DIY; hyasinttikokedama

Jokaisella meillä lienee omat joulukukkasuosikkinsa. Minun suosikkini on hyasintti. Hyasintissa viehättää vaatimaton ulkoasu, edullisuus, monikäyttöisyys ja jouluinen tuoksu. 

Kävin hyasinttiostoksilla kukkatalossa, joka oli sananmukaisesti tulvillaan erilaisia joulukukka-asetelmia.  Useimmissa asetelmissa oli yhdistelty monia eri kukkalajeja ja lisätty vielä ainakin jokin kiiltävä tai klisheinen joulukoriste. En tiedä kävinkö ostoksilla väärässä paikassa, mutta mitään kovin yksinkertaisen kaunista joulukukka-asetelmaa ei silmiin osunut. Enemmän tuntui olevan enemmän.  En siis halunnut ostaa mitään valmista kukkaistutusta, mutta yllättäen valmis kolmen hyasintin kokonaisuus tuli halvemmaksi kuin irralliset kukat, joten ostin sellaisen kotona hajoitettavaksi.

Tarkoituksenani oli kokeilla tehdä hyasinttikokedama. Kokedama on japanilainen nimitys sammalpallolle, jonka sisällä kasvaa pieni kasvi. Yleensä ( täällä kesäversio) olen  kokedamaa tehdessäni muotoillut kasvin juurien ympärille märän mullan ja kissanhiekan sekoituksesta pallon, joka sitten peitetään sammaleella. Hyasintin sipuli ei taida (niin uskon) kaivata multapaakkua ympärilleen, joten tällä kertaa kiedoin sammaleen suoraan sipulin ympärille.

Kokedama ei kaipaa ruukkua vaan sen voi ripustaa roikkumaan amppelin tavoin. Tällöin sammaleen sidontaan käytetystä narusta tai rautalangasta tehdään ripustuslenkki.  Tai kokedaman voi asettaa sellaisenaan kosteutta kestävälle pinnalle tai vaikka puukiekon päälle. Myös kirkkaaseen lasipurkkiin tipautettuna sammalpallon muoto tulee kauniisti esille.  Tämänkertainen oma hyasinttikokedamani sai alleen ainoastaan pienen metalliympyrän suojaamaan pöytäpintaa. Kastelun hoidan suihkuttamalla. Saatan kastelun jälkeen tipauttaa kasvin hetkeksi lasimaljaan, jos kosteus tuntuu leviävän alustalle asti. 

 

Loput hyasintit  `istutin`  kahvikuppeihin  ja lasilaatikkoon.

PS. Sammaleen kerääminen metsästä ei kuulu jokamiehen oikeuksiin. Itse keräsin sammaleet omalta pihalta. Kiven päältä kun kaapii, niin saa mukavan ohuen sammalpeitteen. Jos sinulla ei ole luvallista metsää, mistä sammalta kerätä, voi sitä kysäistä hankittavaksi myös kukkakaupasta.

PS2. Selittävät kukkakauppiaat mitä tahansa, niin kyllä minusta hyasinteistä puuttuu nykyään tuoksu. Vai voiko kyseessä olla sama ilmiö, mikä kesäisin selittää heinäsirkkojen häviämisen?

Kyllästyttääkö jo glögi?

Ilmojen kylmetessä juhlajuomat kuumenevat.  Se kaikkein perinteisin joulunajan juomista on varmaankin glögi. Loppuvuosi onkin vahvasti glögikautta. Vasta vuodenvaihteen jälkeen glögin ylivalta päättyy kuin seinään ja glögi tekee tilaa muille kuumille juhlajuomille kuten maustetuille kaakaoille ja kahveille.

Glögi on perusajatukseltaan maustettua lämmitettävää viiniä. Vuosi vuodelta on glögin valmistus Suomessakin kaupallistunut ja valmiiksi maustettuja glögipohjia on kaupoissa ja Alkossa tarjolla vuosi vuodelta enemmän.  Joka vuosi glögiä myös koitetaan keksiä jollain lailla uudestaan. Glögiä on maustettu milloin milläkin; mintulla,  lakritsilla, suklaalla, chilillä, rocky roadilla, sitruksilla, rommilla… vaaleana, tummana, roséna.  Vinkkinä vaan, että jos et ole näitä kaikkia vielä  maistellut, niin jätä ainakin suklaiset glögit suosiolla ostamatta. Suklaa suklaana, ei viinin joukossa, hyi.

