Hae tästä blogista

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Pennynvenyttäjän Lontoo

Walkie Talkie -rakennus. Kuva Flickr

Terveisiä sateisen hyisestä Lontoosta. Tammikuu ei suoraan sanottuna ole paras mahdollinen kuukausi vierailla kaupungissa.  Joulu on taputeltu pois eikä keväästä ole vielä oikein lupaustakaan ilmassa.  Jos ruuhkaisissa kaupoissa kiertelyä sietää, niin alennusmyynnit sentään ovat käynnissä..  

Vaan ei auta ajankohdasta valittaminen. Joulunalla ei Lontooseen ehtinyt eikä kevättä malttanut odottaa, joten tällä kertaa Lontoo tuli koettua kylmänä, koleana, jäisenä ja harmaana. Sattuneesta säästä johtuen kaikenlaiset sisäjutut olivat kova sana tällä kertaa.



Tämmöiselle budjettimatkailijalle olo Lontoossa käy kipeästi kukkarolle. Erityisesti ruokailu tuntui entistä kalliimmalle, ellei sitten halua syödä ainoastaan pikaruokapaikoissa. Yleensä olemme kuitanneet ainakin päivän toisen aterian katuruualla tai puistopiknikillä. Tällä kertaa sää ei kumpaankaan houkuttanut, joten pubiruokaa tuli sitten syötyä useimpina päivinä. Pubissa kalaperunat kustantaa euroina hieman yli parikymppiä, sunday roast pikkaisen enemmänkin. Toisaalta pubiruoka on edes hiukan brittiläisempää kuin ketjuravintoloiden ja pikaruokaloiden vaihtoehdot.

Useimmat Lontoon kävijät tietävät hyvin kaupungin lukuisat upeat ilmaismuseot ja tapahtumat, mutta tässä tuliaisina pari uudempaa ilmaisvinkkiä kaupungissa vierailevalle:
 
Sky Garden. Kuva Flickr.

Sky Garden

Sky Garden on Walkie Talkie -nimellä tunnetun rakennuksen huipulla sijaitseva näköalapuutarha. Korkeutta rakennuksella on 155 metriä, siis parikymmentä metriä enemmän kuin London Eye – maailmanpyörällä. Etuna on myös ulkoterassi, josta pääsee ihailemaan Lontoon näkymiä joen suuntaan. Vierailu Sky Gardenissa on ilmaista, pitää vain varata liput ajoissa etukäteen. Lippuja on tarjolla kahdelle seuraavalle viikolle, sen pidemmälle ei etukäteen voi buukkausta tehdä. Auringonlaskun aikaa ajoittuvat vierailuajat  menevät aina ensin, mutta päiväaikaan lippuja on yleensä hyvin tarjolla.  Sky Garden sijaitsee Fenchurch Streetillä, Cityn alueella. Lähin metroasema on Monument. Vierailu Sky Gardenissa on varteenotettava vaihtoehto London eyehin jonottamiselle.



Westminster Abbey

Goottityylinen Westminster Abbey on yksi Lontoon tärkeimpiä nähtävyyksiä. Katedraali on yksi Lontoon neljästä UNESCON maailmanperintökohteesta. Kirkossa on vietetty  on vietetty 38 kruunajaiset ja 26 kuninkaalliset häät. Kirkko tunnetaan mm. prinssi Williamin ja Catherine Middletonin hääkirkkona.

Westminster Abbey Quire kuninkaallisten häiden aikaan. Kuva Flickr.

En ole koskaan ennen tullut vierailleeksi kirkossa sisällä. En vaan ole ollut rakennuksesta niin kiinnostunut, että olisin halunnut maksaa sisäänpääsystä ja kierroksesta parikymppistä. Kirkollisiin toimituksiin ja tilaisuuksiin osallistuminen on Westminster Abbeyssä kuitenkin ilmaista. Perinteisen aamujumalanpalveluksen lisäksi kirkossa järjestetään liki päivittäin mm. urku- ja kuoromessu. Me osallistuimme sunnuntai-illan iltahartauteen, jonka musiikista vastasivat kirkon poika- ja mieskuorot.  Kokemus oli melkoisen ainutlaatuinen; tunnelma oli harras ja (anglikaaniseen tapaan?) melko muodollinen mutta lämmin ja tunnelmallinen. Kuorot soivat niin upeasti, että selkäpiitä pitkin kulki väristyksiä. 

