Kirjahelmiä! Helmet-lukuhaaste 2019 valmistui

Jo kolmatta vuotta olen listannut lukemiani kirjoja Helmet-lukuhaasteeseen. Haaste koostuu vuosittain 50 erilaisesta tavasta valita luettavaa. Aiempina vuosina on haaste jäänyt osaltani puolitiehen. Viime vuonna listalle taisi jäädä viisi aukkokohtaa.

Tänä vuonna otin haasteeseen vähän erilaisen lähestymistavan ja annoin haasteen aktiivisesti ohjata lukuvalintojani. Poistuin siis omalta lukumukavuusalueeltani, mikä haasteen perimmäinen tarkoitus juuri lieneekin (miten tämän tajuamiseen menikin näin kauan ..).  Ja kappas; olen nyt suorittanut tämänvuotisen lukuhaasteen eli lukenut vuoden aikana jokaiseen haastekohtaan sopivan kirjan. Lisäksi on tullut luettua parikymmentä sellaista kirjaa, jotka eivät ole haasteeseen sopineet.

Tänä vuonna haasteeseen luettujen kirjojen kirjojen helmi oli Tove Janssonin Taikatalvi; klassikko jota en jostain käsittämättömästä syystä ollut ennen lukenut. Nyt luin Taikatalven haasteen kohtaan 28: Kirjan kannessa on kuu.  Ilman haastetta tuskinpa olisin Taikatalveen tullut vieläkään tarttuneeksi. Haasteeseen luettujen kirjojen parhaimmistoa oli myös Fredrik Backmanin Mummo sanoo hei ja anteeksi. Backmanin kirjoja tulen varmasti myös lukemaan lisää jatkossa.

Peräti kaksi Minna Canthiin kiertyvää kirjaa, eli Minna Rytisalon Rouva C ja Minna Maijalan  Punaiset kengät pääsevät myös tämän vuotisen haasteen parhaimmistokirjojen  listalle.  Suunnittelen jatkavani Minna Canthin  persoonaan ja merkitykseen tutustumista lukemalla seuraavaksi Maijalan Canth elämänkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen .

Älä pelkää. Ole sitkeä. Ole ahkera.  Ole rohkea. Ole aivan saamarin reipas.

Ajattelen Karen; ettet ehkä ollutkaan ihan sellainen kuin kuvittelin. Et ehkä ollutkaan se äärettömän rohkea, vahva, itsenäinen, viisas ja hyvä ihmenainen, jollaiseksi olin sinut mielessäni kuvitellut. Olit inhimillisempi, heikompi, sairaampi, masentuneempi, tunteillesi alttiimpi, itsekkäämpi, epätoivoisempi, omistushaluisempi, metsästyshimoisempi, turhamaisempi. Mutta ei se mitään Karen, sellaisia me olemme.

Odotin kovasti Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjan lukemista, enkä turhaan. Paikoin Kankimäen puhe yönaisilleen osuu ja menee ihon alle. Tuntuu kuin teksti olisi suoraan minulle kirjoitettu; sellaiselle kuin haluaisin olla. Sitä paitsi minäkin tunnistan kymmenennen päivän taian; tyhjäkäyntiajan joka matkan alussa kestää sopeutua olosuhteisiin ja muuttua turistista matkailijaksi. Aluksi on kaikki outoa ja vierasta. Ajan kanssa sitä sitten sopeutuu, kehittää rutiineja ja alkaa nähdä.  Kirjassa matkustetaan, siis ollaan yksin (36). Karen Blixenin Talvisia tarinoita en lukulistalleni yönaisista inspiroituneenakaan ehkä sentään nosta.  Minun Afrikkani elokuvan katsomista voisin harkita, mutta vähän jännittää Meryl Streepin näyttelijäsuoritus. Madame kun ei todellakaan ole suosikkinäyttelijäni.