Tarjonnan runsaudesta huolimatta perusglögi lämpiää useimmiten kaupan tiiliskivestä, jonne nakataan ainoastaan rusinoita joukkoon. Alkoholillisessa versiossa taitaa onneksi kaupan perusglögin lantraaminen kirkkaalla viinalla sentään olla vähentynyt  ja aikuisten alkoholillinen glögi tarjoillaan nykyään  useimmiten  jo puna- tai valkoviinipohjaisena juomana eikä mehun ja kirkkaan viinan lämpimänä liittona.

Kuumissa juomissa on viime vuosina ainakin maailmalla ollut selvänä trendinä siirtyminen punaviinipohjaisista juomasekoituksista kohti muita (kevyempiä) juomasekoituksia. Esimerkiksi kylmäpuristettu omenamehu on lämmitettynä yhä suositumpi talvijuoma.  

Meillä on viime aikoina talvi-iltoina testailtu toimivaa reseptiä kuuman siiderin valmistukseen. Maailmalla `hot cider` -tyyppinen juoma valmistuu monenlaisilla resepteillä, mutta yleisin taitaa olla omenamehun ja englantilaistyyppisen kuivan siiderin yhdistelmä, johon lisäpotkua tuo pikku tilkka Calvadosta tai muuta omenaviinaa.  

Eli resepti yksinkertaisuudessaan on seuraavanlainen. Kiehauta kattilassa omenamehua kanelitangon ja sitrusviipaleiden kanssa.  Lisää kiehuvan kuuman  mehun joukkoon suunnilleen saman verran kuivaa  ja hapokasta siideriä. Kuumenna, älä enää keitä!  Perään voi halutessaan vielä siis lorauttaa tilkan jotain makua antavaa viinasta; itse en raatsinut calvadosta ostaa, vaan korvasin sen tilkalla mantelilikööriä.  Kokeilin valmistaa juomasekoitusta myös suomalaisesta kuivasta omenasiideristä, mutta eihän se toiminut ollenkaan yhtä hyvin. Mitään siideriksi kutsuttua sokerilitkua, saatikka makusiidereitä, on siis turha haaskata lämpimän siiderin valmistukseen.

PS. On glögillekin muuten paikkansa muuallakin vuoden juhlakalenterissa. Jos juhannus sattuu olemaan tavalliseen tapaansa viileähkö, on lämmin glögi enemmän kuin sopiva kirpeässä kesäyössä nautittavaksi. Jutun juoni on vaan siinä, että se glögi pitää tajuta ostaa valmiiksi juhannusta odottamaan. Kesäkuussa kun  valikoima on ihan olematon.

PS2. Osallistun tällä postauksella Pieni Lintu -blogin makrotex-haasteeseen, aiheena väriterapiaa. Käy täällä katsomassa mistä värikkäistä asioista muut saavat energiaa pimeään aikaan.

#hotcider #mulledwine #kuumajuoma #K18

Miten joulupukista tuli The Joulupukki

Joulupukki ei aina ole ollut lainkaan sellainen millaisena nykyään pukin tunnemme. Vielä sata vuotta sitten joulupukki kuvattiin hoikaksi, synkäksi ja pelottavaksi harmaanuttuiseksi hahmoksi. Punanutun sijaan päällä saattoi olla esimerkiksi eläimen talja. Nykyisen kaltaisen pukin tarina alkoi kehkeytyä, kun Coca-Cola halusi mainontaansa ystävällisemmän ja lähestyttävämmän joulupukkihahmon.  Coca-cola palkkasi kuvittaja ja mainosmies  Haddon Sundblomin luomaan uudenlaista näkemystä joulupukista. Sundblom oli Amerikassa syntynyt taiteilija, jonka juuret olivat isänsä kautta tiukasti Ahvenanmaan Föglön saarelta.

Sundblomin maalausten myötä ankara ja synkkä joulupukki uudistui punaposkiseksi ja punanuttuiseksi hahmoksi.

Vuosien 1931- 1964 välisenä aikana  Haddon Sundblom loi yli 40 joulupukkimaalausta Coca Colalle, vähintään yhden joka vuosi.  Näitä joulupukkikuvia on edelleen käytössä Coca Colan mainoksissa ja pakkauksissa.  Haddon Sundblomin alkuperäinen malli maalauksissa oli naapurin eläkkeellä oleva myyntimies Lou Prentice.

