perjantai 31. heinäkuuta 2015

Miten niin koukussa kukkiin..?



Mikähän siinä on, että aina kesällä iskee kummallinen virkkuuvimma. Virkkaaminen kuuluu kesään, kutominen talveen. Viime kesän tuotoksena syntyi puna-pinkki –sävyinen torkkupeite afrikan kukka –mallilla. Sinne upposi kaikki vähänkään punasävyiset langanpätkät. 






 Tämän kesän tuotos on vielä keskeneräinen – kukat on suurinpiirtein koossa mutta yhdisteleminen tökkii.  Nyt kulutukseen meni kaikki kelta-sini-vihreät jämälangat. Molemmissa peitoissa yhdistävänä tekijänä on harmaalla Seitsemän veljestä –langalla tehdyt sisimmät ja uloimmat kerrokset. Tämän kesäinen tuotos saattaapi olla lähdössä lahjaksi, vähän mietityttää että pitäisiköhän peitteelle ommella taustakangas… ja kenet saisi jallitettua sen tekemään, koska ompelukone ja minä emme ole aina ihan ystävällisissä väleissä. Taustakangas on varmaan tarpeen ainakin, jos lähdenkin tavoittelemaan torkkupeiton sijaan parisängyn päiväpeittoa, hmm. Onneksi projektilla on vielä hyvin aikaa. Taidan jättää vähäksi aikaa hautumaan koko työn..

Ihka ensimmäinen virkattu peittoni kolmen vuoden takaa.

En ole ikinä mieltänyt itseäni kovinkaan käsityöihmiseksi, kunnes joitain vuosia sitten sain varsinaisen älynväläyksen ehdottaa, että tekisimme yhdessä poikani eläkkeelle siirtyvälle opettajalle lahjaksi isoäidin neliöistä kootun torkkupeiton. Kun olin kerran moista mennyt ehdottamaan, niin pitihän projekti loppuun saattaa ja koota äitien, isien(kin), oppilaiden, mummien ja kummien tuotos yhtenäiseksi peitoksi. Kiire tuli ja tuskanhikea valui kun sovittelin kymmenien eri tekijöiden erilaisia neliöitä yhteen, vaan lopputulos oli kyllä vaivan arvoinen. Sittemmin olen virkannut vain omaan tahtiin ja omaksi iloksi....




keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

”When a kiss ain´t just a kiss - Maailman kuuluisin suudelma?

Robert Doisneaun Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä. Lähde  https://www.flickr.com/photos/orionpozo/238005129/in/photostream/ .                      CC BY 2.0 -lisenssi.


Robert Doisneaun valokuva ”Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä” (Le baîser de l'hôtel de ville1950) mainitaan usein maailman kuuluisimmaksi suudelmaksi. Onko se sitä, ehkä ei, mutta postikorttina ja julisteena se on eittämättä laajalle levinneimpiä suudelma-aiheisia taidevalokuvia. Kuva oli osa keväistä, romanttista Pariisia käsittelevää tilaustyötä, jonka amerikkalainen Life-lehti tilasi Doisneaulta vuonna 1950.  Life halusi välittää käsitystä vapaamielisistä eurooppalaisista, jotka eivät kainostele näyttää tunteitaan julkisesti. Kuvatekstinä luki, että Pariisissa nuoret voivat suudella julkisesti ilman, että kukaan kiinnittää siihen mitään huomiota. Samanaikaisestihan Life-lehden kotimaassa Yhdysvalloissa konservatismi oli voimakkaassa nousussa ja kulttuuripiirit ahtaalla McCarthyn kommunistivainojen ollessa jo aluillaan. Vaikkei ollutkaan poliittisesti erityisen aktiivinen, oli Robert Doisneau kuitenkin avoimen vasemmistolaisesti suuntautunut.

