Herbified?

Salon taidemuseo Veturitallissa avautui toukokuussa yhdysvaltalaisen valokuvaaja Herb Rittsin In Full Light  -retrospektiivinen valokuvanäyttely.  Näyttelyn nimi viittaa Rittsin tapaan valokuvata vastoin yleistä tapaa keskipäivän paahteisessa auringonpaisteessa.  Ritts muistetaan parhaiten yhtenä merkittävimpänä 80- ja 90-lukujen  muoti- ja muotokuvaajana. Hän teki töitä useille ikonisille muotitaloille ja filmiteollisuudelle kuvaten aikansa huippumalleja,  suuria Hollywood-tähtiä ja julkisuuden henkilöitä. Ritts tuli uransa aikana tunnetuksi puhtailla, minimalistisien esteettisillä ja taidokkailla kuvilla, joissa korostui huolellinen asettelu, luonnon valo ja maisemat.  Hänen uransa ajoittuu aikaan, jolloin jyrkkä rajanveto taidevalokuvauksen  ja kaupallisen muotikuvauksen välillä alkoi hävitä  .

Herb Ritts, Now and Zen, El Mirage 1999 ©Herb Ritts Foundation.

Moni Rittsin mustavalkoisista kuvistaan ovat ikonisen tunnettuja, kuten Madonna True Blue-albuminsa kannessa. Juuri Madonna taisikin kehittää sanonnan `herbified` , tarkoittaen kuvaajan kykyä lumota kuvattavansa tekemään pyynnöstään  mitä mielikuvituksellisempia asioita. Kuvaustilanteissa Ritts loi kuvattavan kanssa leppeän luottamuksellisen ilmapiirin ja tästä syystä  hänen omalaatuisimpiinkin toiveisiinsa ja ehdotuksiinsa oli luontevaa suostua. Herb Ritts kuoli vuonna 2002, ainoastaan 50-vuotiaana.  Nykyään Rittsin valokuvien myyntiä ja näyttelykiertueita organisoi hänen nimeään kantava Herb Ritts Foundation, jonka tavoitteena on tukea valokuvataidetta ja kerätä varoja AIDS-tutkimukseen.

 

Herb Ritts, Madonna (True Blue Profile), Hollywood 1986 ©Herb Ritts Foundation

Mutta siis In Full Light -näyttely? Lumouduinko, olenko nyt ihan herbified?  Nooh, sanattomaksi näyttely kyllä vetää.  Rittsin rakkaus muotoihin, valoihin, sommitteluun ja harmoniaan vakuuttaa.  Kuvien tekninen ja sisällöllinen  toteutus tuntuvat huippuunsa asti hiottuille, harkituille ja valmistelluille.  Monet kuvista ovat kuitenkin  luonnon olosuhteissa  otettuja, eivätkä suinkaan studion optimoiduissa oloissa kuvattuja. Ritts kuvasi usein kohteitaan varsinaisen kuvaussession, esimerkiksi kaupallisen muotikuvauksen, jälkeen ja ilman sen suurempaa etukäteistä suunnittelua eli kuvattavan kanssa yhteistyössä improvisoiden. Kun kuvia katsoo, on vaikea tajuta, että sattumalla voi tosiaan olla lopputuloksessa  osuutensa. 

Kuitenkin, en pysty olemaan vertaamatta Rittsin tuotannon läpileikkausta muilta ` ikonisilta` (hölmö termi, käyttäisin jotain parempaa sanaa jos vain keksisin)  valokuvaajilta viime vuosina näkemiini näyttelyihin; kuten Elliott Erwitt  Salon taidemuseossa alkuvuonna,  Robert Doisneau Turun Taidemuseossa kesällä 2017 tai  Henri Cartier-Bresson Ateneumissa talvella 2016.     Näiden kuvaajien teoksissa on tunnetta ja tarinoita. Rittsin kuvista löydän kyllä taitoa ja tekniikkaa,  mutten  mitään erityisesti mielikuvitusta ruokkivaa tai ajatuksia herättävää.  Näyttely on hengeltään erittäin ysäriä, ja aikalailla kasariakin. Ehkä juuri tuo 90-lukulainen kiilto, glamour ja siloisuus on se, mikä minua näyttelyn teoksissa häiritsee. Kuvissa ei paljon rosoisuutta näy.  Silti, näyttely on ehdottomasti vierailun arvoinen. Ihan vaikka pelkästään jo kaiken sen  popkulttuurin ja kulttuurihistorian tähden, joita kuvat edustavat. Itse tulen varmasti vierailemaan näyttelyssä  vielä ainakin kerran.