Prenticen kuoleman jälkeen 1950, Sundblom käytti maalatessa omia kasvojaan joulupukin mallina.  

Pakko kyllä sanoa, että parrattomasta Haddon Sundblomista tulee kyllä mieleen ennemminkin myöhempien aikojen the Grinch.

Alkuun joulupukki oli maalausten pääosassa, mutta vuosien varrella lelujen, lasten, lemmikkien ja tonttujen merkitys kuvissa kasvoi. Kuvissa näkyvät lapset olivat naapurin lapsia ja koirakin naapuruston kukkakauppiaan villakoira. Vuonna 1942 Sundblom maalasi joulupukin kaveriksi Sprite-pojat, siis jo vuosia ennen kuin itse juoma 1960-luvulla tuli yhtiön valikoimiin.

Holidays are coming….

Toinen vahva jouluun ja Coca Colaan liittyvä sukupolvikokemus on 90-luvun puolivälissä televisioon ilmestynyt Coca Cola rekka. Tiedättehän;  se mainos jossa punaiset rekat ajavat halki lumisten metsien ja maanteiden (alun perin Kanadassa muuten kuvattu). Rekat on koristeltu valoilla, Holidays are coming -laulu soi ja ihmiset pysähtyvät ihailemaan kulkuetta. Mainoksen lopussa viimeisen rekan perässä näkyy tuttu joulupukki.  

Mainoksista suomalaisillekin perin tuttu punainen Coca Cola joulurekka saapui viime vuonna  ensimmäisen kerran Suomeen.  Tämänvuotinen joulurekan kiertue päättyy 21.joulukuuta Haddon Sundblomin juurille Ahvenanmaalle.

Vaikka Sundblom tunnetaan erityisesti joulupukkimaalauksistaan, oli hän myös yksi vuosisadan merkittävimpiä pin-up artisteja.

Lähteet; Internet Archive -verkkokirjasto osoitteessa https://archive.org/, coca cola suomi osoitteessa www.coca-cola.fi/stories/Nykyaikaisen-joulupukin-todellinen-tarina

Kirjahelmiä! Helmet-lukuhaaste 2019 valmistui

Jo kolmatta vuotta olen listannut lukemiani kirjoja Helmet-lukuhaasteeseen. Haaste koostuu vuosittain 50 erilaisesta tavasta valita luettavaa. Aiempina vuosina on haaste jäänyt osaltani puolitiehen. Viime vuonna listalle taisi jäädä viisi aukkokohtaa.

Tänä vuonna otin haasteeseen vähän erilaisen lähestymistavan ja annoin haasteen aktiivisesti ohjata lukuvalintojani. Poistuin siis omalta lukumukavuusalueeltani, mikä haasteen perimmäinen tarkoitus juuri lieneekin (miten tämän tajuamiseen menikin näin kauan ..).  Ja kappas; olen nyt suorittanut tämänvuotisen lukuhaasteen eli lukenut vuoden aikana jokaiseen haastekohtaan sopivan kirjan. Lisäksi on tullut luettua parikymmentä sellaista kirjaa, jotka eivät ole haasteeseen sopineet.

Tänä vuonna haasteeseen luettujen kirjojen kirjojen helmi oli Tove Janssonin Taikatalvi; klassikko jota en jostain käsittämättömästä syystä ollut ennen lukenut. Nyt luin Taikatalven haasteen kohtaan 28: Kirjan kannessa on kuu.  Ilman haastetta tuskinpa olisin Taikatalveen tullut vieläkään tarttuneeksi. Haasteeseen luettujen kirjojen parhaimmistoa oli myös Fredrik Backmanin Mummo sanoo hei ja anteeksi. Backmanin kirjoja tulen varmasti myös lukemaan lisää jatkossa.

Peräti kaksi Minna Canthiin kiertyvää kirjaa, eli Minna Rytisalon Rouva C ja Minna Maijalan  Punaiset kengät pääsevät myös tämän vuotisen haasteen parhaimmistokirjojen  listalle.  Suunnittelen jatkavani Minna Canthin  persoonaan ja merkitykseen tutustumista lukemalla seuraavaksi Maijalan Canth elämänkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen .

Älä pelkää. Ole sitkeä. Ole ahkera.  Ole rohkea. Ole aivan saamarin reipas.