Julkaisuhetkellä kuva tai artikkeli kokonaisuudessaan ei vielä herättänyt suurta huomiota. Vasta vuonna 1986 erään julistefirman käytettyä kuvaa postikorttina ja julisteena, se muodostui todelliseksi myyntihitiksi ja eräänlaiseksi julistetaiteen ikoniksi kaikkialla maailmassa. Nykyään hetki elää postikorteissa, palapeleissä, kahvimukien kyljissä, tyynyliinoissa ja t-paidoissa. Kuvan nousua kulttiasemaan vauhditti varmasti osaltaan näyttävä oikeusjuttu, jossa kuvan nainen, Francoise Bornet, vaati itselleen osuutta kuvan tuotoista. Bornet hävisi jutun oikeudessa, mutta Doisneau lahjoitti kuvan alkuperäisvedoksen Bornetille. Tämä myi sen myöhemmin kuvaajan kuoleman jälkeen huutokaupassa 155.000 eurolla, mikä saattaa olla suurin yksittäisestä valokuvasta koskaan maksettu kauppahinta. 

Oikeusjutun yhteydessä kävi ilmi, että kuva ei ollutkaan sellainen spontaani, ohikiitävän hetken tallentuma, joksi sitä oli luultu, vaan lavastettu otos. Kuvan suutelijat olivat kyllä ”oikeita” rakastavaisia, mutta palkattuja sellaisia. Francoise Bornetin mukaan kuva siis oli lavastettu, mutta suudelma oli aito ja nautinnollinen. Suutelijoiden rakkaus ei kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin kuva, he erosivat vajaan vuoden kuluttua. Bornetin kanssa kuvassa suudellut silloinen poikaystävä Jacques Carteaud sai itselleen kuvasta 500 frangin kuvauspalkkion lisäksi ainoastaan kauniin muiston. Kuvan kaupallista arvoa ei paljastuminen lavastetuksi pienentänyt, ennemminkin päinvastoin.

Robert Doisneau kertoo kuvaustyylistään, että hän pitää ajatuksesta, että kaikki ei ole täydellisesti kontrolloitua, vaan että jotain voi kohdata sattumalta. Onkin vähän ironista, että enimmäkseen ”aitoja” tilanteita kuvanneen Doisneaun juuri spontaaneimmalta vaikuttava kuva osoittautuu lavastetuksi. Silti hän ei omien sanojensa mukaan olisi koskaan rohjennut kuvata kyseistä tilannetta aidosti. Kadulla suutelevien satunnaisten rakastavaisten intiimi tallentaminen filmille ei olisi ollut hänen mielestään oikeutettua. Uskon hänen tarkoittavan sekä moraalista että lainmukaista oikeutusta. Oikeiden ihmisten jokapäiväistä arkea kuvattaessa voisi intiimiyden raja kulkea juuri suudelman kohdalla mieluusti vielä nykypäivänäkin.

Mitä kuvan suudelma sitten katsojalleen edusti? Doisneau oli ollut mukana II maailmansodassa Ranskan vallankumousliikkeessä, ja kuvannut Ranskan sodanaikaista alennustilaa. Mm. kuuluisa kuva kadulle suistuneesta valkoisesta hevosesta nähtiin symbolina Ranskan sortumisesta natsivallan alle. Sodan jälkeen Doisneaun kuvat alkoivat edustaa ns. humanistista valokuvausta jonka pääosassa oli arjen iloissa ja suruissa kuvattu ihminen. Ihmiset kaipasivat sodanjälkeisessä maailmassa kotoisia, lämpimiä kuvia tulevaisuudenuskonsa palauttajina. Arkisen Pariisin empaattisuus, humaanisuus ja usko tulevaisuuteen muodostuivat kuvaajan tavaramerkeiksi. Suudelmakuvasta tuli Pariisin uuden ajan ja vapaamielisen elämäntavan symboli. Sen voi nähdä edustavan milloin romanttista rakkautta, milloin hurmaa, intohimoa ja eroottisuutta. Joku voi nähdä sen salaisena suudelmana tai varastettuna onnen hetkenä, joku toinen tapakulttuurina tai ystävyyden eleenä… mitä ikinä katsoja siinä haluaakaan nähdä.  Minä näen kuvassa toverillisuutta, jaettua ajan ja paikan kokemusta, ennemminkin kuin suurta romanttista rakkaustarinaa. Robert Doisneaun omin sanoin; ”on päiviä, jolloin pelkkä näkeminen tuntuu todellisesta onnelta… tunnet olosi rikkaaksi niin kuin haluaisit jakaa liian suuren hurmiosi muiden kanssa”.


maanantai 27. heinäkuuta 2015

Mies meni mustikkaan ja tuli myös pois..