Haasteen kirjojen joukkoon mahtuu myös monta pettymystä tai muuten vaan latteaa lukukokemusta. Steve Jobsin tyttären Lisa Brennan-Jobsin isäsuhteesta kertova kirja Pikkusintti tuntui mitäänsanomattomalta tirkistelykirjalta, joka ei pelkillä kirjallisilla ansioillaan olisi pitkälle pötkinyt. Tarina olisi voinut olla  pelastettavissa, jos kustannussopimuksen tehtyään Brennan-Jobs olisi unohtanut kirjoittavansa superjulkki-isästään ja kirjoittanut tarinan perheestä ja lapsuudesta vanhempien  ristipaineessa. Sijoitin kirjan kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi. Steve Jobsin persoona alkoi Pikkusintin heikkoudesta huolimatta kiinnostaa , joten loppuvuoden lukulistalle noussee Isaacsonin kirjoittama Jobsin elämänkerta.

Kirjallisilta ansioiltaan vuoden vaatimattomin oli Gilles de Maistren Mia ja valkoinen leijona. Kirja on vain selostus elokuvan käsikirjoituksesta, mikä ei sekään ole erityisen suurella sydämellä ja taidolla tehty.

Myös moni kohukirja osoittautui pettymykseksi. Paljon hehkutettu Tara Westoverin Opintiellä ei minusta kertonut ensisijaisesti koulutuksen voimasta ja kaikkivoipaisuudesta vaan ennemminkin poikkeuksellisen henkilön kummallisesta elämästä ja selviytymistaistelusta. Pettymys oli myös kirjallisuusryhmissä isosti hehkutettu Heather Morrisin  Auschwitzin tatuoija.

Ihan mukiinmenevä mutta silti odotuksiin nähden iso pettymys oli Kate Mortonin uutuus Kellonsoittajan tytär.  Tarina kulki niin monessa eri ajassa, että minulla oli vaikeuksia pysyä juonen kulussa mukana. Sen olisi vielä voinut antaa kirjalle anteeksi, jos ajankuvaus olisi ollut Mortonin edellisten kirjojen tavoin vahvaa, mutta kun ajankuvakaan ei tällä kertaa mennyt ihon alle. Harmi, koska  kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisin halunnut elää eli liikutaan viktoriaanisen ajan Englannissa.

Haasteen loppusuoralla luin pari hyvin erilaisella tavalla minimalismia, tavaroita ja kuluttamista käsittelevää kirjaa. Otso Sillanaukeen Zero waste – jäähyväiset jätteille -kirjalla olisi pitänyt olla minulle paljon annettavaa. Olen omasta mielestäni noin periaatteen tasolla melko tiedostava kuluttaja, joka vaan tarvitsee potkua (ja pakkoa) käytännön elämänmuutoksiin. Omasta mielestäni myös kestän ilmastonmuutosta käsitteleviltä kirjoilta aimo annoksen syyllistämistä ja suoraa puhetta. Meitä ihmisiä on aika  herätellä ilmastonmuutoksen todellisuuteen kovenevin sanoin. Mitä en kuitenkaan kestä on lukijan aliarvioiminen. Zero waste osoittautui niksipirkkatasoiseksi kikkakokoelmaksi. En ala vähentää jätteideni määrää alkamalla sokeroimaan sitrushedelmien kuoret tai poimimalla koiralenkillä kakkakasat vessapaperin palalla talteen. Kirja missasi pointin ja saattoi jopa kääntyä itseään vastaan. Sori vaan sinä  alle 18-vuotias joka suosittelit kirjaa.   Sen sijaan kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (50) Laura Honkasalon Kaapin henki yllätti lämpimällä ja ymmärtäväisellä lähestymistavallaan aiheeseen tavaratulva, materia ja omistaminen.  Tästä teoksesta on hyvä aloittaa omien kulutustapojensa tarkastelu.  Aika vahvastihan edelleen kuluttamisen oikeus ajatellaan jotenkin demokratian ja kansalaisoikeuksien ilmentymäksi.   Ilmastonmuutosta käsittelevänä  kirjana (22) luin Thunbergin perheen Sydämen asioita – perhe ja planeetta kriisissä. Suosittelen!

Kokonaisuudessaan Helmet-lukuhaaste 2019 -listani löytyy  blogin yläpalkista omalta välilehdeltään.

