Hae tästä blogista

maanantai 23. syyskuuta 2019

Tiikkipöydän rinkulat saivat kyytiä..




Tiikkiä pidetään yhtenä maailman arvostetuimmista puulajeista. Tiikin ensimmäistä kulta-aikaa elettiin 50- ja 60-luvuilla, jolloin pohjoismainen (erityisesti tanskalainen) design ja trooppinen puulaji yhdistyivät aikakaudelle tyypillisiksi sulavalinjaisiksi kalusteiksi, koristeiksi ja käyttöesineiksi.  Tiikin toinen tuleminen alkoi jo joitain vuosia sitten, eikä loppua näy. Uudet sisustajasukupolvet  metsästävät nyt sisustukseensa mummoloista tuttuja kaunislinjaisia senkkejä, pöytiä ja hyllyjä. 



Omalla kohdalla kävi tuuri, kun kirppisrallikierroksella kohdalle osui kaunis tiikkinen sohvapöytä. Pöydän pinta oli ihan kamalassa kunnossa, joten hintakin on ihan nimellinen. Tiikkisten kalusteiden pinnalta löytyykin usein rinkuloita, joita vesi, kuumuus tai kosteus ovat saaneet aikaiseksi arkaan lakkapintaan.  Itse kavahdan aina kun mainitaan sanat tiikki tai viilu, koska silloin ymmärtääkseni pinnan kunnostuksessa pitää olla pelkän innokkuuden lisäksi vähän tietoakin siitä, että mitä sitä oikein on tekemässä.


Tiikkinen pöytälöytö kuitenkin houkutteli kokeilemaan pinnan kunnostusta ihan samantein, siis ilman mitään rautakaupan aukeamisen odottelua. Muistelin hämärästi lukeneeni jostain vaseliinin ja suolan sekoituksesta, jolla tiivistä puupintaa voisi koettaa tasata. Vaseliinia ei taloudesta löytynyt ja oliiviöljyn tunkkainen ominaistuoksu ei houkutellut kokeiluihin.  Mutta; kookosöljyhän on maailmankaikkeuden monikäyttöisin aine. Siispä kokeilemaan rinkuloiden häivytystä öljyn ja suolan sekoituksella.  Olin jo täysin varautunut vaihtoehtosuunnitelman toteuttamiseen, eli maalaamiseen, mutta yllättäen öljyn ja suolan sekoitus tepsi hyvin pintalaikkuihin ja rinkuloihin.  Öljyhoidon jälkeen pinta on vielä lakattu värittömällä tiikkiöljyllä.   

Olen itse pöydän pintaan enemmän kuin tyytyväinen ja olohuoneen ilmekin keveni kivasti uuden pöydän ansiosta. 

EDIT; osallistun tällä postauksella Pieni Lintu -blogin huonekalu-aiheiseen makrotex-haasteeseen. Käy täältä katsomassa miten muut ovat teemaa käsitelleet.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

DIY; kasviopissa



Kukapa meistä  ei tunnistaisi Ebba Masalinin mustapohjaisia kasviopin opetustauluja. Osalle taulut ovat tuttuja jo kouluajoilta mutta lopuillekin ainakin sisustuselementtinä käytettynä. Ebba Masalin tunnetaan parhaiten (tai oikeastaan ainoastaan) näistä Otavan 1900-luvun alussa julkaisemien mustapohjaisten kasviopin opetustaulujen piirroksistaan. Ensimmäiset 15 kasvin piirrokset julkaistiin vuonna 1903. Vuonna 1914 sarja jatkui viidellä uudella aiheella. Aidon Ebba Masalinin saa seinälle näkemällä vähän vaivaa ja maksamalla taulun kunnosta riippuen noin 20-60 euroa.



Vuonna 2013 Ebba Masalinin tekijänoikeudet vapautuivat ja tämän myötä Mikkelissä aloitettiin kasvitaulujen uustuotanto. Pahvitettujen kasvitaulujen ja paperisten julisteiden lisäksi tuttuja kasvikuvia löytyy painettuna postikortteihin, kaitaliinoihin, vaatteisiin  ja vuodevaatteisiin.  Tuotteita myy Taito myymälöiden yhteinen verkkokauppa taitoshop.fi . Valikoimasta löytyy tuotteita myös valkoisella pohjalla.