Westminster Abbeyssä ei saa valokuvata joten liitteenä olevat kuvat on napattu kirkon esitteestä.




Ps. Pikkupojat ovat pikkupoikia vähän muodollisemmissakin yhteyksissä; minäpäs tiedän minkä kuoropenkin alla Westminster Abbeyssa on tuore räkäpallo… 

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Lukuhaasteen avaus; Syrjästäkatsojan tarinoita 1-3


Yli 20 vuotta sitten menin synnyttämään keskimmäistä lastani. Synnytys ei oikein ottanut edetäkseen, niinpä koetin kuluttaa aikaa lukemalla sen ainoan kirjan, joka synnärin käytävältä löytyi, eli Enni Mustosen jonkun romaanin. Kirja tuli (pätkissä) luettua ja lapsikin viimein syntyi. Myönnettäköön, että minkäänlaiselle rakentavalle kirjallisuuskritiikille eivät olosuhteet olleet parhaat mahdolliset, mutta muistan pitäneeni kirjaa ihan hirveän huonona huttuna.   
Lapsi sai kuitenkin ( kirjasta huolimatta)  etukäteisen suunnitelman mukaisesti nimekseen Enni.

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa on kohta, jossa luetaan kirja kirjailijalta, jolla on sama nimi kuin jollain perheenjäsenellä.  Eihän tilaisuutta voinut mitenkään  jättää käyttämättä, vaan nyt saisi Enni Mustonen minulta uuden mahdollisuuden.  Syrjästäkatsojan tarinat -kirjasarjan suuri suosio oli herättänyt kiinnostuksen.  Lainasin kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa ja luin ne peräkkäin. Varmasti tulen lukemaan myös osat 4-5, jahka kirjaston varausjono liikahtaa.


Kirjasarja yllätti ihan myönteisesti. Se ei ole ainoastaan kiinnostava nuoren tytön kehityskertomus, vaan myös mielenkiintoinen ajankuvaus. Tarinan taustalla kulkee maaseudun työväestön olosuhteiden muutos,  kielitaistelun vuodet, kansallinen herääminen, suomalaisen taiteen kultakausi,  sortovuodet, itsenäistyminen ja maailmanpalot… Iidan tarina yksinään ei riittäisi pitämään minun mielenkiintoani yllä viiden kirjan verran, mutta tarinan tiukka ankkuroiminen ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin ja oikeisiin historiallisiin henkilöihin kannattelee tarinaa.

Enni Mustosen (alias Kirsti Mannisen) huolellista taustatyötä ja historiantuntemusta on monella suulla kehuttu. Esimerkiksi Emännöitsijä -kirjan pääasiallisen tapahtumaympäristön, Elisabetinkatu 27:n,  yksityiskohdat piharakennuksia myöten on kirjailija selvittänyt tutkimalla vanhoja rakennuspiirustusten arkistoja. Eli voin lukiessani luottaa siihen, että kuvaukset kaduista, ulkohuusseista, porttikäytävistä ja puuvajoista tai vaikka vaatetuksen yksityiskohdista ja ruoka-aineista vastaavat historiallista todellisuutta.


Vaan mitä sitten syntyy kun yhdistetään todellisia menneisyyden tapahtumia ja oikeiden historiallisten henkilöiden elämänvaihteita kuvitteellisten henkilöiden ajatuksiin ja tapahtumiin. Onko mitään syytä antaa krediittiä historiallisten faktojen tarkkuudesta, jos samaan soppaan kuitenkin sekoitetaan oikeiden ihmisten kuvitteellisia sanoja, tekoja ja tunteita?

Paimentyttö -kirjassa satusetä Topelius perheenjäsenineen on vielä melko maltillisessa roolissa, pelkkänä taustana Idan tarinalle.  Lapsenpiika -kirjassa `julkkis`panokset jo suurenevat, kun keskeiseksi materiaaliksi muodostuu Jean Sibeliuksen elämä ja avioliitto, alkoholinkäyttö, luomistuskat,  läheisten mielenterveys ja perhetragediat. Toki kaikki ne ovat aiheita, joista virallinen historiantutkimuskin on Sibeliuksen kohdalla paljon materiaalia tuottanut. Sarjan kolmannessa osassa sitten jo unohdetaan kaikki häveliäisyys oikeiden, kaikkien suomalaisten tuntemien kulttuurihenkilöiden hyödyntämisessä, ja sanojen ja tunteiden lisäksi tehdään historialliselle henkilölle (Edelfelt)  jo kuvitteellinen lapsikin.