Mummo sanoo hei ja anteeksi

Kirjahaasteiden parhautta on, että välillä tulee valittua  luettavaa puhtaasti  sattumalta, ilman sen suurempia ennakko-odotuksia. Mummo sanoo hei ja anteeksi -kirja valikoitui lukulistalle  juuri tällä tavalla.  Luulin tarttuvani lastenkirjaan tai ruotsalaisella huumorilla höystettyyn kevyeen kesäluettavaan.  Vaan sainkin jotain ihan muuta. Sain luettavaksi kasvamisesta ja muutoksen mahdollisuudesta kertovan toiveikkaan tarinan, jossa nauru ja itku sekä ilo ja suru kulkevat rinnakkain ja sekaisin.

Kirja kertoo omalaatuisen Elsan suhteesta vähintään yhtä omalaatuiseen isoäitiinsä.   Elsaa kiusataan koulussa, onhan hän erilainen kuin kaikki muut.   Elsa osaa kaikki Harry Potter -kirjat käytännöllisesti ulkoa ja hän osaa luetella kaikkien X-menien supervoimat. Opettajat puhuvat keskittymishäiriöstä, mutta eihän se voi Elsan mielestä pitää paikkaansa. Elsa itse ei tajua, miksi hän erottuu joukosta. Miksi se, että hän haluaa vain olla rauhassa oma itsensä, estää muita olemasta hänen ystävänsä.

Jos ihminen ei pidä toisista, toiset eivät voi satuttaa. Melkein kahdeksanvuotiaat, joita usein kutsutaan erilaisiksi, oppivat sen nopeasti.

Yksinäisen Elsan paras ja ainoa ystävä on isoäiti, joka ehdoitta ja aina pitää tyttärentyttärensä puolia.

Mummot ovat kuin armeijoita. On lapsenlapsen etuoikeus tietää, että joku on puolellasi aina, riippumatta siitä mitä tapahtuu. Jopa silloin kun olet väärässä. Erityisesti silloin. Mummo on samaan aikaan miekka ja kilpi; hänen rakkautensa on erityistä; sellaista jota älykääpiöt eivät tajua. Kun koulussa sanotaan, että Elsa on erilainen ikään kuin se olisi huono asia, kun hän tulee kotiin mustelmilla, kun rehtori sanoo, että Elsan on ”joustettava” ja että hän ” provosoi muita lapsia”, silloin mummo seisoo hänen rinnallaan. Mummo kieltää häntä pyytämästä anteeksi. Mummo kieltää häntä ottamasta syitä omille niskoilleen. Mummo ei milloinkaan sano, että Elsan ”ei pidä välittää kiusaamisesta, koska toiset vain innostuisivat lisää” tai että ” hänen kannattaa kääntyä kannoillaan”. Mummo tietää paremmin. Mummo tajuaa enemmän. Mummo on soturi, jonka voi ottaa rinnalleen sotimaan. Mummo kuuluu aina Elsan joukkueeseen.

Mummo ei ole mikään pyhimys. Hän on melkoinen anarkisti, joka on omassa elämässään tehnyt paljon virheitä ja kaduttavia asioita.  Mummo ei ole niin kauhean tarkka käytöstavoista, soveliaisuudesta, laeista tai säännöistä. Mummolla on kuitenkin supervoimana rohkeutensa ja kykynsä kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä.

Mummo sanoo, että hitaasti ajattelevat ihmiset väittävät aina, että nopeasti ajattelevilla ihmisillä on keskittymisvaikeuksia. ”Idiootit eivät voi käsittää, että ei-idiootit ovat ajatelleet jonkin asian loppuun ja siirtyneet eteenpäin nopeammin kuin he itse. Siksi idiootit ovat aina niin pelokkaita ja aggressiivisia. Mikään ei pelota idiootteja niin kovasti kuin älykäs tyttö.

Vain erilaiset ihmiset muuttavat maailmaa. Yksikään normaali ihminen ei milloinkaan ole muuttanut paskaakaan.

