maanantai 22. kesäkuuta 2020

Maailman helpoin raparperimehu – vielä ehtii !!



Sesonkiruoka-ajattelun ylläpitäminen on nykyään kovilla, kun avomaan satokauden lisäksi on kasvihuonetuotanto ja ulkomaan tuonti.  Aniharva tuote on enää saatavilla tuoreena rajallisen ajan vuodesta.  Lisääntyneen ja aikaistuneen tarjonnan myötä  esimerkiksi nautinto uusista perunoista on ainakin itsellä tuntunut vähenevän vuosi vuodelta.
  
Raparperi, jos mikä, on kuitenkin edelleen selkeästi kausituote. Raparperi saa kunnian olla aloittamassa kesän satokautta ja ehkä juuri siksi se on pitänyt hyvin pintansa alkukesän sesonkiherkkuna, jota hyödynnetään monin eri tavoin.  Vaikka raparperi on saapunut Suomeen alun perin Venäjän kautta Aasiasta, en muista koskaan nähneeni ulkomaista raparperia myynnissä. Ne, kenellä raparperia pihallaan kasvaa, myös mielellään tuntuvat sitä muille jakavan. Raparperin lyhyessä sesonkiajassa harva ehtii hyödyntää itse koko sadon  ja siksi on mukava laittaa raparperia jakoon ystäville ja naapureille.



Raparperimehu tuo mieleen lapsuuden kesäpäivät ja mummolan.  Itse en ole ikinä raparperista mehua keitellyt, en sen puoleen kyllä keittänyt mitään muutakaan mehua. Nyt kuitenkin tuli vastaan niin helppo ja nopea raparperimehun ohje, että oli ihan pakko kokeilla. Ja samperi sentään, miksi vasta nyt!  Tämä oli niin helppoa ja hyvää, että huh sentään! Juuri täydellistä hellepäivän juomaa.



Raikas ja ihanan vaaleanpunainen mehu valmistuu helposti ja nopeasti tällä  Näpertelijän blogista poimitulla ohjeella. Tähän ei tarvita mehumaijaa tai höyrykeitintä tai edes isoa kattilaa;  elintarvikekäyttöön tarkoitettu ämpäri riittää. Vielä ehtii, mutta vähän saa jo pitää kiirettä. Sesonki alkaa olla lopuillaan.

Ohje;

2 litraa raparperin paloja
½ kg sokeria
4 litraa kiehuvaa vettä

Pese ja paloittele ohuet kuorimattomat raparperit. Punainen kuori antaa mukavasti väriä juomaan.  Sekoita raparperipalat sokerin kanssa ja kaada kiehuvan kuuma vesi päälle. Jätä juoma huoneen lämpöön seuraavaan päivään asti, jolloin siivilöi ja pullota juoma. Säilytä kylmässä. Tee samantien tuplana, jos ämpäriin mahtuu.. Itse ajattelin myös pakastaa mehua pari purkillista ja kokeilla tarjota raparperimehua joulun aikaan kanelitangon kanssa lämmitettynä tai siiderillä terästettynä.




Raikkaan hellejuoman raparperimehusta  saa keventämällä sitä kivennäisvedellä. Kesäjuhliin boolin pohjaksi mehu sopii myös erityisen hyvin.

PS. Raparperin pitää poimia kiertämällä lehtiruodit kokonaisina `kynsineen kaikkineen` irti. Älä siis leikkaa ruotia; leikatut tyngät saattavat kutsua tauteja ja tuholaisia raparperipuskan riesaksi.

PS2: Osallistun tällä postauksella Pieni Lintu -blogin makrotex-kuvahaasteeseen, jonka aiheena on niin herkkua.  Käy linkistä kurkistamassa muiden haasteeseen osallistuvien kesän herkkuja.

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Enni Mustonen: Pukija




Kirjoitin pari vuotta sitten Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan ensimmäisestä osasta, että toivottavasti jatko-osissakin yhteiskunnallinen ajankuvaus pysyy edelleen keskiössä eikä homma latistu pelkäksi juonivetoiseksi hutuksi ja historiallisten nimien tiputteluksi.