Vaikka tykkään populaarihistoriasta ja historian popularisoinnista, silti jokin tämänkaltaisessa historian viihteellisessä hyväksikäytössä  ärsyttää.  Mistä lukija voi erottaa, että  Sibeliuksen perheen  Kirsti-vauva on todellisuudessakin ihka oikeasti syntynyt ja kuollut lapsi  ja että seuraavassa kirjassa syntyvä piikatytön ja Albert Edelfeltin lapsi on ainoastaan kirjailijan mielikuvitusta.  No juu, reilut sata vuotta on ehkä  riittävän pitkä aika, että tässä kohtaa voi hyvin huokaista vastaukseksi edelliseen kysymykseen, että haloo, mitä väliä ?   En edes sano, etteikö faktaa ja fiktiota saisi kaunokirjallisuudessa sekoittaa.  Antaa mennä siitä vaan, viihdettähän tässä tehdään, eikä mitään historiantutkimusta.  Mutta entä jos Idan ja tyttärensä tarina jatkuu vielä pitkälle kohti nykyaikaa. Milloin kirjasarjassa tulee vastaan se hetki jolloin oikeiden historiallisten  henkilöiden yhteyteen ei voi enää ympätä fiktiota?


Onneksi Idasta kasvaa kirjasarjan edetessä riittävän mielenkiintoinen kirjallinen hahmo, jotta syrjästäkatsojan tarinat on lievästä ärsytyksestä huolimatta toistaiseksi oikein hyvä lukukokemus. Toivottavasti jatko-osissakin yhteiskunnallinen ajankuvaus pysyy edelleen keskiössä eikä homma latistu pelkäksi juonivetoiseksi hutuksi ja historiallisten nimien tiputteluksi.  


Helmet-lukuhaasteen sijoittelut;

Paimentyttö kohtaan 3; kirja aloittaa sarjan

Lapsenpiika kohtaan 37; kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Emännöitsijä kohtaan 46; kirjan nimessä on vain yksi sana.




tiistai 9. tammikuuta 2018

Rottinkikorin monet raidat


Jos on elänyt viime viikot toinen käsi kokoaikaisessa liikkeessä suklaarasian ja suun väliä ja toinen käsi tiukasti kiinni kirjassa tai kaukosäätimessä, niin tarvitseeko kauheasti kummastella ettei blogiin oikein jutunjuurta iske.  Okei, ollaan sitten blogitalviunilla, ei haittaa, duunataan enemmän sitten  kun siltä alkaa tuntua.

Toki jotain pientä välillä tapahtuu, viikonlopun kirppislöytö oli euron rottinkikori, joka heti kotiin päästyä sai raidat kylkeensä.  



Halusin korin kylkeen raidat vähintään kahdella värillä. Siinä olisi sitten samalla hyvä tilaisuus vertailla, että miten kalkkimaalilla spreijaaminen eroaa tavallisista spraymaaleista, kun maalattavana on tämmöinen perinteinen materiaali. Korin keskimmäinen raita on maalattu kalkkimaalisprayllä. Korin suuaukko ja pohjaraita puolestaan `tavallisella`   autotarvikekaupan valkoisella spraymaalilla.



Ja voi veljet, kyllä spraymaaleissa vaan on eroja. Kalkkimaalispray peitti yhdellä spreijauksella, kuivui nopeasti ja hajuttomasti ja on kuivuttuaan kivan mattapintainen. Valkoiset raidat puolestaan vaativat useamman spreijauskierroksen, eikä sittenkään maalausjälki vakuuta. Maalatessa leijaili ympäristössä  melkoinen maalinkatku eikä kori ole kuivuttuaankaan täysin tuoksuton siltä kohdin.  Lopputulos on minun silmiini aika muovisen oloinen, ei siis ollenkaan niin luonnollisen näköinen kuin kalkkimaalilla maalattu osuus.   


Taas kerran Vintagentissa kuljetaan näiden hittituotteiden kohdalla vähän jälkijunassa, mutta viimeistään nyt olen myyty kalkkimaalille.