Pari vuotta sitten tilasin Taito Shopista paperisen kaitaliinan jonka rimoitin julisteeksi (kasvioppia ála Ebba). Samassa yhteydessä tilasin nipun kasvitauluista tehtyjä postikortteja.  14 postikortin erä maksoi 14 euroa eli euron / kortti. Kortit tulivat nyt siivotessa vastaan. Vastaan tuli myös kolme A4-kokoista kehystä.  A5-kokoiset kortit ovat siis vähän normikokoista postikorttia suuremmat.  Ratkaisin koko-ongelman laittamalla taustapaperiksi mustan A4-kartongin, jolloin tauluista tuli ihan kivan kokoiset.


Postikortit painetaan Suomessa ja Taitoa Shop lahjoittaa jokaisen nipun myynnistä 1,4 euroa Naisten Pankille.

Ps. Olen ostanut tuotteet omalla rahalla eikä kyseessä ole kaupallinen yhteistyö vaan silkasta omasta ilosta tehty  postaus.


tiistai 18. kesäkuuta 2019

Mummo sanoo hei ja anteeksi



Kirjahaasteiden parhautta on, että välillä tulee valittua  luettavaa puhtaasti  sattumalta, ilman sen suurempia ennakko-odotuksia. Mummo sanoo hei ja anteeksi -kirja valikoitui lukulistalle  juuri tällä tavalla.  Luulin tarttuvani lastenkirjaan tai ruotsalaisella huumorilla höystettyyn kevyeen kesäluettavaan.  Vaan sainkin jotain ihan muuta. Sain luettavaksi kasvamisesta ja muutoksen mahdollisuudesta kertovan toiveikkaan tarinan, jossa nauru ja itku sekä ilo ja suru kulkevat rinnakkain ja sekaisin.

Kirja kertoo omalaatuisen Elsan suhteesta vähintään yhtä omalaatuiseen isoäitiinsä.   Elsaa kiusataan koulussa, onhan hän erilainen kuin kaikki muut.   Elsa osaa kaikki Harry Potter -kirjat käytännöllisesti ulkoa ja hän osaa luetella kaikkien X-menien supervoimat. Opettajat puhuvat keskittymishäiriöstä, mutta eihän se voi Elsan mielestä pitää paikkaansa. Elsa itse ei tajua, miksi hän erottuu joukosta. Miksi se, että hän haluaa vain olla rauhassa oma itsensä, estää muita olemasta hänen ystävänsä.

Jos ihminen ei pidä toisista, toiset eivät voi satuttaa. Melkein kahdeksanvuotiaat, joita usein kutsutaan erilaisiksi, oppivat sen nopeasti.

Yksinäisen Elsan paras ja ainoa ystävä on isoäiti, joka ehdoitta ja aina pitää tyttärentyttärensä puolia.

Mummot ovat kuin armeijoita. On lapsenlapsen etuoikeus tietää, että joku on puolellasi aina, riippumatta siitä mitä tapahtuu. Jopa silloin kun olet väärässä. Erityisesti silloin. Mummo on samaan aikaan miekka ja kilpi; hänen rakkautensa on erityistä; sellaista jota älykääpiöt eivät tajua. Kun koulussa sanotaan, että Elsa on erilainen ikään kuin se olisi huono asia, kun hän tulee kotiin mustelmilla, kun rehtori sanoo, että Elsan on ”joustettava” ja että hän ” provosoi muita lapsia”, silloin mummo seisoo hänen rinnallaan. Mummo kieltää häntä pyytämästä anteeksi. Mummo kieltää häntä ottamasta syitä omille niskoilleen. Mummo ei milloinkaan sano, että Elsan ”ei pidä välittää kiusaamisesta, koska toiset vain innostuisivat lisää” tai että ” hänen kannattaa kääntyä kannoillaan”. Mummo tietää paremmin. Mummo tajuaa enemmän. Mummo on soturi, jonka voi ottaa rinnalleen sotimaan. Mummo kuuluu aina Elsan joukkueeseen.