Kirjasarjan kahdeksas osa Pukija kertoo Paimentyttö Idan tyttärentyttärestä Vienasta. Sarjassa on nyt edetty kansakunnan synnyn, sotien ja murrosten läpi uuden ajan alkuun, 50-luvulle. Pukijassa ajankuvauksessa painopiste siirtyy yhteiskunnallisten muutosten ja kipupisteiden kuvaamisesta populaarikulttuurin ilmiöiden hyödyntämiseen. Ollaan sen ajan kynnyksellä, jolloin yhteiskunnassa huomio alkaa siirtyä yhteisöistä yksilöihin. Tätä muutosta ruokkimaan syntyy valtava viihdeteollisuus juorulehtineen ja tähtikultteineen. Keskiöön nousevat  missit, coca-cola ja paperitähdet. Ihan terävästi siis Mustonen on jälleen osannut poimia sen olennaisen muutoksen siitä viitekehyksestä mikä yksittäisen ihmisen elämässä näkyy ja tuntuu.

Maisteri Särkkä. Kuvaaja Aarne Pietinen. Museoviraston kuvakokoelmat.
Mutta, mutta;  mitkä ovat tämän kirjan kirjalliset arvot yksittäisenä teoksena? Minun mielestäni aika olemattomat.  Vienan persoona jää haileaksi. Jos kirjasarjan alussa panostaa ajankuvauksen lisäksi henkilökuviin ja henkilön kehitystarinaan, niin lopun sarjaa saakin sitten lasketella pelkillä ajankuvan detaljeilla ja namedroppingilla, vai?  Kirjan heikkoja kohtia ovat minusta myös vähän väkinäisesti tuupatut ulkomaan kokemukset.  Mae Westin ja Marilyn Monroen ymppääminen sivurooleissa piipahtajiksi  ei anna tarinalle mitään lisää. 
 
Kuvalähde: Pixabay

Vaikka tykkään populaarihistoriasta ja historian popularisoinnista, silti jokin tämänkaltaisessa historian viihteellisessä hyväksikäytössä ärsyttää. En edes sano, etteikö faktaa ja fiktiota saisi kaunokirjallisuudessa sekoittaa. Antaa mennä vaan, viihdettähän tässä luodaan, eikä historiantutkimusta. Mutta kuinka pitkälle nykyaikaan syrjästäkatsojan tarinaa voidaan tällä tavoin viedä? Milloin kirjasarjassa tulee vastaan se hetki, jolloin oikeiden henkilöiden käyttäminen osana fiktiivisten henkilöiden tarinaa on liikaa. Mihin asti tarinaa oikein voidaan kuljettaa ja suomalaisten yhteistä lööppiomaisuutta ryöstöviljellä? Kun vielä muutaman osan jaksaa odotella, onko Vienan tytär töissä Ala-Tikkurilan Shellillä  Lahden MM-hiihtojen aikaan tai joko Vienan lapsenlapsi hengailee Sofia Belourfin kaverina asukuvia ottamassa? Minkälainen on  syrjästäkatsojan osa lähimenneisyydessä tai nykyhetkessä?  

Reiluuden nimissä on sanottava, että Enni Mustonen (alias Kirsti Manninen)  osaa kyllä taitavasti kuvata arkisia asioita kultakin ajanjaksolta. Pukijassa parhautta olivat minusta 50-luvun alkuvuosien lentomatkustamisesta kertovat kohdat.  Enni Mustosen huolellista taustoitusta ja historiantuntemusta onkin monesta suunnasta lukuisasti kehuttu. Kaikesta kirjoittamastani huolimatta; jos syrjästäkatsoja-sarjalle tulee vielä jatkoa (kuulemma tulee) , niin varmasti jatko-osatkin vielä luen. Silleen vähän samalla tavalla kuin kampaajalla istuessa tulee luettua lehtiä, joita ei muussa yhteydessä tulisi suosikkilukemistokseen mainittua.

Enni Mustonen
Pukija
Otava 2020
Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan 8.osa

tiistai 26. toukokuuta 2020

#pelastapörriäinen



No nyt on kerrankin tee-se-itse-ihmiset villinnyt sellainen DIY-buumi, johon ei ole yhtään noloa lähteä jakamaan omaa sovellustaan asiasta, vaikka olisikin nähnyt jo satoja erilaisia toteutuksia teemasta.  Tämän kesän (ja toivottavasti monien tulevienkin kesien) hittijuttu on hyönteishotelli.


