan täällä..