Mummo ei ole mikään pyhimys. Hän on melkoinen anarkisti, joka on omassa elämässään tehnyt paljon virheitä ja kaduttavia asioita.  Mummo ei ole niin kauhean tarkka käytöstavoista, soveliaisuudesta, laeista tai säännöistä. Mummolla on kuitenkin supervoimana rohkeutensa ja kykynsä kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä.

Mummo sanoo, että hitaasti ajattelevat ihmiset väittävät aina, että nopeasti ajattelevilla ihmisillä on keskittymisvaikeuksia. ”Idiootit eivät voi käsittää, että ei-idiootit ovat ajatelleet jonkin asian loppuun ja siirtyneet eteenpäin nopeammin kuin he itse. Siksi idiootit ovat aina niin pelokkaita ja aggressiivisia. Mikään ei pelota idiootteja niin kovasti kuin älykäs tyttö.

Vain erilaiset ihmiset muuttavat maailmaa. Yksikään normaali ihminen ei milloinkaan ole muuttanut paskaakaan.

Mummo tekee mitä kykenee auttaakseen ja suojellakseen pientä yksinäistä lapsenlastaan. Iltaisin mummo kertoo Elsalle tarinoita (etäisesti Nangijalaa tai Narniaa muistuttavan) Melkein-Hereillä maan kuudesta kuningaskunnasta, joissa kenenkään ei tarvitse olla normaali. Miamasin kuningaskunnassa rakastetaan, Mitabalosissa taistellaan, Mimovasissa tanssitaan ja iloitaan, Mirevasissa uneksitaan,  Miploriksen kuningaskunnassa säilytetään kaikkia suruja ja Miaudacasissa uskalletaan. Mitä yksinäisempi Elsa on oikeassa maailmassa, sitä suuremmaksi kasvavat tarinat Miamasin kuningaskunnasta.
  
Täysillä elävän mummon mielestä vaikeudet on tehty kierrettäviksi, mutta syövälle mummokaan ei mahda mitään.  Kuollessaan isoäiti jättää Elsalle tehtävän; tämän tulee toimittaa perille anteeksipyyntökirjeitä isoäidin puolesta. Alkaa suuri seikkailu täynnä outoja käänteitä ja eriskummallisia ihmisiä.  Kirjeet johtavat Elsan paikkoihin ja tilanteisiin, joissa todellinen maailma ja Melkein-Hereillä-Maa kohtaavat.

Pienen tytön suhteesta isoäitiinsä kertova herkkä tarina on kunnianosoitus rohkeudelle ja erilaisuudelle.  Se on myös iso tarina vahvuuskasvatuksen voimasta. Vaikka omaisit minkälaiset supervoimat, et voi aina ja loputtomiin olla kilpenä lapsen ja maailman välissä.  Et ehkä voi suuresti muuttaa todellisuutta missä lapsi elää, mutta voit pyrkiä antamaan hänelle välineitä ja vahvuuksia, joilla hän itse voi ottaa omaa maailmaansa haltuunsa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16; Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla. Mummon kaikki tempaukset eivät ehkä sovellu ihan pienille lapsille ääneen luettavaksi. Sen sijaan uskoisin kirjan soveltuvan erinomaisesti esimerkiksi ala-asteella yhteisesti koulussa luettavaksi.

Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, 
sen puutteessa ihailua, 
sen puutteessa pelkoa, 
sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa.
Hän haluaa herättää toisissa ihmisissä jonkinlaista tunnetta. 
Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä
(Hjalmar Söderberg, Doctor Glas)

Fredrik Backman
Mummo sanoo hei ja anteeksi.
Otava 2019

perjantai 7. kesäkuuta 2019

DIY; purkki kuin karkki



Jotkut arkiset asiat ja esineet ovat vaan sellaisia, että niitä huomaamattaan sietää vaikkei edes olisi pakko. Oman rumien arkisten käyttöesineiden listani kärkisijoille pääsee valkoinen muovinen ulkokukka-amppeli. Siis se sellainen, jossa roikkumaan tarkoitetut kukat myydään kasvihuoneilta ja puutarhoilta eteenpäin.