Mummo tekee mitä kykenee auttaakseen ja suojellakseen pientä yksinäistä lapsenlastaan. Iltaisin mummo kertoo Elsalle tarinoita (etäisesti Nangijalaa tai Narniaa muistuttavan) Melkein-Hereillä maan kuudesta kuningaskunnasta, joissa kenenkään ei tarvitse olla normaali. Miamasin kuningaskunnassa rakastetaan, Mitabalosissa taistellaan, Mimovasissa tanssitaan ja iloitaan, Mirevasissa uneksitaan,  Miploriksen kuningaskunnassa säilytetään kaikkia suruja ja Miaudacasissa uskalletaan. Mitä yksinäisempi Elsa on oikeassa maailmassa, sitä suuremmaksi kasvavat tarinat Miamasin kuningaskunnasta.

  

Täysillä elävän mummon mielestä vaikeudet on tehty kierrettäviksi, mutta syövälle mummokaan ei mahda mitään.  Kuollessaan isoäiti jättää Elsalle tehtävän; tämän tulee toimittaa perille anteeksipyyntökirjeitä isoäidin puolesta. Alkaa suuri seikkailu täynnä outoja käänteitä ja eriskummallisia ihmisiä.  Kirjeet johtavat Elsan paikkoihin ja tilanteisiin, joissa todellinen maailma ja Melkein-Hereillä-Maa kohtaavat.

Pienen tytön suhteesta isoäitiinsä kertova herkkä tarina on kunnianosoitus rohkeudelle ja erilaisuudelle.  Se on myös iso tarina vahvuuskasvatuksen voimasta. Vaikka omaisit minkälaiset supervoimat, et voi aina ja loputtomiin olla kilpenä lapsen ja maailman välissä.  Et ehkä voi suuresti muuttaa todellisuutta missä lapsi elää, mutta voit pyrkiä antamaan hänelle välineitä ja vahvuuksia, joilla hän itse voi ottaa omaa maailmaansa haltuunsa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16; Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla. Mummon kaikki tempaukset eivät ehkä sovellu ihan pienille lapsille ääneen luettavaksi. Sen sijaan uskoisin kirjan soveltuvan erinomaisesti esimerkiksi ala-asteella yhteisesti koulussa luettavaksi.

Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, 

sen puutteessa ihailua, 

sen puutteessa pelkoa, 

sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa.

Hän haluaa herättää toisissa ihmisissä jonkinlaista tunnetta. 

Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä. 

(Hjalmar Söderberg, Doctor Glas)

Fredrik Backman

Mummo sanoo hei ja anteeksi.

Otava 2019

Mitä Minna twiittaisi - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Minna Maijalan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta on esseekokoelma Minna Canthista ja nykyajasta. Se on sarja pohdintoja Minna Canthille tärkeistä teemoista; luovuuden oikeutuksesta, mielenterveydestä ja vallasta, rakkauskäsityksistä, sukupuolitetuista tarinoista ja ihmisarvosta.  Ovatko Canthin aikanaan tärkeiksi kokemat asiat  ja esille nostamat epäkohdat nykysuomessa vanhentuneita teemoja vai vieläkö  samoista asioista käydään (tai pitäisi käydä) yhteistä keskustelua?

Minna Canth oli omalla aikakaudellaan radikaali yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka ei pelännyt kyseenalaistaa vanhoja arvoja ja normeja. Hän myös pyrki tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun (kyllä, Minnan aikaan sellaista ihan oikeasti vielä käytiin…) monia vaiettuja perheeseen, parisuhteeseen ja naiseuteen liittyviä teemoja.  Hän kirjoitti mm. tyttöjen koulutuksesta, alkoholista, prostituutiosta, vanhusten hoidosta, vankiloiden olosuhteista ja monista muista `aroista` asioista.  