Ajattelen Karen; ettet ehkä ollutkaan ihan sellainen kuin kuvittelin. Et ehkä ollutkaan se äärettömän rohkea, vahva, itsenäinen, viisas ja hyvä ihmenainen, jollaiseksi olin sinut mielessäni kuvitellut. Olit inhimillisempi, heikompi, sairaampi, masentuneempi, tunteillesi alttiimpi, itsekkäämpi, epätoivoisempi, omistushaluisempi, metsästyshimoisempi, turhamaisempi. Mutta ei se mitään Karen, sellaisia me olemme.

Odotin kovasti Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjan lukemista, enkä turhaan. Paikoin Kankimäen puhe yönaisilleen osuu ja menee ihon alle. Tuntuu kuin teksti olisi suoraan minulle kirjoitettu; sellaiselle kuin haluaisin olla. Sitä paitsi minäkin tunnistan kymmenennen päivän taian; tyhjäkäyntiajan joka matkan alussa kestää sopeutua olosuhteisiin ja muuttua turistista matkailijaksi. Aluksi on kaikki outoa ja vierasta. Ajan kanssa sitä sitten sopeutuu, kehittää rutiineja ja alkaa nähdä.  Kirjassa matkustetaan, siis ollaan yksin (36). Karen Blixenin Talvisia tarinoita en lukulistalleni yönaisista inspiroituneenakaan ehkä sentään nosta.  Minun Afrikkani elokuvan katsomista voisin harkita, mutta vähän jännittää Meryl Streepin näyttelijäsuoritus. Madame kun ei todellakaan ole suosikkinäyttelijäni.

Haasteen kirjojen joukkoon mahtuu myös monta pettymystä tai muuten vaan latteaa lukukokemusta. Steve Jobsin tyttären Lisa Brennan-Jobsin isäsuhteesta kertova kirja Pikkusintti tuntui mitäänsanomattomalta tirkistelykirjalta, joka ei pelkillä kirjallisilla ansioillaan olisi pitkälle pötkinyt. Tarina olisi voinut olla  pelastettavissa, jos kustannussopimuksen tehtyään Brennan-Jobs olisi unohtanut kirjoittavansa superjulkki-isästään ja kirjoittanut tarinan perheestä ja lapsuudesta vanhempien  ristipaineessa. Sijoitin kirjan kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi. Steve Jobsin persoona alkoi Pikkusintin heikkoudesta huolimatta kiinnostaa , joten loppuvuoden lukulistalle noussee Isaacsonin kirjoittama Jobsin elämänkerta.

Kirjallisilta ansioiltaan vuoden vaatimattomin oli Gilles de Maistren Mia ja valkoinen leijona. Kirja on vain selostus elokuvan käsikirjoituksesta, mikä ei sekään ole erityisen suurella sydämellä ja taidolla tehty.

Myös moni kohukirja osoittautui pettymykseksi. Paljon hehkutettu Tara Westoverin Opintiellä ei minusta kertonut ensisijaisesti koulutuksen voimasta ja kaikkivoipaisuudesta vaan ennemminkin poikkeuksellisen henkilön kummallisesta elämästä ja selviytymistaistelusta. Pettymys oli myös kirjallisuusryhmissä isosti hehkutettu Heather Morrisin  Auschwitzin tatuoija.

Ihan mukiinmenevä mutta silti odotuksiin nähden iso pettymys oli Kate Mortonin uutuus Kellonsoittajan tytär.  Tarina kulki niin monessa eri ajassa, että minulla oli vaikeuksia pysyä juonen kulussa mukana. Sen olisi vielä voinut antaa kirjalle anteeksi, jos ajankuvaus olisi ollut Mortonin edellisten kirjojen tavoin vahvaa, mutta kun ajankuvakaan ei tällä kertaa mennyt ihon alle. Harmi, koska  kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisin halunnut elää eli liikutaan viktoriaanisen ajan Englannissa.