Meidän ihmisten hyvinvointi on monella tapaa riippuvainen  hyönteisistä. Kimalaiset tuovat kevään pajukkoihin ja mustikat metsiin sekä omenasadon puutarhaan.  Ilman pölyttäjiä ei tule hunajaa, eikä marjoja tai hedelmiä.  Ilman pölyttäjiä ollaan pahassa pulassa!



Pölyttäjien määrä on kuitenkin kaiken aikaa vähentynyt  uhkaavasti ympäri maailman.   Yksi iso syy on, että `liian` siisti ja kliininen ympäristömme ei enää entisessä määrin tarjoa hyönteisille luontaisia pesintäpaikkoja. Nykyajan pihat siistitään tehokkaasti puhtaaksi lehdistä, pitkästä ruohikosta, lahoavista puunoksista ja kuivuneista kasvustoista. Kaikkein parhaita pesäkoloja pörriäisille olisi erilaiset lahopuut, mutta niitä ei siisteillä asuinalueilla ja puistomaisesti hoidetuissa metsissä juurikaan näy.  




Kimalaiset, mehiläiset  ja muut pörriäiset tarvitsevat siis kipeästi meidän apuamme. Ylen Pelasta pörriäinen -kampanjalla autetaan pölyttäjiä pihoilla ja parvekkeilla.  Paras tapa olisi höllätä vähän piha-kriteerejään ja antaa puutarhan rehottaa rauhassa.  Jos tämä epäilyttää, hieman pienimuotoisempi aputeko on hyönteishotellin tuominen pihalle.



Erilaisia hyönteishotelleja myydään nyt paljon myös valmiina. Ne ovat varmasti ihan kauniita puutarhaelementtinä, mutta saattavat olla kotimaisille hyönteisillemme  turhan vierasperäinen asuinympäristö. Kun kerää itse ainekset lähiympäristöstään  voi olla varma, että  hyönteishotellin biologinen monimuotoisuus vastaa meidän hyönteistemme luontaisia pesäpaikkoja.   Itse en ole ollenkaan varma, ovatko kaikki omaan hotelliini käyttämät ainekset parhaita mahdollisia valintoja, mutta toivottavasti ainakin jotkut hyönteiset viihtyvät lahopuun, käpyjen tai kaislojen suloisessa sekamelskassa. Kaislat saat muuten nättiin ojennukseen täyttämällä  tiukasti vessapaperirullasta leikattuja vyötteitä sopivan mittaisilla pätkillä.  Vielä tarvitaan jonkinlainen verkko. Verkko hotellin etu- ja takaovena suojaa pörriäisiä joutumasta ravintoketjun seuraavan osan eli lintujen ruuaksi. 

PS. Monet lapset tuntuvat olevan nykyään aika ötökkä- ja hyönteiskammoisia. Hyönteishotellin kokoaminen yhdessä lasten kanssa saattaa auttaa tässä asiassa.

torstai 14. toukokuuta 2020

Kaatopaikkatuolit saivat hieman huolenpitoa ja paljon tulevia vuosia



Meidän kaatopaikallamme on kierrätyskontti, jonne voi jättää toisten otettavaksi tuotteita, joista tuoja on jo päättänyt haluta eroon tuomalla tavaran kaatopaikalle. Tavaran tuoja joutuu maksamaan tavaroista normaalin jätemaksun, joten oikotienä tarpeettoman tavaran laiskaan dumppaamiseen ei konttia voi käyttää.



Joka kerta kaatopaikalla vieraillessani käyn katsastamassa kierrätyskontin `tarjonnan`.  Nämä kuvissa näkyvät puutarhatuolit poimin kierrätyskontista matkaani jo pari vuotta sitten. Ymmärrän (ehkä) miksi tuolit olivat konttiin päätyneet; puuosien maali hilseili ja osa rimoista oli jo alkanut pehmetä ja taipua istujan alla kuopalle. Silti; sellaisenaankin tuolit palvelivat meillä avonaisen taivaan alla kaksi kesää vallan mainiosti. Tänä keväänä kuitenkin tuolien koeistunnassa muutama puu murtui. Emme halunneet ottaa riskiä päätyä pyllähtämään nurmikolle kahvikuppi sylissä, joten oli korkea aika laittaa tuolien rimoitus uusiksi. Tuolien metalliset rungothan ovat sellaisenaan ihan priimakunnossa.