Kuva Victor Barsokevitsch finna.fi

Sukupuoli ei ollut Canthin ajattelussa niin merkityksellistä kuin mitä jälkipolvet nyt tuntuvat ajattelevan. Minna Canth uskoi, että ihminen, olipa hän mies tai nainen, on vapaa kehittymään ja muuttumaan kunhan kehitystä tuetaan toimivalla taloudella ja koulutuksella.    Olisi melkoinen vääryys Minnaa kohtaan ajatella hänet vaikuttaneen   `vain` sukupuolten välisen tasa-arvon kehitykseen. Hyvästä syystä siis Minna Canthin syntymäpäivänä nostetaan Suomen liput salkoon muistuttamaan tasa-arvosta. Toki nykysuomessa riittää edelleen työtä lasikattojen rikkojille, mutta ehkä vielä enemmän Minnaa tarvittaisiin muistuttamaan, että ihmisoikeudet eivät ole neuvottelukysymys.

Mitä annettavaa Minna Canthilla siis on  nykyajan ihmiselle? Siihen kysymykseen haetaan vastauksia Punaiset kengät -kirjassa.

”Aatteet vanhettuvat, yhteiskunnallinen olotila vaihtuu, mutta ihminen pysyy ihmisenä”. Me painamme edelleen katse maassa kohti kehitystä, joka saa meidät voimaan pahoin ja kohtelemme huonosti kaikkia toisenlaisia, erityisesti heitä, joiden kuvittelemme uhkaavan ansiotta saavuttamiamme etuja. "

"Minna Canth kammosi yksiäänistä joukkomieltä, joka yksinkertaisti asioita ja korotti ääntä sen sijaan, että olisi inspiroitunut kaikkia ajattelemaan itse. Mitä hankalammasta ja ajankohtaisemmasta kysymyksestä on kyse, sitä vaikeampi ajatuksia on tiivistää pelkkiin kiteytyksiin ja kannanottoihin."

Tarvitaan siis moniäänistä keskustelua ja ajatustenvaihtoa, jotta ei asian sijaan aleta riidellä pelkistä sanoista.   Pelosta on tullut yhteiskuntamme leimaa-antavin tunne. Nykymaailmassa on välillä kovin vaikeaa uskoa, että suvaitsevaisuus ja sivistys vielä voisivat olla voimissaan.  Me pelkäämme, varaudumme ja varustaudumme erilaisiin uhkakuviin pyrkimällä sulkemaan kaiken vieraan yhteisömme ulkopuolelle. Pelko myös tekee ihmisistä tottelevaisia, sillä pelokas turvautuu etsimällä itselleen johtajan sen sijaan että ajattelisi itse.  Pelon hallitsemiseksi ajattelusta häviää sävyjä ja maailman mustavalkoisuus korostuu; joko olet meidän puolella tai meitä vastaan. Olet suvakki tai rasisti; valitse puolesi ja ota paikkasi jonon jommastakummasta päästä, mahdollisimman kaukaa toisinajattelijoistasi.

Minna Canth jos kuka kykeni näkemään rakkauden yhteiskunnallisena muutosvoimana. Rakkaus on ainoa todellinen vastavoima, jolla voimme käydä pelkoja vastaan. Ei rakkauden ja myötätunnon voimaan uskomisen tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sinisilmäisyyttä tai hyväuskoista silmien sulkemista yhteiskunnallisilta ongelmilta. Ei kuitenkaan myöskään riitä, että rakastaa kaltaisiaan.  Minna taitaisi twiitata, että voitaisiinko olla ihmisiksi eli normien ja rajojen sijaan alettaisiin kunnioittaa toisen inhimillisyyttä ja jakaa yhteistä ihmisyyden kokemusta.

Minna Maijala omistaa teoksen kaikille ajatteleville naisille, jotka eivät välitä pysyä ruodussa. Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu hyvin ainakin kohtiin 8; kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen ja 11; kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa sekä vuonna 2019 julkaistuksi kirjaksi (kohta 49).  Minna Maijalalta on ilmestynyt myös Minna Canthin elämänkerta Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014).

Minna Maijala:

Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Otava 2019

Mitä Mark Twain sanoisi ?

Vintagentti-blogi on viime ajat ollut ihan luvattoman huonossa hapessa.  Jos ihan totta puhutaan, niin olin vähän jo päättänyt, että Vintagentin taru on loppuun taputeltu ja jutut jatkukoot jossain muualla ja jollain muulla muotoa.

