Hae tästä blogista

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Lukuhaasteen avaus; Syrjästäkatsojan tarinoita 1-3


Yli 20 vuotta sitten menin synnyttämään keskimmäistä lastani. Synnytys ei oikein ottanut edetäkseen, niinpä koetin kuluttaa aikaa lukemalla sen ainoan kirjan, joka synnärin käytävältä löytyi, eli Enni Mustosen jonkun romaanin. Kirja tuli (pätkissä) luettua ja lapsikin viimein syntyi. Myönnettäköön, että minkäänlaiselle rakentavalle kirjallisuuskritiikille eivät olosuhteet olleet parhaat mahdolliset, mutta muistan pitäneeni kirjaa ihan hirveän huonona huttuna.   
Lapsi sai kuitenkin ( kirjasta huolimatta)  etukäteisen suunnitelman mukaisesti nimekseen Enni.

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa on kohta, jossa luetaan kirja kirjailijalta, jolla on sama nimi kuin jollain perheenjäsenellä.  Eihän tilaisuutta voinut mitenkään  jättää käyttämättä, vaan nyt saisi Enni Mustonen minulta uuden mahdollisuuden.  Syrjästäkatsojan tarinat -kirjasarjan suuri suosio oli herättänyt kiinnostuksen.  Lainasin kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa ja luin ne peräkkäin. Varmasti tulen lukemaan myös osat 4-5, jahka kirjaston varausjono liikahtaa.


Kirjasarja yllätti ihan myönteisesti. Se ei ole ainoastaan kiinnostava nuoren tytön kehityskertomus, vaan myös mielenkiintoinen ajankuvaus. Tarinan taustalla kulkee maaseudun työväestön olosuhteiden muutos,  kielitaistelun vuodet, kansallinen herääminen, suomalaisen taiteen kultakausi,  sortovuodet, itsenäistyminen ja maailmanpalot… Iidan tarina yksinään ei riittäisi pitämään minun mielenkiintoani yllä viiden kirjan verran, mutta tarinan tiukka ankkuroiminen ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin ja oikeisiin historiallisiin henkilöihin kannattelee tarinaa.

Enni Mustosen (alias Kirsti Mannisen) huolellista taustatyötä ja historiantuntemusta on monella suulla kehuttu. Esimerkiksi Emännöitsijä -kirjan pääasiallisen tapahtumaympäristön, Elisabetinkatu 27:n,  yksityiskohdat piharakennuksia myöten on kirjailija selvittänyt tutkimalla vanhoja rakennuspiirustusten arkistoja. Eli voin lukiessani luottaa siihen, että kuvaukset kaduista, ulkohuusseista, porttikäytävistä ja puuvajoista tai vaikka vaatetuksen yksityiskohdista ja ruoka-aineista vastaavat historiallista todellisuutta.


Vaan mitä sitten syntyy kun yhdistetään todellisia menneisyyden tapahtumia ja oikeiden historiallisten henkilöiden elämänvaihteita kuvitteellisten henkilöiden ajatuksiin ja tapahtumiin. Onko mitään syytä antaa krediittiä historiallisten faktojen tarkkuudesta, jos samaan soppaan kuitenkin sekoitetaan oikeiden ihmisten kuvitteellisia sanoja, tekoja ja tunteita?

Paimentyttö -kirjassa satusetä Topelius perheenjäsenineen on vielä melko maltillisessa roolissa, pelkkänä taustana Idan tarinalle.  Lapsenpiika -kirjassa `julkkis`panokset jo suurenevat, kun keskeiseksi materiaaliksi muodostuu Jean Sibeliuksen elämä ja avioliitto, alkoholinkäyttö, luomistuskat,  läheisten mielenterveys ja perhetragediat. Toki kaikki ne ovat aiheita, joista virallinen historiantutkimuskin on Sibeliuksen kohdalla paljon materiaalia tuottanut. Sarjan kolmannessa osassa sitten jo unohdetaan kaikki häveliäisyys oikeiden, kaikkien suomalaisten tuntemien kulttuurihenkilöiden hyödyntämisessä, ja sanojen ja tunteiden lisäksi tehdään historialliselle henkilölle (Edelfelt)  jo kuvitteellinen lapsikin.

Vaikka tykkään populaarihistoriasta ja historian popularisoinnista, silti jokin tämänkaltaisessa historian viihteellisessä hyväksikäytössä  ärsyttää.  Mistä lukija voi erottaa, että  Sibeliuksen perheen  Kirsti-vauva on todellisuudessakin ihka oikeasti syntynyt ja kuollut lapsi  ja että seuraavassa kirjassa syntyvä piikatytön ja Albert Edelfeltin lapsi on ainoastaan kirjailijan mielikuvitusta.  No juu, reilut sata vuotta on ehkä  riittävän pitkä aika, että tässä kohtaa voi hyvin huokaista vastaukseksi edelliseen kysymykseen, että haloo, mitä väliä ?   En edes sano, etteikö faktaa ja fiktiota saisi kaunokirjallisuudessa sekoittaa.  Antaa mennä siitä vaan, viihdettähän tässä tehdään, eikä mitään historiantutkimusta.  Mutta entä jos Idan ja tyttärensä tarina jatkuu vielä pitkälle kohti nykyaikaa. Milloin kirjasarjassa tulee vastaan se hetki jolloin oikeiden historiallisten  henkilöiden yhteyteen ei voi enää ympätä fiktiota?


Onneksi Idasta kasvaa kirjasarjan edetessä riittävän mielenkiintoinen kirjallinen hahmo, jotta syrjästäkatsojan tarinat on lievästä ärsytyksestä huolimatta toistaiseksi oikein hyvä lukukokemus. Toivottavasti jatko-osissakin yhteiskunnallinen ajankuvaus pysyy edelleen keskiössä eikä homma latistu pelkäksi juonivetoiseksi hutuksi ja historiallisten nimien tiputteluksi.  