Tokihan sitä voisi istuttaa kukan johonkin kyseistä härpäkettä kauniimpaan ruukkuun.  Semmoista kaunista riippuruukkua nyt ei vaan satu koskaan tarvitessa olemaan valmiina kotona, enkä sitä paitsi olemattomilla kasvinhoitokyvyilläni tohtisi edes alkaa kukkivaa kasvia siirtelemään purkista toiseen.  Voisihan sitä toisaalta myös leikata vaikka vanhoista trikoista nauhaa, josta punottuun amppeliin kasvi purkkeineen maastoutuisi kivasti.  Niitäkin  on joskus tullut tehtyä.



Tai sitten sitä vaan voisi ottaa purkin sopivan väristä kalkkimaalisprayta, kietaista kasvit suojaan väärin päin käännetyn paperikassin sisälle ja suihkauttaa purkille uuden värin. Päätetty ja tehty. Pinta oli ensimmäisen spreijauskerroksen jälkeen niin kivalla tavalla epätasainen, että päätin jättää semmoiseksi. Semmoinen purkki kuin kukka.

Maali on PintyPlus kalkkimaalisprayn Glamour Red. DFC-vapaa. Samalla maalilla olen aiemmin maalannut mm. raidallisia kynttilöitä. Kalkkimaalispray on siitä kiva tuote, että toimii melkein materiaalilla kuin materiaalilla.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Lontoo - kaunista sotkua



Kävimme miehen kanssa viikonloppupiipahduksella Lontoossa .  Tiedostavat ja trendikkäät matkailijat siirtyvät yhä enemmän  slow travel -tyyppiseen turhista aikatauluista, suorittamisesta  ja nähtävyyslistoista riisuttuun matkailuun, jossa jo siirtymät ovat olennainen osa matkaa.  Lentäen tehty  lyhytlomailu ei hitaaseen turismiin kuulu.  

Mutta kun oma motiivi oli nimenomaan saada helpotusta Lontoon kaipaukseen, eikä niinkään päästä  minne-vaan-lomamatkalle, niin tällä(kin) kertaa matkailtiin siis omalle ikäluokallemme tyypilliseen ja ekologisesti aika kestämättömään tapaan lentäen. Omatunto kyllä kolkuttaa melkoisesti; olisi korkea aika muuttaa kestävän ja ilmastoystävällisemmän matkailun suosiminen omassakin elämässä sanoista teoksi. Mikähän olisi laskettavissa kohtuukäytöksi lentomatkustamisessa? Olisiko korkeintaan yksi lentäen tehty matka vuodessa sitä? Siihen minun kyllä pitäisi kyetä sitoutumaan.



Perillä Lontoossa sentään huomasin meidän noudattavan pitkälti hitaan matkailun periaatteita.  Turistijutut on Lontoossa meidän osalta nähty ja koettu jo aikoja sitten, joten ihan vaan olemiselle jää aikaa. Kävelyä, lukemista, kahviloita, puistoja, katuruokaa ja evästaukoja. Yksi harvoista matkapäivistä taisi kulua pelkästään erilaisia seinämaalauksia ja -tekstejä katsellen.



Pieni Lintu -blogin tämänviikkoisen MakroTex valokuvaushaasteen aihesana on SOTKUINEN.  Kun ennen matkaa näin aiheen, ajattelin kuvata Lontoon varjopuolia. Kyllä Lontoossa sotkua riittää; likaa, hurjalla vauhdilla lisääntyvää asunnottomuutta, toimimatonta jätehuoltoa ja kulutuksen kummallisuuksia.   Yhteiskunnallinen polarisoituminen näkyy katukuvassa, jos vähänkään vaivautuu katsomaan ympärilleen. Pelkästään viime vuonna kadulla asuvien määrä kasvoi Lontoossa yli 15 prosenttia. Tätä ei voi olla Lontoossa huomaamatta, vaikka miten kulkisi turistikuplassa.



Kotona harvat kuvat katsastettuani huomasin kuitenkin kuvanneeni Lontoon sotkuisuutta kauneimmillaan, en kauheimmillaan. Kaunista sotkua vai  sotkuista kauneutta, ehkä sekä että?  Seinäkuvat on kuvattu pääosin Whitechapelin ja  Shoredichin alueella. Mukana on katutaidetta mm. Nathan Bowenilta, joka (luullakseni) on yksi Lontoon katutaiteen isoista nimistä juuri nyt.


Tästä  linkistä pääset Pieni Lintu blogiin katsomaan, miten muut haasteeseen osallistujat ovat aihetta käsitelleet.