Mikään iso projekti ei ollut kyseessä. Vanhan purku, metallirunkojen spaymaalaus, uusien rimojen sahaus määrämittaan sahaaminen ja kiinnitys sekä puuöljyllä käsittely. Valmista tuli parissa tunnissa. Mahtaisikohan kaluston aikanaan kaatopaikalle vienyt henkilö enää edes tunnistaa vanhoja tuolejaan. Toisen roska voi todellakin olla toisen aarre!

Lahot ja katkenneet vanhat istuinlaudat päätyvät nuotioon, mutta ehjät otan talteen ja hion odottamaan seuraavaa käyttökohdetta, mikä ikinä se sitten onkaan..


PS. Todellinen ilouutinen kaikille tuunaajille ja aivan erityisesti nukkekotiharrastajille. Monikäyttöiset puutikut ovat palanneet Bilteman valikoimiin. Tässä projektissa puutikkuja käytettiin tuolien kädensijoiksi. Puutikkujen koko ja ulkonäkö saattaa vaihdella, koska ne on valmistettu ylijämäpuusta.  Kolmen kilon pussillinen puutikkuja maksoi muistaakseni jotain plus/miinus seitsemän euroa (itse ostin ja maksoin tikut, kehun kyseistä tuotetta silkasta tuunaajan ilosta).

Kotitalosta -blogin Maria on päällystänyt Bilteman puutikuista Ikean peruskaapin ovet. Käy kurkkaamassa kuvat täältä.


lauantai 11. huhtikuuta 2020

Uunipellin uusi elämä




Erilaisten kranssien tekeminen on hyvä tapa harjoitella kädentaitoja ja toteuttaa luovuutta. Materiaalit ovat pääosin halpoja tai ilmaisia eikä tekemiseenkään yleensä kulu montaa tovia. Lopputuloksenkaan ei tarvitse joka kerta olla ihan just täydellinen, koska luonnonmateriaaleista tehty kranssi on hetken tähti, joka joutaa  vaihtumaan usein vuodenaikojen ja inspiraation myötä.

Tämänkertaisen pajunkissakranssin pohjana toimii rikkinäisestä pölykapselista napattu metalliympyrä, johon on kiinnitetty rautalangalla pajunoksia nippuina. Sekä metalliympyrä, että pajunoksien kiinnittämiseen käytetyt rautalangan pätkät ovat olleet käytössä jo monessa kranssissa ja kun aika ajaa tästä ovikranssista ohi,  kerään ne jälleen talteen odottamaan seuraavaa toteutusta.

Hennon herkät pajunkissat tuntuivat kaipaavan seurakseen lisää volyymia tai voimaa. Siksi tein niille taustan vanhasta, ruosteen takia käytöstä poistetusta uunipellistä.  Uunipeltiin voi liidulla kirjoittaa jonkin tervetulotoivotuksen, tai vaikka taloudessa asuvien nimet.


Vintagentin historiaan mahtuu melkoinen määrä eri tavoin toteutettuja kransseja, joista osa on kerätty oheiseen kollaasiin. Kuvan alta löytyy  linkit kuhunkin postaukseen.



Osallistun tällä postauksella Pieni Lintu -blogin huhtikuu-aiheiseen makrotex-haasteeseen. Käy tästä linkistä    katsomassa mitä muiden kuvahaasteeseen osallistuvien huhtikuuhun kuuluu.

Hyvää pääsiäistä poikkeusajoista huolimatta!!


lauantai 28. maaliskuuta 2020

#kotonakotimaista



Tulin ihan vaan nopsaan  #kotonakotimaista -kampanjan hengessä huikkaamaan yhdestä (minulle erittäin) paikallisesta vaatemallistosta, nimeltään Second Chance.  Kyseessä on  vuonna 2008 perustettu naisten- ja lastenvaatemallisto, jonka pohjana ovat eettiset ja ekologiset arvot.