Olimme miehen kanssa tänään siellä missä kaltaisteni  keskustelupalstojen mukaan kuuluukin tähän aikaan vuodesta olla eli mustikkametsässä. Piti vain käväistä pikaiseen, pikku ämpärit mukaan ja suunta lähimetsän tuttuihin puskiin. Oma ämpäri kun täyttyi niin eipä enää näkynyt miestä missään.  Huhuilin hempeästi, viheltelin ja vislailin, kajauttelin kovempaakin  kaikenlaisia kutsuääniä. Mielessä kävi jo sudet, karhut, käärmeet, pikaborrelioosit ja sydänkohtaukset kun mustikanvarvut ropisten kiersin miestä etsimässä. Luovutin ja lähdin kotiin. Eipä mennyt kuin pari minuuttia niin johan tuli mies tietä pitkin perässä. 

-          Missä  ******* oikein olit, kun en nähnyt etkä vastannut?
-          Oli niin isoja siinä vähän matkan päässä kiven takana
-          Kuuntelitko musiikkia?
-          Juu
-          Euroviisuja ?
-          Juu.


Mitä tästä opimme; Euroviisut on syvältä (ja kännykät mukaan metsään). I rest my case.

Voi kun elämä olisi joskus tauti

Anna Kortelainen; Hurmio - oireet, hoito, ennaltaehkäisy


Anna Kortelainen on helsinkiläinen kirjailija, kolumnisti ja puhetyöläinen, filosofian tohtori ja tutkija, joka on kirjoittanut naisten historiaan ja kuvataiteeseen liittyviä teoksia. Läpimurtonsa hän teki vuonna 2002  teoksellaan Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. 

En itse ole mikään Kortelaisen tuotannon suurin fanittaja, mutta  1800-luvun tavarataloja julkisena tilana käsittelevä `Päivä naisten paratiisissa` on minulle merkittävä kirja, johon tulee ajoittain palattua. Kortelaisen toimittama, tänä vuonna ilmestynyt  Avojalon - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta on minulla vielä  omalla TBR-listallani. Olen sen lukemista vähän säästellyt sopivaan hetkeen, jolloin ehkä olisi aikaa ja innostusta muutenkin paneutua syvemmin omiin rajantakaisiin karjalaisiin juuriini. 

Kortelainen on ehkä tahtoen, ehkä tahtomattaan, kerännyt mainetta valovoimaisena historiatieteen popularisoijana. Miten selittää asiat, miten rakentaa tarina ja miten houkutella lukija mukaan ilman että tekee vääryyttä historialle tai menneisyyden ihmisille, siinä kirjailijalla haastetta. Ei ihme, että omien sanojensa mukaan Kortelaisen kirjojen kohdalla `genrerajat ylittyvät ja kirjastoluokituksia kutitellaan`. Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden yhdistäminen kun ei ole aina ongelmatonta,  Olisipa mielenkiintoista jostain joskus kuulla miten historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden liitossa  polun avaajana toiminut Kaari Utrio on kokenut asiasta saamansa palautteen. Nyt kuitenkin eletään historiantutkimuksessakin  aivan toisenlaisia aikoja ja kaunokirjallisten elementtien liittäminen tuotantoon ei Kortelaisen uskottavuutta historiantutkijana vähennä hitustakaan. 

Anna Kortelaisen Hurmio-teos käsittelee Stendahlin syndroomaa, voimakasta, liki psykoottista hurmostilaa, jonka voi saada taideteosta katselemalla (tai kuuntelemalla). Kirja lähtee liikkeelle kirjailija Stendhalina myöhemmin tunnetun nuoren sotilaan Henry Beylen merkillisestä kohtauksesta Firenzessä vuonna 1811. Sairaskohtaus kantaa nimeä Stendhalin syndrooma, mutta mistä tuossa oireyhtymässä oikeasti on kyse?