Herb Ritts In Full Light -näyttely on esillä Salon taidemuseo Veturitallissa 16.syyskuuta asti. Tule vaikka junalla, pääset ihan viereen. Ja jos tulet kokonaiseksi päiväksi, ei torstain iltatoripäivä ole yhtään hassumpi ajankohta tutustua Saloon.    #suosittelenSaloa

Kodasta loungeksi - ulkoterassin muutosta

Meidän perheen elämä pyörii kesällä pitkälti pihakatoksessa (täällä enemmän kuvia kyseisestä paikasta).  Tykkään mustan värin tuomasta aavistuksen (hah, aikamoinen understatement)  pimeästä tunnelmasta, mutta pakko myöntää, että mustine rottinkituoleineen ja lampaantaljoineen paikka toi mieleen kodan tai oluttuvan.  Eikä asiaa yhtään auttaneet pyynnöstäni kattoon ripustetut valot.  Lopputulos ei ollut ihan kuvitelmieni kesäinen lamppuketju. Voihan niitä valoja katossa kutsua vaikka miten pontevasti kausivaloiksi, mutta jouluhan niistä ensimmäisenä mieleen tulee.

Siispä oli tarve reivata ulkoterassia astetta kesäisempään suuntaan.  Kuvan hylly tuli korvaamaan viimevuotista metallikaappia, joka päätyi talveksi keittiöön ja jäi sille tielle. 

Mustat korituolit vaihtuivat päittäin kesäkeittiön Ikean Lillberg-sohvaan. (Lillberg on jo tuotannosta poistunut,  mutta IKEA hoi, voisiko mallin  palauttaa tuotantoon vaikka kovapuisena ulkokalusteena. Vähän vaihtelua polyrottinkiseen tarjontaan..)  Vielä tarvittiin jonkinlaista kevyttä kohdevalaistusta  joulukausivaloja täydentämään.

Käväisimme viikonloppuna Perniössä legendaarisessa hamstraajien paratiisisissa eli Maurin Makasiinissa. Maurin Makasiinin jatko on ollut epävarmaa, mutta nyt paikalle on löytynyt uudet yrittäjät ja paikka on auki näin alkuun ainakin viikonloppuisin. Kannattaa ehdottomasti käväistä, jos Perniön asema vähääkään osuu kesäreitin varrelle.  Iso ulkorakennuksellinen täynnä  kaikenlaista nostalgista ja tarpeellista  mutta myös tavaroita, joita et tiennyt kenenkään tarvitsevan.

Makasiinilla silmään osui hyllyllinen erilaisia kattolampun lasikupuja. Mieleen tuli vahva jonkinlainen visio etelän ulkoravintoloiden valokuutioista tai jostain kotimaisesta design-lampusta. Ostin siis vitosella kaksi kattoon tarkoitettua lampunkupua. Kotimatkalla käytiin vielä kaupasta hakemassa niiden sisään pienet  led-valot, ja kas, uudet tunnelmavalot olivat valmiit.

Kodasta otettiin siis aimo harppaus kohti lounge-tilaa. Voiko täällä nyt enää mitään olutta, makkaraa ja jalkapalloa -iltoja viettääkään, mitäh? Noh, seuraavan kuukauden ajan terassi toimii kyllä jalkapallokatsomona.  Enää yksi piikki aamukammassa!

PS. Googlettelin vähän. Se design-lamppu mistä päähän syttyi jonkinlainen mielikuva, taitaa olla Harri Koskisen Pur tai Cosy.

Helmet-lukuhaaste etenee hitaasti

Tämänvuotinen Helmet -lukuhaaste etenee nyt tosi hitaasti. Ei, ettenkö olisi ehtinyt lukea, en vaan löydä lukemilleni kirjoille sopivia haastekohtia. Kohta pitää kääntää ajattelu toisinpäin, ja tulla  (haasteen perimmäisen tarkoituksen tavoin) ulos omalta kirjalliselta mukavuusalueelta ja valikoida luettavaa haastekohtiin perustuen. Tässä kuitenkin haastekohdan itselleen löytäneitä viime aikaisia lukukokemuksia. 