Second Chancen vaatteet suunnittelee Maija Nuppula Mathildedalin ruukissa, kaavoitus tapahtuu Hämeenlinnassa, vaatteet leikataan ja ommellaan Hattulassa ja Maijan piirtämät printit painetaan Aitoon kylässä Pälkäneellä. Jokaisen tuotteen jokainen valmistusvaihe on siis tehty suomalaisessa perheyrityksessä, mikä takaa sen, että tuotteet valmistaa ammattitaitoinen, aikuinen ihminen. Malliston vaatteita ja tekstiilejä myydään Mathildedahlissa sijaitsevassa puodissa, mutta mallistolla on myös verkkokauppa.




Second Chancen verkkokauppaan pääset tästä linkistä.

Nyt on vaan lujasti luotettava  siihen , että tästä ahdingosta seuraa  jotain hyvääkin. Pakon edessä tehdyt muutokset osto- ja kulutustavoissa jäävät toivottavasti ainakin joiltain osin pysyviksi, sittenkin kun valinnan mahdollisuudet jälleen laajenevat. Itse olen jo parin viikon kokemuksella huomannut, että harventuneiden kauppakäyntien myötä on ainakin ruokailuihin tullut suunnitelmallisuutta, mikä puolestaan on vähentänyt ruokahävikin lähes olemattomiin.




Tässä vielä listattuna joitain muita vaatemerkkejä,  joiden suunnittelu ja valmistus valtaosin tapahtuu Suomessa:


Puuttuuko listalta oma suosikkisi? Huikkaa niin lisätään.
#kotonakotimaista #suosittelensaloa 

perjantai 28. helmikuuta 2020

Diy-vinkki raanun uudesta elämästä



Nyt kun suuret ikäluokat ovat sisäistämässä tavaran katoavan arvon ja vimmalla vähentävät pääosin viime vuosituhannen esineistä rakentuvaa irtaimistoaan, on monen perinteisen sisustusesineen kohtalona päätyä tavaraksi, jota kukaan ei enää  kotiinsa halua.  Yksi sellainen kotiesine on raanu. Erilaisia raanuja löytyy parhaillaan kirppiksiltä ja kierrätyskeskuksista runsaasti ja edullisesti.


Raanu on puuvillaiseen loimeen ohuesta villalangasta kudottu tekstiili.  Se on osa suomalaista käsityöperinnettä, jossa sekoittuu itäisiä ja läntisiä käsityövaikutteita. Sileäksi kudottu raanu koostuu yleensä vaakaraidoista sekä toistuvista raitaryhmistä. Nimissä ja väriyhdistelmissä  on viittauksia luontoon ja vahvoihin tunteisiin.


Alun perin raanu oli käyttöesine,  joka toimi makuualustana tai täkkinä. Kun raanun käyttötarkoitus petivaatteena katosi, yleistyi raanujen käyttö seinätekstiileinä. Vielä 1960- ja 70- luvuilla raanuja valmistettiin paljon käsityönä, mutta 1980-luvulle tultaessa raanujen valmistaminen hiipui. Raanunkin tie on kulkenut käyttöesineestä koristeeksi ja lopulta turhakkeeksi.


Täyttä villaa olevassa raanussa on kaikki villan erinomaiset ominaisuudet. Raanu on pehmeä ja joustava. Se on loistava lämmöneristin.  Sen pinta ei ime likaa eikä rypisty.  Miten tätä tarjolla olevaa ja ominaisuuksiltaan ylivertaista materiaalia voisi kierrättää uuteen käyttöön? 

Ompelutaitoiset tekevät raanuista vaatteita, laukkuja ja lattiatyynyjä. Meille ompelutaidottomille soveltuvat raanujen väriyhdistelmät ja materiaali  hyvin myös pieniin naulapyssyllä tehtäviin verhoilutöihin. 

Kuvien raanuilla verhoillut tuolit eivät ole Vintagentin omatekemiä, vaan ne on kuvattu ideaksi ja inspiraatioksi Mathildedahlin ruukkikylässä sijaitsevan Matildankartanon kahvilasta. Matildankartanon leipomo, myymälä ja leipomoravintola on jälleen yksi syy lisää vierailla Mathildedahlin ruukkikylässä. Samaan päivään voi helposti yhdistääkierroksen Salon kirppiksillä, vaikka niitä raanuja etsimässä..