Onko kyseessä taiteenrakastajan ammattitauti vai pelkkä postmoderni paniikkihäiriö; tätä nimenomaista asiaa lähdetään Kortelaisen kirjassa liki 500 sivun voimalla selvittämään. Anna Kortelainen on jo aiemmassa kirjassaan ”Hysterian kulttuurihistoria” käsitellyt 1800-luvun lääketieteen tapaa alistaa ja hallita tunteikkaita ihmisiä pyrkimällä medikalisoimaan tunnereaktioita. Vaikka Hurmio-kirjan esittelyssä luvataankin käsitellä hurmion oireita ja hoitoa sekä etsiä keinoja ennaltaehkäisyyn, niin ei taiteesta päihtymistä kirjassa kuitenkaan katsota mitenkään kummeksuen tai paheksuen. Ennemminkin haetaan määritelmää sellaiselle ilmapiirille, jossa intohimoja ja äärimmäisiä inspiraatioita voi arvostaa, etsiä ja ...niin, toivottavasti myös löytää. Kirja yllyttää antautumaan taiteelle ihan sellaisenaan, ilman kangistavia ennakkoluuloja tai tärkeilyä.

Taiteen vastaanottamisherkkyys riippuu kai kuitenkin yksilön neurologiasta ja psykologiasta. Ehkäpä juuri siksi kirja ei ollutkaan minulle sellainen hurmion hakemisen inspiraatiolipas kuin olin niin kovasti toivonut. Pahuksen onnekkaita ovat ne, jotka ovat kuvatun kaltaista hurmiota kyenneet joskus kokemaan. Mutta entäpä kun ei hurmioidu? Kun ei tavoita taiteesta päihtyminen olotilaa, vaikka niin todella kovasti sitä haluaisi. Silloin Kortelaisen kirja jää vain eräänlaiseksi jäsenkirjaksi niille onnekkaille, jotka sellaista ovat joskus saaneet kokea. Kortelaisen omin sanoin; hurmioituminen ei tule tilauksesta, eikä sitä voi itse hankkia - se tulee jos on tullakseen.  Meidän muiden täytynee tyytyä toivomaan, että tauti jostain kantajastaan tarttuisi meihinkin. Sillä Paavo Rintalan sanoin; niin kauan kuin kauneus puhuttelee, ihminen on henkisesti elossa.


Kortelainen, Anna: Hurmio - oireet, hoito ja ennaltaehkäisy. Tammi, 2009. 499 sivua.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Arkistosta arjen iloksi




Pelastin vuosia sitten erään työpaikan ilmeenkohotuksen yhteydessä pari arkistokaappia joutumasta kaatopaikalle. Toisen tuunasin pari vuotta sitten remontin yhteydessä osaksi uutta mustavalkoista keittiötä . Kaappi vetää muuten sisuksiinsa ihan mahdottoman määrän laskuja, todistuksia, takuukuitteja, käyttöohjeita, lippuja ja lappuja – kaikki siististi erillisiin riippukansioihin järjestettynä.




Ihan nollabudjetilla ei kaappi kunnostunut. Jos varastosta löytynyttä valkoista kalustemaalin purkinpohjaa ei lasketa kuluksi niin sitten selvittiin laskennallisesti yhdellä eurolla. Sen verran nimittäin maksoi avattu tapettirulla Woods 69/12147 –koivutapettia porilaisella kirpputorilla.  Ostin samassa yhteydessä samaa tapettia myös vaaleanpunaisena, mutta se odottaa vielä omaa tarkoitustaan toteutuvaksi jossain ja joskus…. Tuota mustavalkoista koivutapettia on edelleen myynnissä ainakin seinäruusu.fi –verkkokaupassa.

Kuva; verkkokauppa.seinaruusu.fi  Cole-Son-tapetti-Woods-69/12147

Toinen kaapeista on edelleen varastossa alkuperäisessä kunnossaan. Lukkopesä on näköjään joskus irrotettu johonkin hyvään tarpeeseen, mutta muuten kaappi huhuilee päästä käsittelyyn.. 