Haasteen loppusuoralla luin pari hyvin erilaisella tavalla minimalismia, tavaroita ja kuluttamista käsittelevää kirjaa. Otso Sillanaukeen Zero waste – jäähyväiset jätteille -kirjalla olisi pitänyt olla minulle paljon annettavaa. Olen omasta mielestäni noin periaatteen tasolla melko tiedostava kuluttaja, joka vaan tarvitsee potkua (ja pakkoa) käytännön elämänmuutoksiin. Omasta mielestäni myös kestän ilmastonmuutosta käsitteleviltä kirjoilta aimo annoksen syyllistämistä ja suoraa puhetta. Meitä ihmisiä on aika  herätellä ilmastonmuutoksen todellisuuteen kovenevin sanoin. Mitä en kuitenkaan kestä on lukijan aliarvioiminen. Zero waste osoittautui niksipirkkatasoiseksi kikkakokoelmaksi. En ala vähentää jätteideni määrää alkamalla sokeroimaan sitrushedelmien kuoret tai poimimalla koiralenkillä kakkakasat vessapaperin palalla talteen. Kirja missasi pointin ja saattoi jopa kääntyä itseään vastaan. Sori vaan sinä  alle 18-vuotias joka suosittelit kirjaa.   Sen sijaan kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (50) Laura Honkasalon Kaapin henki yllätti lämpimällä ja ymmärtäväisellä lähestymistavallaan aiheeseen tavaratulva, materia ja omistaminen.  Tästä teoksesta on hyvä aloittaa omien kulutustapojensa tarkastelu.  Aika vahvastihan edelleen kuluttamisen oikeus ajatellaan jotenkin demokratian ja kansalaisoikeuksien ilmentymäksi.   Ilmastonmuutosta käsittelevänä  kirjana (22) luin Thunbergin perheen Sydämen asioita – perhe ja planeetta kriisissä. Suosittelen!

Kokonaisuudessaan Helmet-lukuhaaste 2019 -listani löytyy  blogin yläpalkista omalta välilehdeltään.

Tiikkipöydän rinkulat saivat kyytiä..

Tiikkiä pidetään yhtenä maailman arvostetuimmista puulajeista. Tiikin ensimmäistä kulta-aikaa elettiin 50- ja 60-luvuilla, jolloin pohjoismainen (erityisesti tanskalainen) design ja trooppinen puulaji yhdistyivät aikakaudelle tyypillisiksi sulavalinjaisiksi kalusteiksi, koristeiksi ja käyttöesineiksi.  Tiikin toinen tuleminen alkoi jo joitain vuosia sitten, eikä loppua näy. Uudet sisustajasukupolvet  metsästävät nyt sisustukseensa mummoloista tuttuja kaunislinjaisia senkkejä, pöytiä ja hyllyjä. 

Omalla kohdalla kävi tuuri, kun kirppisrallikierroksella kohdalle osui kaunis tiikkinen sohvapöytä. Pöydän pinta oli ihan kamalassa kunnossa, joten hintakin on ihan nimellinen. Tiikkisten kalusteiden pinnalta löytyykin usein rinkuloita, joita vesi, kuumuus tai kosteus ovat saaneet aikaiseksi arkaan lakkapintaan.  Itse kavahdan aina kun mainitaan sanat tiikki tai viilu, koska silloin ymmärtääkseni pinnan kunnostuksessa pitää olla pelkän innokkuuden lisäksi vähän tietoakin siitä, että mitä sitä oikein on tekemässä.

Tiikkinen pöytälöytö kuitenkin houkutteli kokeilemaan pinnan kunnostusta ihan samantein, siis ilman mitään rautakaupan aukeamisen odottelua. Muistelin hämärästi lukeneeni jostain vaseliinin ja suolan sekoituksesta, jolla tiivistä puupintaa voisi koettaa tasata. Vaseliinia ei taloudesta löytynyt ja oliiviöljyn tunkkainen ominaistuoksu ei houkutellut kokeiluihin.  Mutta; kookosöljyhän on maailmankaikkeuden monikäyttöisin aine. Siispä kokeilemaan rinkuloiden häivytystä öljyn ja suolan sekoituksella.  Olin jo täysin varautunut vaihtoehtosuunnitelman toteuttamiseen, eli maalaamiseen, mutta yllättäen öljyn ja suolan sekoitus tepsi hyvin pintalaikkuihin ja rinkuloihin.  Öljyhoidon jälkeen pinta on vielä lakattu värittömällä tiikkiöljyllä.   

Olen itse pöydän pintaan enemmän kuin tyytyväinen ja olohuoneen ilmekin keveni kivasti uuden pöydän ansiosta. 

EDIT; osallistun tällä postauksella Pieni Lintu -blogin huonekalu-aiheiseen makrotex-haasteeseen. Käy täältä katsomassa miten muut ovat teemaa käsitelleet.