PS. Voiko kukaan keksiä mitään järkevää jatkokäyttöä 80-luvun kuultokudostekstiileille? Niitä vasta kirppiksillä onkin tarjolla...

#suosittelensaloa #mathildedahl

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Ruth Hogan; Kadonneiden tavaroiden vartija



Käytän kirjablogeja oman lukukokemukseni syventämiseen. Luettuani tai lukiessani kirjaa etsin arvioita ja luen muiden tulkintoja teoksesta. Kirjablogeja lukiessani löydänkin vahvistusta omille ajatuksilleni kirjasta ja bongaan sellaisia näkökulmia mitä en itse ehkä lukiessani tajunnutkaan ajatella.  Luen mieluummin nimenomaan henkilökohtaisia lukukokemuksia välittäviä blogiarvioita kuin ns. neutraalimpaan arviointiin pyrkiviä kulttuuritoimitusten kirja-arvosteluja.

Usein löydän kirjablogeista myös täysin erilaisia lukukokemuksia kyseessä olevasta kirjasta. Osa kehuu, osa kritisoi; mutta silti tunnistan, että samasta kirjasta puhutaan, vaikka vastaanotto ja lukukokemus voikin erota omastani melkoisesti.

Nyt kuitenkin kirjablogit pettivät minut isosti. Luin (itseasiassa kuuntelin, mutta sillä ei liene asian kannalta merkitystä) viime viikolla ilmestyneen Ruth Hoganin kirjan Kadonneiden tavaroiden vartija.

Kaikki kirjablogien arvostelut, jotka kirjasta löysin, oli kirjoitettu kustantajalta saadun ennakkokappaleen perusteella. Kaikki lukemani arviot kirjasta olivat myös poikkeuksettoman kehuvia. En tiedä vaikuttiko asiaan enemmän samaan aikaan eletty joulun aika, jolloin lahjakirjaa oli luettu vaiko kustantajan lähettämä mainossuklaalevy, mutta kirjasta kirjoittaneet kokivat teoksen tunnelmalliseksi, lämpöiseksi, herttaiseksi brittielämän kuvaukseksi, jossa häivähtää juuri sopiva annos tummempiakin elämän sävyjä. Sanaleikit kuvataan nokkeliksi ja kekseliäiksi ja juonen käänteet hyvin yhteen punotuksi.  Kirjan hahmoja kehutaan liikuttaviksi ja viisaiksi, elämän kolhimiksi mutta aidoiksi.

Ja kaikkea kanssa!  Kirjan hahmot ovat kuin suoraan ”näin kirjoitan romanttista hömppää”  klishee-kokoelmasta. Yhteenkään hahmoista en kiinny enkä samaistu, saatikka ymmärrä motiivejaan.  Myöskään miljöön kuvaus ei ole minusta erityisen onnistunutta; en saa mitenkään kuviteltua itseäni Lontoon liepeille ruusuntuoksuiseen brittipuutarhaan.

Tarinan pätkät on kudottu näennäisesti yhteen, ilman mitään kunnollista syytä tai tarkoitusta. Sanaleikit ovat vaivaannuttavia, tai sitten suomennos ei ole onnistunutta. Ainoastaan kustantajaveljensä dissaaman Portia-siskon klassikkokirjoilla leikittelevä kirjailijanura on ainoa asia, mikä kirjassa edes hitusen huvittaa.  Kansi ja taustateksti olivat lupauksia herättävää, mutta kirja osoittautui silkaksi sisällöttömäksi kikkailuksi. Vähän kyllä ihmetyttää ja melkein hävettää, että miksi minä en lämpene yhtään tälle kirjalle, josta kaikki muut tuntuvat löytävän niin paljon hyvää. Voinkohan syyttää märkää ja mustaa tammikuuta?

Pettymyksestä huolimatta sijoitan kirjan Helmet 2020-lukuhaasteeseen kohtaan 49 eli vuonna 2020 julkaistu kirja.

Teos: Kadonneiden tavaroiden vartija
Tekijä: Ruth Hogan
Suomentaja: Susanna Tuomi-Giddings
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Bazar