Vintagentti syntyi aikanaan tarpeeseen tehdä työn ja opiskelun vastapainoksi asioita käsin ja luovasti. Koska opinnot vaativat paljon kirjoittamista, syntyivät blogitekstitkin siinä sivussa melkein itsekseen. Kynnys erilaisten tuunausten ja tee-se-itse-tekniikoiden esittelyyn oli matala, tai siis ihan olematon.

Vuosi sitten tuore tutkintotodistus kädessäni kuvittelin jatkossa panostavani hurjasti enemmän aikaani erilaisiin tuunaus- ja käsityöjuttuihin. Ei enää tylsiä tenttikirjoja eikä tieteellisen tekstin deadlineja. Kävisin  töissä päivittäin kääntymässä, mutta  illat ja viikonloput toteuttaisin kaikkia kivoja kädentaito-projekteja. Nyt kun elämässä taas olisi aikaa niin voisin ryhtyä myös leipomaan, lukemaan, ompelemaan… Ottaisin selvää sote-uudistuksesta ja osallistuisin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Etsisin itselleni sopivan tavan vaikuttaa ja tehdä hyvää.  Ehkä aloittaisin jonkun uuden liikuntaharrastuksenkin. 

Vintagentti goes bookblog ?

Haaveilin myös Vintagentin tason nostamisesta; opettelisin kunnolla kuvaamaan ja käsittelemään kuvia, lisäisin postaamisen suunnitelmallisuutta ja laatisin jonkinlaisen somestrategian. Tekisin Vintagentista niin hemmetin luovan, kauniin ja hauskan blogin, että kehtaisi alkaa aikaansaannoksiaan ihan kehumaan.

No niinhän se juttu ei sitten mennytkään.  Kouluttauduin alalle, jossa työpäivät ovat täynnä ääntä, actionia ja sosiaalisia kohtaamisia. Luovuutta saa ja pitää käyttää pitkin työpäivää.  Kotiin tultua on siis monasti aika kaikkensa antanut olo. Päässä pyörivien työajatusten vastapainoksi olen  tarvinnut tavan rauhoittua ja pysähtyä sekä olla ihan vaan omissa oloissa. Sellaiseksi tavaksi on minulla muodostunut lukeminen. Olenkin tänä talvena lukenut kirjoja enemmän kuin koskaan ennen aikuisiässä.   Vaikkei Vintagenttia ole  kirjablogiksi luotukaan , haluan silti lyhyesti esitellä joitain Helmet 2019 lukuhaasteeseen lukemiani kirjoja. 

6 Rakkauskertomus; Tina Turner, Deborah Davis & Dominik Wichmann – Minun rakkaustarinani

”Minua on siunattu ihanalla uralla, ja kun päätin jäädä eläkkeelle, olin todellakin valmis jättämään julkisen elämän. En kaivannut musikaaleja tai kirjoja tai dokumentteja. Mietin asian kuitenkin uudelleen, koska sain niin paljon postikortteja ja kirjeitä ihmisiltä, jotka kertoivat miten paljon tarinani heille merkitsee. Pidän tarinaani perintönäni, joka minun täytyy välittää eteenpäin. Minulle myös valkeni, että menneisyydestä oli vielä asioita kertomatta, ja että minun pitäisi lopultakin puhua niistä omalla äänelläni. ”

Yllä oleva sitaatti on klassinen esimerkki perusteluista, joissa omahyväisyys on yritetty muotoilla vaatimattomuuden valepukuun. Tina Turnerin elämästä olisi aivan varmasti ollut aineksia tarinaan, josta olisi apua tai lohtua monille. Nyt tarinassa jäädään kuitenkin jonnekin uhriutumisen ja oman erinomaisuuden korostamisen välimaastoon.