DIY; kasviopissa

Kukapa meistä  ei tunnistaisi Ebba Masalinin mustapohjaisia kasviopin opetustauluja. Osalle taulut ovat tuttuja jo kouluajoilta mutta lopuillekin ainakin sisustuselementtinä käytettynä. Ebba Masalin tunnetaan parhaiten (tai oikeastaan ainoastaan) näistä Otavan 1900-luvun alussa julkaisemien mustapohjaisten kasviopin opetustaulujen piirroksistaan. Ensimmäiset 15 kasvin piirrokset julkaistiin vuonna 1903. Vuonna 1914 sarja jatkui viidellä uudella aiheella. Aidon Ebba Masalinin saa seinälle näkemällä vähän vaivaa ja maksamalla taulun kunnosta riippuen noin 20-60 euroa.

Vuonna 2013 Ebba Masalinin tekijänoikeudet vapautuivat ja tämän myötä Mikkelissä aloitettiin kasvitaulujen uustuotanto. Pahvitettujen kasvitaulujen ja paperisten julisteiden lisäksi tuttuja kasvikuvia löytyy painettuna postikortteihin, kaitaliinoihin, vaatteisiin  ja vuodevaatteisiin.  Tuotteita myy Taito myymälöiden yhteinen verkkokauppa taitoshop.fi . Valikoimasta löytyy tuotteita myös valkoisella pohjalla.

Pari vuotta sitten tilasin Taito Shopista paperisen kaitaliinan jonka rimoitin julisteeksi (kasvioppia ála Ebba). Samassa yhteydessä tilasin nipun kasvitauluista tehtyjä postikortteja.  14 postikortin erä maksoi 14 euroa eli euron / kortti. Kortit tulivat nyt siivotessa vastaan. Vastaan tuli myös kolme A4-kokoista kehystä.  A5-kokoiset kortit ovat siis vähän normikokoista postikorttia suuremmat.  Ratkaisin koko-ongelman laittamalla taustapaperiksi mustan A4-kartongin, jolloin tauluista tuli ihan kivan kokoiset.

Postikortit painetaan Suomessa ja Taitoa Shop lahjoittaa jokaisen nipun myynnistä 1,4 euroa Naisten Pankille.

Ps. Olen ostanut tuotteet omalla rahalla eikä kyseessä ole kaupallinen yhteistyö vaan silkasta omasta ilosta tehty  postaus.

Mummo sanoo hei ja anteeksi

Kirjahaasteiden parhautta on, että välillä tulee valittua  luettavaa puhtaasti  sattumalta, ilman sen suurempia ennakko-odotuksia. Mummo sanoo hei ja anteeksi -kirja valikoitui lukulistalle  juuri tällä tavalla.  Luulin tarttuvani lastenkirjaan tai ruotsalaisella huumorilla höystettyyn kevyeen kesäluettavaan.  Vaan sainkin jotain ihan muuta. Sain luettavaksi kasvamisesta ja muutoksen mahdollisuudesta kertovan toiveikkaan tarinan, jossa nauru ja itku sekä ilo ja suru kulkevat rinnakkain ja sekaisin.

Kirja kertoo omalaatuisen Elsan suhteesta vähintään yhtä omalaatuiseen isoäitiinsä.   Elsaa kiusataan koulussa, onhan hän erilainen kuin kaikki muut.   Elsa osaa kaikki Harry Potter -kirjat käytännöllisesti ulkoa ja hän osaa luetella kaikkien X-menien supervoimat. Opettajat puhuvat keskittymishäiriöstä, mutta eihän se voi Elsan mielestä pitää paikkaansa. Elsa itse ei tajua, miksi hän erottuu joukosta. Miksi se, että hän haluaa vain olla rauhassa oma itsensä, estää muita olemasta hänen ystävänsä.

Jos ihminen ei pidä toisista, toiset eivät voi satuttaa. Melkein kahdeksanvuotiaat, joita usein kutsutaan erilaisiksi, oppivat sen nopeasti.

Yksinäisen Elsan paras ja ainoa ystävä on isoäiti, joka ehdoitta ja aina pitää tyttärentyttärensä puolia.