22 Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin; Heikki Harma – Hector, Asfalttihippi

Hectorin omaelämänkerran parasta antia on ajankuva 50- ja 60-luvun Suomesta ja Helsingistä.  Sen sijaan omien henkilökohtaisten tuntemusten ja kasvun tarina on minun mielestäni vähän ylimalkainen tai neutraalin korrekti.  Juuri  samanlainen kuin mikä mielikuva minulla on Hectorista ihmisenä  eli kiltti ja suvaitseva omaa itseä sekä muita kohtaan. Hyvä näin;  mieluummin kuin kohumuistelmia ja klikkiotsikoiden metsästystä.  Mielenkiinnolla odotan muistelmille jatkoa, erityisesti koska silloin lähestytään niitä vuosikymmeniä, joista itselläni on jo omakohtainen konteksti.

47  Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta; John Boyne – Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Hän ei enää kestänyt jäädä kotiin. Kukaan ei varmastikaan voisi syyttää häntä siitä. Ja hänen oli joka tapauksessa paras lähteä maailmalle etsimään omaa tietään. Olihan hän sentään jo kahdeksanvuotias, eikä hän totta puhuen ollut toistaiseksi tehnyt juuri mitään elämällään.

(varoitus; saattaa sisältää `juonipaljastuksia`)

Tämä kirja on jo toinen John Boynen kirja tämän vuoden lukuhaasteeseen. Nooa Notkoniitty on metka tarina kahdeksanvuotiaasta pojasta, joka lähtee kotoaan koska haluaa nähdä maailmaa ja seikkailla. Seikkaileminen on ensin hauskaa; Nooa  kulkee läpi metsien ja kylien, ja matkalla hän kohtaa puhuvia eläimiä, ihmeellisiä puita, liikkuvia ovia ja muita lumoavia kummallisuuksia. Kirja liikkuu jossain perinteisen sadun ja fantasiakirjallisuuden välimaastossa. Maagisessa tunnelmassa on jotain harrypottermaisuutta, mutta tarinan edetessä tulee ilmi muitakin viittauksia fantasiakirjallisuuteen (mutta ei niistä sen enempää..). 

Nooan karkaamiseen paljastuu kirjan edetessä seikkailua painavampikin syy. Kotona hänen pitäisi nuoresta iästään huolimatta kyetä kohtaamaan asioita, joiden käsittelemiseen aikuisillakaan ei aina ole keinoja.

Nooa Notkoniitty -kirja kertoo kuolemasta, ajan kulumisesta ja luopumisesta haikean kauniisti. Kuolema ja luopuminen ei ole kuitenkaan luonnollisen vanhenemisen kautta tapahtuvaa, vaan julmaa, vääräaikaista, riistävää ja epäreilua. Toiveikkuudesta huolimatta kirja on pohjavireeltään surullinen. Vai ehkä sittenkin juuri toisinpäin eli surullisuudestaan huolimatta kirja on pohjavireeltään toiveikas.

Lastenkirjaksi luokitteleminen ei tee tälle kirjalle täyttä oikeutta. Kirja on kerrottu lapsen näkökulmasta, mutta ei kuitenkaan aikuista lukijaa (saatikka lasta) yhtään aliarvioiden. Lapsen kanssa kirja ansaitsee tulla harkiten luetuksi. Tämä voisi olla niitä kirjoja, joita itse jo lukemaan oppineen lapsen kanssa voisi lukea yhdessä. 

28  Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä;  Catharina Ingelman-Sundberg - Ain laulain ryöstös tee

Miksi? Miksi tämä kirja on tullut kirjoitetuksi, miksi luin sen, miksi vaivaudun  kirjoittamaan tästä yhtään mitään? Kirjallisuudessa tuntuu olevan yhtenä trendinä eläkeikäisille lukijoille suunnatut kirjat. On löydetty markkinarako ja päätelty, että markkinoille tarvitaan kirjoja aktiivisista seniorisankareista. Draaman kaari vaatii tietysti, että seniorikansalainen sijoitetaan jollain tavoin ´hauskaan` tai omituiseen yhteyteen; salapoliisiksi, seikkailijaksi tai ryöstöjä tekeväksi konnajoukoksi kuten tässä Ingelman-Sundbergin kirjassa. Keinutuolikopla eli viisi kahdeksankymppistä tukholmalaista ryöstää hyväntekeväisyys mielessään pankkeja. Onnistuneen keikan jälkeen siemaillaan samppanjaa ja parannetaan maailmaa.  

