Lars Kepler – Vainooja; dekkarigenre muutoksessa

Dekkareita on perinteisesti pidetty kevyenä kesälukemisena. Olen lukenut

 paljon ns. vanhanaikaisia kevyeen huttuun kiedottuja murhamysteerejä ála Agatha, joissa liikutaan kauniissa ympäristössä ja murhataan siististi.  Kuolema tulee aina nopeasti, yllättäen  ja takaapäin.  Lopputulema on jotakuinkin siisti. Dekkarin viimeisessä luvussa murhaajan selkeä motiivi teolleen paljastuu ja paha saa palkkansa.  

Johtolankojen vyyhtiä ratkotaan samalla kun ryhmän jäsenet seurustelevat keskenään, pitävät ateriarytmistä kiinni (onneksi on palvelusväkeä, johon voi luottaa kriisinkin hetkellä) , kuuntelevat gramofonia (jazzia), vaeltelevat kartanon puutarhassa (englantilaisen puutarhan kuvauksista plussaa), salakuuntelevat tai –kuulevat merkityksellisiä keskusteluja (joista aina vain toisen osapuolen ääni kuuluu) ja ratkovat ihmissuhteitaan. Tutkimuksen edistyessä joku (rehti ja rehellinen mies) näkee jonkun (tylsähkön ja hiljaisen naisen) uudessa valossa ja rakastuu oikeamielisesti (rakastumista seuraa liki poikkeuksetta kosinta).

DNA:sta ei ole vielä kuultukaan, joten mysteeriä ratkotaan selvittämällä valepukujen, peruukkien, aikataulujen, puoliksi palaneiden kirjeenpalasten ja kadonneiden esineiden soppaa hämmentämällä. Kuka esiintyikään kenenä?

Kuva Flickr.com. Lisenssi

Vanhan ajan dekkareissa kauniit naiset ovat vaarallisia koska saavat pelkällä olemuksellaan aikaiseksi monenmoista, mutta rumat naiset ne katkeruudessaan ja kateudessaan vasta vaarallisia ovatkin. Miehillä on takanaan sotilasura siirtomaissa, kauniit naiset ovat moraalittomia ja itsekkäitä, rumat naiset katkeria ja juonivia, äidilliset naiset ovat hyviä, suojelevia, ymmärtäviä matriarkkoja jotka viisaasti ohjaavat perhettään ja aviomiestään kohti rationaalista toimintaa. Jos olet kerran ollut hyvä, olet sitä aina. Jos olet menneisyydessäsi joskus tehnyt jotain epäilyttävää, olet vähintäänkin potentiaalinen rikoskumppani.

Agatha Christien dekkarit kertovat ehkä enemmän kirjoitusajankohdan maailmankuvasta kuin minkään historiallisen ajanjakson todellisesta ajankuvasta.

Olen pienin askelin tutustunut uuden sukupolven dekkarigenreen, jota erityisesti ruotsalaisten kirjailijoiden johdolla rakennetaan. Vainooja on ruotsalaisen avioparin kirjoittaman Joona Linna –kirjasarjan viides teos. Lars Kepler –taiteilijanimellä kirjoitettu dekkari on täynnä äärimmäistä väkivaltaa. Veri roiskuu niin paljon, ettei valikoitu rivien yli hyppiminen auttaisi mitään. Kirja ahdistaa ja oksettaa, mutta myös koukuttaa jatkamaan. Tapahtumat menevät ihon alle, mielikuvat ovat voimakkaita. Lukemisen sijaan kuuntelin äänikirjan, mikä luultavasti moninkertaisti kirjasta syntyneet tuntemukset. Yksin tai pimeässä en suosittele kirjaa lukemaan tai kuuntelemaan. Itsekin piti välillä valikoida tilanteita, jolloin kuunteleminen tuntui siedettävälle.

Lars Kepler  eli Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho
Ahndoril. Kuvaaja Anna-Lena Ahlström.
Kuva kustantajan sivuilta 

Syyllisen henkilöllisyys on yllätys. Koska sen halutaankin olevan mahdollisimman suuri yllätys, ei kirjailijapariskunnalla ole nähtävästi ollut mahdollisuutta rakentaa syyllisestä kovin moniulotteista kuvaa. Vielä loppuratkaisussakin syyllinen esitetään hyvin yksiulotteisena henkilönä, naps hyvä - naps paha, uh. Muutenkin kirjassa alkoi moni asia ärsyttää, muun muassa Joona Linnan keinoja kaihtamaton ja bondimainen itseriittoisuus sekä Erik Maria Barkin johdateltavuus ja tyhmyys.

Ihan erityisesti kirjassa kuitenkin ärsytti muutamat epäloogisuudet. Jos ollaan yksityiskohtien kuvauksissa erityisen tarkkoja, tulisi sitä olla sitten kaikessa muussakin. Miten loogista esimerkiksi on, että huumemaailmaan soluttautunut huippuagentti ei ole kuullutkaan suuresta huumekauppaa ja prostituutiota pyörittävästä paikasta, koska se toimii yökerhon sijaan huonekalukaupan tiloissa. Entäpä psykiatri Erik Maria Barkin totaalinen epäammatillisuus? Niinkö vaan rikollisten psykiatrisia tutkimuksia tehdään yhden miehen toimesta, ilman dokumentointia ja tiukkaa sääntelyä. Bark ei viitsinyt mainita kenellekään tutkittavansa kertomasta alibista, koska uskoi miehen syyllisyyteen, mitäh? Myönnän olevani lukijana sillä lailla sietämätön, että yksikin ärsytyskynnyksen ylittänyt epäloogisuus saa minut etsimällä etsimään niitä lisää. Ehkä olen kulttuurinkuluttajana noviisi, kun en kykene ylittämään tämän kaltaisia seikkoja ja keskittymään `olennaiseen` eli tekstiin ja isoon tarinaan, huoh.

Saattoi myös olla virhe aloittaa Keplerin lukeminen vasta viidennestä kirjasta. Hahmot olivat ehtineet kasvaa täyteen järjettömyyteensä ja tarinaankin on ehkä pitänyt ladata kirja kirjalta isompia paukkuja. Jos olisin aloittanut ensimmäisestä Joona Linna-kirjasta (taitaa olla Hypnotisoija) olisin saattanut paremmin päästä sisälle hahmojen luonteeseen ja sulattaa epäloogisuudetkin. Nyt sitä ei tapahtunut enkä usko, että kirjailijapariskunta Kepler  saa minulta enää uutta mahdollisuutta.  Paluu agatha-maailmaankaan ei  liioin enää houkuta. Dekkarit ja jännityskirjallisuus ovat kuitenkin parasta kesälukemistoa, joten hyvistä dekkareista saa mieluusti vinkata.

Vainoojasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kaisa-Reetta, Ilona ja Kirjasähkökäyrän Mai.

Lars Kepler: Vainooja (Stalker, 2014)
Tammi 2015
Suomentaja Kari Koski