”Älkää naurako, mutta minua on aina vähän jännittänyt ryhtyä suhteeseen miehen kanssa, koska ikinä ei voi tietää, miten hän suhtautuu peruukkiini! Peruukki on olennainen osa Tina Turneria. Aion käyttää peruukkia aina. Mutta niin paljon kuin rakastinkin sen kätevyyttä ja kaunistautumisen helppoutta, oli aina olemassa riski, että tapaisin miehen, joka ei pitäisi siitä. Sellaisen miehen, joka ryhtyisi romanttiseen suhteeseen runsastukkaisen ja kimalteilla trimmatun Tinan kanssa, mutta ei haluaisi herätä arkisen Anna Maen vierestä. Entä, jos mies pettyisi oikeaan minuun? ~~Sanotaan, ettei elämästä selviä hengissä. Se on totta, ei selviäkään. Täytyy jatkaa matkaa ja tehdä parhaansa meikeillä, hiuksilla ja vaatteilla. Täytyy kehittyä.”

Tästä lukukokemuksesta ei jäänyt minulle mieleen oikeastaan mitään selviytymiseen tai rakkauteen liittyvää.   Kirjalla olisi ollut mahdollisuuksia olla rakkaudentäytteinen selviytymistarina. Nyt se oli, lupaavista lähtökohdista huolimatta, ainoastaan tarina naisesta, joka näkee koko elämänsä ja ympäristönsä oman itsensä kautta. Erityisen vastenmielistä on kirjassa ylenpalttisesti viljelty kuuluisien nimien pudottelu eli `name dropping`.    Lisäksi Tinan ainutlaatuisen elämän ulkoisten puitteiden esittely on melkoisen ylenpalttista.

Kaikesta kokemastaan huolimatta Tina Turner ei tunnu erityisen inhimilliseltä tai miellyttävältä henkilöltä.  Kiillotettuun julkikuvaan ei paljon säröä sallita, vaikka taustalta löytyisi lukuisia tavalla tai toisella vinksalleen menneitä ihmissuhteita.

On tämä kirja silti nimensä mukaisesti rakkaustarina. Tavallaan. En vaan oikein osaa sanoa, että rakastaako Tina Turner itseään aivan liikaa vai ihan liian vähän..

21  Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja; Katja Ståhl – Se on niin kaunis

”Ei ulkonäkö ole pelkkää biologiaa, se on myös tunne” (Satu Silvo)

Tässä kirjassa 15 julkisuudesta tuttua naista kertoo käsityksiään siitä, mikä heidän mielestään on kaunista. Ei ole olemassa optimaalista kauneutta tai maksimaalista rumuutta; on vain valtavasti erilaisia näkökulmia kauneuteen. Kauneus on katsojan silmässä, ja se on okei.  

Kauneudesta kirjoittavat  mm. Tiina Jylhä, Anne Kukkohovi, Satu Silvo ja  Klara Kivilahti. 

Tarinat on koonnut yhteen media-alan monitoimija Katja Ståhl, jonka mukaan kirjasta voi oppia, että naiset voisivat olla itselleen vähän armollisempia.  Naiset kun tuntuvat herkästi löytävän itsestään vikoja. 

Itse opin kirjasta, että ulkonäkö on yllättävän monelle yllättävän kova paikka. Oman olemuksen pahin kriitikko tuntuu löytyvän yllättävän usein itsestä. Moni nainen on myös sokea omalle kauneudelleen.  Minusta kirjan suuri heikkous on, että kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt toimivat tehtävissä, joissa ulkonäöllä on keskimääräistä enemmän merkitystä.  Ehkä siksi kirjoitukset tuntuvat pikkaisen pinnallisille ja naiiveille. Vähän samalla tavalla kuin se, kun missikisoissa korostetaan sisäisen kauneuden merkitystä. Jep, jep.

Google muuten kategorioi teoksen Itseapukirjaksi. Voi apua, en muista sellaisia juuri lukeneenikaan.

PS. Mihinkäs pantteri pilkuistaankaan pääsisi. Pientä innostusta tuunaushommiinkin on jo ollut havaittavissa. Niittipyssy oli ahkerasti käytössä, kun hyvät kokemukset huonekalujen verhoilusta saivat viime viikonloppuna jatkoa.   Huhut Vintagentin uudesta tulemisesta eivät siis ole vahvasti liioiteltuja, sanoisi ehkä Mark Twain.