Alla olevista linkeistä löytyy puolestaan lisää Lontoon elämää ja katutaidetta Vintagentin silmin:


sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Mitä Minna twiittaisi - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta




Minna Maijalan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta on esseekokoelma Minna Canthista ja nykyajasta. Se on sarja pohdintoja Minna Canthille tärkeistä teemoista; luovuuden oikeutuksesta, mielenterveydestä ja vallasta, rakkauskäsityksistä, sukupuolitetuista tarinoista ja ihmisarvosta.  Ovatko Canthin aikanaan tärkeiksi kokemat asiat  ja esille nostamat epäkohdat nykysuomessa vanhentuneita teemoja vai vieläkö  samoista asioista käydään (tai pitäisi käydä) yhteistä keskustelua?

Minna Canth oli omalla aikakaudellaan radikaali yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka ei pelännyt kyseenalaistaa vanhoja arvoja ja normeja. Hän myös pyrki tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun (kyllä, Minnan aikaan sellaista ihan oikeasti vielä käytiin…) monia vaiettuja perheeseen, parisuhteeseen ja naiseuteen liittyviä teemoja.  Hän kirjoitti mm. tyttöjen koulutuksesta, alkoholista, prostituutiosta, vanhusten hoidosta, vankiloiden olosuhteista ja monista muista `aroista` asioista.  

Kuva Victor Barsokevitsch finna.fi


Sukupuoli ei ollut Canthin ajattelussa niin merkityksellistä kuin mitä jälkipolvet nyt tuntuvat ajattelevan. Minna Canth uskoi, että ihminen, olipa hän mies tai nainen, on vapaa kehittymään ja muuttumaan kunhan kehitystä tuetaan toimivalla taloudella ja koulutuksella.    Olisi melkoinen vääryys Minnaa kohtaan ajatella hänet vaikuttaneen   `vain` sukupuolten välisen tasa-arvon kehitykseen. Hyvästä syystä siis Minna Canthin syntymäpäivänä nostetaan Suomen liput salkoon muistuttamaan tasa-arvosta. Toki nykysuomessa riittää edelleen työtä lasikattojen rikkojille, mutta ehkä vielä enemmän Minnaa tarvittaisiin muistuttamaan, että ihmisoikeudet eivät ole neuvottelukysymys.

Mitä annettavaa Minna Canthilla siis on  nykyajan ihmiselle? Siihen kysymykseen haetaan vastauksia Punaiset kengät -kirjassa.

”Aatteet vanhettuvat, yhteiskunnallinen olotila vaihtuu, mutta ihminen pysyy ihmisenä”. Me painamme edelleen katse maassa kohti kehitystä, joka saa meidät voimaan pahoin ja kohtelemme huonosti kaikkia toisenlaisia, erityisesti heitä, joiden kuvittelemme uhkaavan ansiotta saavuttamiamme etuja. "

"Minna Canth kammosi yksiäänistä joukkomieltä, joka yksinkertaisti asioita ja korotti ääntä sen sijaan, että olisi inspiroitunut kaikkia ajattelemaan itse. Mitä hankalammasta ja ajankohtaisemmasta kysymyksestä on kyse, sitä vaikeampi ajatuksia on tiivistää pelkkiin kiteytyksiin ja kannanottoihin."

Tarvitaan siis moniäänistä keskustelua ja ajatustenvaihtoa, jotta ei asian sijaan aleta riidellä pelkistä sanoista.   Pelosta on tullut yhteiskuntamme leimaa-antavin tunne. Nykymaailmassa on välillä kovin vaikeaa uskoa, että suvaitsevaisuus ja sivistys vielä voisivat olla voimissaan.  Me pelkäämme, varaudumme ja varustaudumme erilaisiin uhkakuviin pyrkimällä sulkemaan kaiken vieraan yhteisömme ulkopuolelle. Pelko myös tekee ihmisistä tottelevaisia, sillä pelokas turvautuu etsimällä itselleen johtajan sen sijaan että ajattelisi itse.  Pelon hallitsemiseksi ajattelusta häviää sävyjä ja maailman mustavalkoisuus korostuu; joko olet meidän puolella tai meitä vastaan. Olet suvakki tai rasisti; valitse puolesi ja ota paikkasi jonon jommastakummasta päästä, mahdollisimman kaukaa toisinajattelijoistasi.