Helmet-lukuhaasteen sijoittelut;

Paimentyttö kohtaan 3; kirja aloittaa sarjan

Lapsenpiika kohtaan 37; kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Emännöitsijä kohtaan 46; kirjan nimessä on vain yksi sana.




13 kommenttia:

  1. ...ehdottasti jatkoon.......
    minun mieleisiä pariin kertaan luettu:)
    ei mitään kartano hömppää.

    -justiina-

    VastaaPoista
  2. no p***** nuo kirjotus virheet.
    ehdottomasti jatkoon...
    hyvät kirjat oot valinnu!!!

    -justiina-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ;)
      Kyllä, malttamattomana odotan, että pääsen lukemaan loputkin sarjan kirjat.

      Poista
  3. En aiemmin voinut sietää tällaisia "historiallisia" kirjoja, mutta nykyään nämä tämän tyyliset kirjat ovat melkein parhainta luettavaa. En osaa sanoa, mikä teos sai kelkan kääntymään ja milloin, mutta on tullut luettua kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat tästä sarjasta ja kaikki myös Mustosen sarjoista Pohjatuulen tarinoita ja Järjen ja tunteen tarinoita sekä toki noita yksittäisiäkin kirjoja. Voi kun ehtisi nykyäänkin lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Järjen ja tunteen tarinoita olikin ihan uusi minulle, sen verran kuin googlettelin, niin kuulosti kiinnostavalle. Pistän ehdottomasti lukulistalle.

      Poista
  4. Enni Mustonen on minun suosikkini. Olen lukenut varmaan kaikki hänen kirjansa. Juuri sain loppuun Ruokarouvan tyttären.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä ajoitus, sarjan seuraava osa eli Taiteilijan vaimo taitaa ilmestyä vielä tässä kuussa..

      Poista
  5. Hei!
    Menee pikkasen jo kirjallisuustieteen puolelle, mutta miksi lukijan pitäisi fiktiivistä tekstiä lukiessaan "tietääkään", mikä on historiallisesti totta ja mikä ei?
    Fiktiohan on lähtökohtaisestikin sepitettä, jolla toki voi - mutta ei tarvitse - olla mitään tekemistä reaalitodellisuuden kanssa.
    Historioitsija ei voi uskottavuuttaan menettämättä ottaa kerronnallisia vapauksia, mutta historiallisten romaanien kirjoittajalla rajoitteena toimii vain mielikuvitus! Tutkija ei voi kirjoittaa tapahtuneiden tosiasioiden vastaisesti, mutta kirjailijan ei tarvitse välittää faktoista tai lähdeviitteistä, vaikka teoksessa esiintyvillä henkilöillä olisikin vastineensa reaalimaailmassa.
    Susanna Kuparisen Eduskunta -näytelmässä Juha Sipilän johtama hallitus vie Suomea kohti katastrofia, Aku Ankka taas on kohdannut useita elossa olevia rock- ja urheilutähtiä (jos kohta kuolleita presidenttejä ja Elias Lönnrotinkin). Mitään "aikarajaa" sille, missä kohtaa historiallisten henkilöiden ymppääminen fiktioon pitäisi lopettaa!

    Jos aihe kiinnostaa, aika mukava fiktion olemusta käsittelevä teos on suomeksi vuonna 2006 julkaistu Dorrit Cohnin "Fiktion mieli". Löytyy kirjastoista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei!
      Kiitos hyvästä pohdinnasta, pistit miettimään, hyvä! Huomasin, että itse olen kyllä aika luutuneesti kiinnittynyt historiatutkimukseen. Toisaalta juuri hyvin kirjoitettu mutta faktoihin nojaava fiktiohan on parasta historiatutkimuksen hyödyntämistä mitä olla vaan voi.
      Tuo Eduskunta -näytelmä osaltaan kertoo kyllä minusta paljon siitä miten kuulijan / lukijan / katsojan oma vastuu omasta tarinallisesta tulkinnasta kasvaa kaiken aikaa, ehkä tässä kohtaa yleisö on siihen kykeneväistä, mutta onko kaikista aina siihen.. Noh, jotain täytyy jättää kuluttajan omallekin vastuulle joten ehkä `saattaa sisältää kuvitteellisia tulkintoja` -varoitustekstiä ei tarvita..

      Poista
  6. Olen tutustunut jonkin verran Enni Mustosen tuotantoon. Kirjoissa on tosiaan kivaa se, että siellä vilahtelee historiasta tuttuja henkilöitä ja tapahtumia, mutta myös se, että se kirjojen sivuilla voi sukeltaa hienosti suomalaisuuteen ja menneiden vuosien ajankuvaan. Ehkä jossain kohtaa vähän toistaa itseään, mutta on mielenkiintoisia tarinoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja ehdoton etu lukemiselle on, että teksti on sujuvaa ja lukeminen siten kivaa. Kyllä tuo vahva ajankuvaus on ehdottomasti kirjailijan iso valtti!

      Poista
  7. Täältäpäs löytyi mielenkiintoista pohdintaa popularisoinnista! Minulla on menossa Ruokarouvan tytär. Muutaman kerran olen heittänyt sarjan lepäämän, mutta aina kuitenkin olen palannut. Pidän ajankuvista ja taitavasti rakennetuista kohtauksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin sain juuri Ruokarouvan tyttären luettua ja varmasti tulee seuraavakin tuore jatko-osa jossain vaiheessa luettua. Hyvin on Mustonen onnistunut poimimaan kunkin ajankohdan yhteiskunnalliset muutoksen tuulet.

      Poista