Mummot ovat kuin armeijoita. On lapsenlapsen etuoikeus tietää, että joku on puolellasi aina, riippumatta siitä mitä tapahtuu. Jopa silloin kun olet väärässä. Erityisesti silloin. Mummo on samaan aikaan miekka ja kilpi; hänen rakkautensa on erityistä; sellaista jota älykääpiöt eivät tajua. Kun koulussa sanotaan, että Elsa on erilainen ikään kuin se olisi huono asia, kun hän tulee kotiin mustelmilla, kun rehtori sanoo, että Elsan on ”joustettava” ja että hän ” provosoi muita lapsia”, silloin mummo seisoo hänen rinnallaan. Mummo kieltää häntä pyytämästä anteeksi. Mummo kieltää häntä ottamasta syitä omille niskoilleen. Mummo ei milloinkaan sano, että Elsan ”ei pidä välittää kiusaamisesta, koska toiset vain innostuisivat lisää” tai että ” hänen kannattaa kääntyä kannoillaan”. Mummo tietää paremmin. Mummo tajuaa enemmän. Mummo on soturi, jonka voi ottaa rinnalleen sotimaan. Mummo kuuluu aina Elsan joukkueeseen.

Mummo ei ole mikään pyhimys. Hän on melkoinen anarkisti, joka on omassa elämässään tehnyt paljon virheitä ja kaduttavia asioita.  Mummo ei ole niin kauhean tarkka käytöstavoista, soveliaisuudesta, laeista tai säännöistä. Mummolla on kuitenkin supervoimana rohkeutensa ja kykynsä kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä.

Mummo sanoo, että hitaasti ajattelevat ihmiset väittävät aina, että nopeasti ajattelevilla ihmisillä on keskittymisvaikeuksia. ”Idiootit eivät voi käsittää, että ei-idiootit ovat ajatelleet jonkin asian loppuun ja siirtyneet eteenpäin nopeammin kuin he itse. Siksi idiootit ovat aina niin pelokkaita ja aggressiivisia. Mikään ei pelota idiootteja niin kovasti kuin älykäs tyttö.

Vain erilaiset ihmiset muuttavat maailmaa. Yksikään normaali ihminen ei milloinkaan ole muuttanut paskaakaan.

Mummo tekee mitä kykenee auttaakseen ja suojellakseen pientä yksinäistä lapsenlastaan. Iltaisin mummo kertoo Elsalle tarinoita (etäisesti Nangijalaa tai Narniaa muistuttavan) Melkein-Hereillä maan kuudesta kuningaskunnasta, joissa kenenkään ei tarvitse olla normaali. Miamasin kuningaskunnassa rakastetaan, Mitabalosissa taistellaan, Mimovasissa tanssitaan ja iloitaan, Mirevasissa uneksitaan,  Miploriksen kuningaskunnassa säilytetään kaikkia suruja ja Miaudacasissa uskalletaan. Mitä yksinäisempi Elsa on oikeassa maailmassa, sitä suuremmaksi kasvavat tarinat Miamasin kuningaskunnasta.

  

Täysillä elävän mummon mielestä vaikeudet on tehty kierrettäviksi, mutta syövälle mummokaan ei mahda mitään.  Kuollessaan isoäiti jättää Elsalle tehtävän; tämän tulee toimittaa perille anteeksipyyntökirjeitä isoäidin puolesta. Alkaa suuri seikkailu täynnä outoja käänteitä ja eriskummallisia ihmisiä.  Kirjeet johtavat Elsan paikkoihin ja tilanteisiin, joissa todellinen maailma ja Melkein-Hereillä-Maa kohtaavat.

Pienen tytön suhteesta isoäitiinsä kertova herkkä tarina on kunnianosoitus rohkeudelle ja erilaisuudelle.  Se on myös iso tarina vahvuuskasvatuksen voimasta. Vaikka omaisit minkälaiset supervoimat, et voi aina ja loputtomiin olla kilpenä lapsen ja maailman välissä.  Et ehkä voi suuresti muuttaa todellisuutta missä lapsi elää, mutta voit pyrkiä antamaan hänelle välineitä ja vahvuuksia, joilla hän itse voi ottaa omaa maailmaansa haltuunsa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16; Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla. Mummon kaikki tempaukset eivät ehkä sovellu ihan pienille lapsille ääneen luettavaksi. Sen sijaan uskoisin kirjan soveltuvan erinomaisesti esimerkiksi ala-asteella yhteisesti koulussa luettavaksi.

Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, 

sen puutteessa ihailua, 

sen puutteessa pelkoa, 

sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa.

Hän haluaa herättää toisissa ihmisissä jonkinlaista tunnetta. 

Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä. 

(Hjalmar Söderberg, Doctor Glas)

Fredrik Backman

Mummo sanoo hei ja anteeksi.

Otava 2019