Minna Canth jos kuka kykeni näkemään rakkauden yhteiskunnallisena muutosvoimana. Rakkaus on ainoa todellinen vastavoima, jolla voimme käydä pelkoja vastaan. Ei rakkauden ja myötätunnon voimaan uskomisen tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sinisilmäisyyttä tai hyväuskoista silmien sulkemista yhteiskunnallisilta ongelmilta. Ei kuitenkaan myöskään riitä, että rakastaa kaltaisiaan.  Minna taitaisi twiitata, että voitaisiinko olla ihmisiksi eli normien ja rajojen sijaan alettaisiin kunnioittaa toisen inhimillisyyttä ja jakaa yhteistä ihmisyyden kokemusta.

Minna Maijala omistaa teoksen kaikille ajatteleville naisille, jotka eivät välitä pysyä ruodussa. Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu hyvin ainakin kohtiin 8; kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen ja 11; kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa sekä vuonna 2019 julkaistuksi kirjaksi (kohta 49).  Minna Maijalalta on ilmestynyt myös Minna Canthin elämänkerta Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014).

Minna Maijala:
Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta
Otava 2019

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kaatopaikkatuolien uusi kuosi




Kaatopaikallamme on kierrätyskontti, johon voi jättää tavaroita muiden vapaasti otettavaksi. Tavaran tuoja joutuu maksamaan tavaroista normaalin jätemaksun, joten konttia ei voi käyttää oikotienä tarpeettoman tavaran laiskaan dumppaamiseen.


Kierrätyskontin olemassaoloa ei myöskään mainosteta jätehuollon sivuilla. Kysyin kerran, että miksi ihmeessä tästä mahdollisuudesta ei pidetä enemmän ääntä. Sain vastauksen, että kierrätyskonttia ei mainosteta, koska halutaan ohjata ihmiset kierrättämään tarpeettomat tavaransa ensisijaisten kierrätysjärjestelmien kautta.  Okei, ymmärrän pointin. Silti toivoisin, että tätäkin kierrätysmahdollisuutta tuotaisiin paremmin esille. 

Monelle ihmiselle on varmasti iso kynnys lähteä säätämään omien tarpeettomien tavaroiden kierrätystä esimerkiksi erilaisten annetaan palstojen kautta. Kehtaanko antaa edes ilmaiseksi, ei kai tätä nyt kukaan enää kunnostettua saa,  viitsinkö viestitellä mahdollisen hakijan kanssa, saadaanko haku sovittua, tuleeko hakija ajallaan tai tuleeko ollenkaan.  On siis ihan ymmärrettävää, että suoraan kaatopaikalle vieminen houkuttaa. Maksan suosiolla pikkaisen jätemaksua  ja pääsen tarpeettomasta tavarastani eroon ilman sen suurempaa säätämistä. Aika inhimillistä ajattelua, eikö vaan..   Jos kierrätyskonttimahdollisuudesta tiedettäisiin paremmin, ehkä muutama aarre löytäisi  silloin tällöin löytäisi sitä kautta pelastajansa.   



Itse käyn joka kerta kaatopaikalla käydessäni katsastamassa kierrätyskontin `tarjonnan`. Viimeksi kontista kotiin lähti kaksi puista nojatuolia. Niiden samettiverhoiluista oli aika ajanut ohi eivätkä ne sellaisenaan olleet enää kenenkään kodin kaunistus.  Tuolien rakenne oli kuitenkin niin selkeälinjainen, että tällainen kokemattomampikin kunnostaja uskaltautui kokeilemaan uudelleenverhoilua.  Tuolien kunnostukseen tarvittiin niittipyssy, pari tuntia aikaa ja kaksi metriä Ikean halpiskangasta  (4,99 /metri) .  Harkitsin hetken puurungon maalaamista valkoiseksi. Jätin kuitenkin maalaamatta, mikä ainakin nyt tuntuu hyvälle päätökselle.  Tykkään kovasti lopputuloksesta, vaikka tuolit hakevatkin vielä paikkaansa kotonamme.  Yhden roska oli taas toisen onni.