Varmaan näille tarinoille on oikea lukijakuntansa, itse en (onneksi vielä?) siihen kuulu.  Kävelykepeillä, tenoilla ja nitroilla rikastettu hölmöily on liian pöljää puuhaa minun makuuni. Mikään suunnaton hitti nämä ruotsalaiset seniori-robinhoodit ei nähtävästi ole, koska ainakaan blogeista ei kirjasta arvosteluja oikein löydy.

Kohtaan 27 Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta; Tommi Kinnunen – Lopotti

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät aina juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole. Olohuoneiden tapetit ovat kellastuneet, kielen sanatkin toiset kuin lapsuudessa. Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen.

Hassua miten useimmat Lopotista arvosteluja  kirjoittaneet  ovat päätyneet lainaamaan kirjasta juuri tuon ylläolevan sitaatin.  Vaan eipä ihme, lainauksesta näkee miten kauniisti Kinnunen kirjoittaa. Luen usein tarinavetoisesti ilman, että pysähtyisin makustelemaan tarinan tai kielen nyansseja ja hienouksia. Lopottia  luin kuitenkin toisin; välillä oli malttamattomammankin lukijan pakko pysähtyä johonkin lauseeseen ja mutustaa sanoja ja ajatusta hetki.

Lopotin Helena ja Tuomas ovat kumpikin Neljäntienristeyksen lukeneille tuttuja henkilöitä.  Olen Neljäntienristeyksen viime vuonna lukenut, mutten edes tajunnut jatkumoa kirjojen välillä. Ihmettelin vain, että onpas tarinoissa samankaltaisuutta.  Teokset ovat aidosti itsenäiset eli kirjat voi hyvin lukea itsenäisinä tarinoina.

6 Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa;  Koko Hubara – Ruskeat tytöt.

Minun perheeni on tavallinen, kunnollinen perhe. He eivät inhoa ketään, eivät ole rasisteja, eivät ole erityisen poliittisesti valveutuneita, heidän aikeensa ovat hyviä, he ovat tavallista keskiluokkaa, aivan normaaleja, kivoja tyyppejä. Sellaisia samanlaisia kuin minä ja suurin osa suomalaisista, jotka valitsevat katsoa muualle kun hyvinvointivaltiomme hajoaa käsiin ja rasistiset rakenteet pysyvät pystyssä.

Koko Hubaran Ruskeat tytöt on enemmän kuin kirja, se on kokonainen ilmiö.  Ilmiö lähti liikkeelle blogiteksteistä ja laajeni yhteisöksi, yhteiskunnallisen ajattelun haastajaksi. Lintukotoa ravistellaan.  Hyvä.

Kun ajattelen PaLESTIINAA Ja Israelia ymmärrän, miksi niin moni on Suomessakin hiljaa rasismista. Ymmärrän, miksi on helpompi siirtää maalitolppaa, siirtää asiat aina jonkun toisen syyksi. Ei me, mutta natsit. Ei me, mutta persut. Ei me mutta juntit. Ei me mutta ne ääripäät. Ei me, vaan myös he itse. Ymmärrän, miksi on helpompi kertoa niitä tarinoita, joissa juuri meidän perheemme ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa kellekään, ainakaan tahallaan, sen sijaan, että myöntäisi olevansa osa ongelmaa, tahattomasti ja siitä yksinkertaisesta syystä, että on sattunut syntymään sille puolelle, jolla on valta. Koska sitten pitäisi lähteä etsimään ratkaisuja, pitäisi ehkä luopua jostakin, astua sivuun, jotta muut saavat tilaa elää ja hengittää. Ymmärrän miksi tekisi mieli pyydellä anteeksi ja vaatia, että se riittää. Ymmärrän, mutten hyväksy, enkä halua päästää itseäni näin helpolla.

Vaan mitä minä tästä ymmärrän? Ehkä sen, etten voi ymmärtää paljon mitään.   En voi väittää tietäväni miltä tuntuu olla stereotypioiden ja luokittelujen kohteena. Kuulun useimmissa asioissa normin mukaiseen  enemmistöön. Vaikeata siis sanoa Hubaran Ruskeista tytöistä yhtään mitään älykästä tai rakentavaa. Tai uutta.  Eipä toisaalta keskustelu taida minun mielipidettäni kaivata.  Mutta se, ettei ole mitään sanottavaa, ei tarkoita, etteikö kirjan lukeminen olisi jälkiä jättänyt ja pistänyt ajatuksia  liikkeelle.  