Rakastan yli kaiken PiP Studion tapettikuoseja, mutta kokonainen seinällinen riikinkukkoja ja kyyhkyslakkoja saattaisi olla liikaa, vaan entäpä jos laittaisinkin PiP Studion tapettia tuon toisen kaapin oviin.  Metreittäin ostaminen voisi olla fiksu veto, muuten loppu rullallinen päätyisi melkoisella todennäköisyydellä  koristamaan yhtä sun toista laatikkoa ja purnukkaa. Colore.fi ainakin myy tapetteja metreittäin. 


Kuva; Colore.fi
 



Tuon ensimmäisen keltaisen lintukuosin (Early bird keltainen) yhdistäisin varmaan keltaisella maalattuun runkoon. Silläkin uhalla, että arvaan muun perheen vastustavan tätä suunnitelmaa liian värikkäänä .Kaksi muuta vaihtoehtoa (Flowers in the mix ja Early bird vaalenansininen) saattaisivat toimia parhaiten kiiltävän valkoisen rungon kanssa. Vaan saattaapi mennä toisen kaapin kunnostus  jahkaamiseksi, niin kuin usein silloin kun aloittaminen edellyttää ensin ostosten tekoa.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Rahi raikastui, nollabudjetilla tämäkin











Farkkunojatuolin kaveriksi, tai muuten vaan säilytykseen, valmistus sisarusten verhoomotyöpajasta alkuviikosta pieni näppärä rahi. Sisällä on säilytystilaa sopivasti vaikka sukille. 

Farkkukangasta on tullut viime aikaisissa tekeleissä käytettyä paljon, mutta aina se vaan (ainakin omaan silmään) näyttää mukavan raikkaalle. Eikä käyttökestävyys ja materiaalin ilmainen saatavuuskaan ole yhtään hullumpi juttu.

Rahin lähtötilanne; samaa likaisen laimeaa kasarikangasta kuin nojatuolissakin


tiistai 21. heinäkuuta 2015

Ympäristörikos ? Tai ainakin malka esteetikkojen silmässä...

Eilen oli ensimmäistä kertaa tänä kesänä koko perhe koolla; tietysti sadekuuro yllätti kesken grillailujen.... Sen verran matalalla luottamus Suomen suveen, että pidän pressun paikallaan vielä tänäänkin. JOS lupaan olla valittamatta mahdollisista sadekuuroista niin lupaavatkohan naapurit olla tekemättä ilmoitusta ympäristörikoksesta.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Sisustamista nollabudjetilla

Lapsonen on lähdössä syksyllä opiskelemaan läheiselle paikkakunnalle. Hän palasi kesän alussa Suomeen vuoden kestäneestä vapaaehtoistyöstä. Elämän- ja työkokemusta kertyi vuoden aikana rutkasti mutta opiskelukassaa ei, joten nyt tavoitteena on kerätä ensimmäisen oman asunnon sisustus ja kaikki tarvittavat kilkkeet mahdollisimman pienellä budjetilla.

Tuleva opiskelija yrittää omia takana näkyvät  puu-
laatikot säilytyskalusteekseen, not gonna happen...
Hameen nappilista pääsi kivasti koristamaan
tuolin taustaa.


Saa nähdä kelpaako (ja mahtuuko edes) tämä nollabudjetilla toteutettu farkkunojatuoli mukaan opiskelijaboksiin. Tuolin runko oli ihan kohtuullisessa kunnossa, mutta päälliset vaativat uusimista vuosien leikkimökissä säilyttämisen jäljiltä.  Alun perin tuoli on tainnut päätyä meidän leikkimökkiin  anoppilasta.


Leikkimökkituoli oli aikalailla nuhjuisessa kunnossa


Kasarimuodin ehdoton helmi; tiukasti vyötäröltä alas nilkkoihin asti ulottuva runsaslaskoksinen farkkuhame pääsi uusiokäyttöön ja riittikin mukavasti verhoiluun. Hameessa oli kangasta kilokaupalla ja sitä jäi vielä rutkasti ylikin siltä varalta, että nojatuolille löytyisi jostain sopiva päällystettävä rahi.. Puuosat hiottiin ja käsiteltiin purkin pohjallisella mehiläsvahaa.
Saa nähdä miten pienenä opiskelijaasunnon varustelubudjetti pystytään pitämään, vai lähteekö tyttärellä (tai äidillä) jossain kohtaa mopo käsistä… Joka tapauksessa tähän `projektiin` liittyen tullaan meillä vielä tekemään yhtä jos toista tuunausta.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Fiat lux (tulkoon valkeus) vai sittenkin Omnium oleam perdidi (olen nähnyt turhaa vaivaa)















Kirppiksellä tuli joitain vuosia sitten vastaan kaksi joonialaista pikkupylvästä. Hissaharrastajana pakkohan ne oli kotiuttaa vaikka pyörällä oltiinkin liikkeellä. Onneksi materiaali on jotain polyuretaanin tapaista eli pylväät ovat ihan superkevyet.




Aikansa pylväät ovat palvelleet sellaisenaan yöpöytänä makuuhuoneessa, mutta nyt paikoin esille pukkaava runkomateriaali alkoi haitata sen verran, että pylväät saivat uuden valkoisen pinnan.
Jos olivat pylväät kitschiä parhaimmillaan (pahimmillaan) jo ennestäänkin, niin nyt vasta ovatkin….. 





Malttia olisi voinut taaskin harjoittaa vähän enemmän; spraymaalin puuttuessa homma hoidettiin valkoisella seinämaalilla ja seinän maalaamiseen tarkoitetulla supersuurella pensselillä.  Silloin kun inspiraatio iskee, pitää toimia, tai ottaa riski että homma päätyy (loputtomalle) TBD-listalle….

torstai 16. heinäkuuta 2015

Vuoden viherpeukalo - minne voi ilmoittautua....

Sain joitain vuosia sitten ison kasan huonekasveja lahjaksi. Muut nuupahtivat melkein heti, mutta yksi kukoisti, joten sitä sitten hoidettiin sananmukaisesti kuin "kukkaa kämmenellä". Useiden kuukausien hellän hoitamisen jälkeen kylässä käynyt vieras kysyi, että kannattaako muovikukkaa noin paljon kastella. MUOVIKUKKAA?!?!! Vuoden viherpeukalo-valintaa taisi olla turha odotella... En ole mitenkään erikoistunut tappamaan ja kiduttamaan pelkästään huonekasveja, vaan viherpeukaloni tappaa kasvit ja kukat yhtälailla talossa ja puutarhassa.   

Vaan tänä vuonna on sekin ihme koettu, että pihallamme kukkii sentään jotain.









Hei tämähän sujuu, ensi vuonna ehkä jo pioneja ja köynnöksiä.....

tiistai 14. heinäkuuta 2015

DIY: Sohvatyynyjen uusi elämä

Pojan huoneesta häätötuomion saaneen sohvan tyynyt saivat uuden käyttötarkoituksen paahtimosta saatujen kahvisäkkien sisään sujautettuina lattiatyynyinä. Viitseliäämpi olisi kietonut tyynyt  ensin johonkin kosteutta kestävään kankaaseen, mutta toisaalta tyynyt ovat sen verran keveät, että kyllä niitä nostelee esille ja suojaan sään mukaankin.  Tuunaus oli nopeaakin nopeampi; juuttilangalla laakapistoilla pussin suu kiinni.


Maailman mahtavimmat käyttöominaisuudet ei kahvisäkillä ole; pinta on sen verran karkea, että kovin vähissä vaatteissa ei lattiatyyny houkuttele istumaan.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

DIY: Pitsitaskushortsit




















Kun perheessä on teinejä niin taloon kertyy aina risoja farkkuja. Pätkin kasasta hylättyjä housuja lahkeet talteen myöhempää käyttöä varten. Tarkoituksena on päällystää itselle lukutuoli farkun lahkeita vaakatasoon ommellen. Siitä sitten myöhemmin lisää, jahka ompelukone jälleen toimii...

Vaikka lomasää ei ihan hellepukeutumista suosikaan, niin farkun jämäyläosat muuttuivat shortseiksi. Silmiin osui susiruma pitsiverho, joka pääsi nyt somistamaan farkkujen taskuja ja lahkeita.






sunnuntai 12. heinäkuuta 2015