Sara Ahmed on kirjoittanut paljon käsitteestä non-performatiivinen antirasismi. Se on sitä, että ihmiset toteavat toiveikkaasti julkisessa keskustelussa tai some-päivityksessä vaikkapa että `minun suomeni ei ole rasistinen`. He ajattelevat, että se riittää, että toteamus on teko, joka poistaa ongelman, sen sijaan että he myöntäisivät rasismin olemassaolon, rasismin moninaisuuden ja monimutkaisuuden sekä oman osallisuutensa siihen ja lähtisivät purkamaan sitä.

Non-performatiivisesta antirasismista olen kyllä vähän eri mieltä.  Toteamus on jo teko, jota seuraa suuremmat ja rohkeammat teot. Se on liikkeelle lähtö, eka arka askel, joka muuttuu konkreettisiksi teoiksi ja ilmapiiriksi. Minusta sanat  ovat multaa, joissa tekoja kasvatetaan.

Tehtaanmyymälä -vinkki kesälomareissuille

Varsinais-Suomessa koko ikäni eläneenä on  lapsuuteni ja nuoruuteni  ollut kyllästetty Muurlan Lasin kipoilla ja kupeilla.  Tiiätkö, sellaisilla susirumilla `taidelaseilla`, googlaa vaikka jos et tiedä mimmoinen on ruma lasiesine.  Näillä hoodeilla (Salon seudulla siis) tuota Muurlan Lasin vanhaa tuotantoa riittää  pyörimään yllin kyllin  astiakaappien takanurkissa  ja kirppiksillä liikatarjonnaksi asti. Eipä siis ole kummoinenkaan ihme, etten ole tullut vierailleeksi tuossa aivan lähellä olevassa Muurlan Lasin tehtaanmyymälässä varmaan kertaakaan aikuisiällä.

Nyt tuli kuitenkin asiaa.  Etsin netistä  tietoa Vilikkala  Tradehousen Kotisäkeistä. Kotisäkki on sisäkäyttöön tai puutarhaan soveltuva huovan kaltainen säkki, joka on valmistettu kokonaisuudessaan kierrätetystä muovista, kuten PET-pulloista. Haluan kokeilla huopasäkkiä erityisesti kasvatussäkkinä parvekkeella tai terassilla. Lähin Kotisäkin jälleenmyyjä oli Muurlan tehtaanmyymälä, joten sinne siis oli säkkiostoksille lähdettävä. 

Aikamoinen yllätys kuitenkin odotti Muurlan tehtaanmyymälässä pölyyntyneellä asenteella liikkeellä olevaa vierailijaa. Ei jälkeäkään vanhasta lasidesignista, vaan tuhat neliötä täynnä kivoja Muurlan omia tuotteita, lisenssituotteita sekä ulkopuolisten suunnittelijoiden kanssa yhteistyössä tehtyjä tuotesarjoja. Materiaaleina oli lasin lisäksi emalia, puuta, posliinia, tekstiilejä yms.

Muurlan omaa tuotantoa edustaa esimerkiksi Kultakauden klassikot -tuotesarja, joka on luotu yhteistyössä Turun taidemuseon kanssa. Kultakauden taide kertoi tarinoita Suomesta, loi kansallistunnetta ja identiteettiä ja pohjusti tietä ajatukselle Suomen itsenäisyydestä luomalla omaa, vahvaa kansallista ilmettä. Kultakauden taiteilijat jos ketkä opettivat suomalaiset huomaamaan maamme kauneuden ja erityislaatuisuuden.

Kultakauden klassikot -tuotesarjan kantavana ajatuksena on tuoda suomalaista kuvataidetta ihmisten tietoisuuteen ja osaksi jokapäiväistä arkea. Neljä sarjaan valittua klassikkomaalausta edustavat suomalaisuutta puhtaimmillaan. Sarjaan kuuluu kattamiseen ja kodin sisustukseen sopivia tuotteita kuten suomalaisesta koivuvanerista valmistettuja tarjottimia.  Sarjaan valitut teokset ovat Akseli Gallen-Kallelan Pariisin bulevardi sekä Sammon puolustus,  Victor Westerholmin  Lehmiä koivumetsässä  sekä Gunnar  Berndtsonin Kesä.

Lisenssituotteina tehtaanmyymälästä löytyy Vaahteramäen Eemeli, Peppi, Muumit ja Elsa Beskow -emaliastioita. Muurlan ja Vappu Pimiän yhteistyönä on syntynyt Vappu keittiössä -sarja.

Lisäksi tehtaanmyymälässä on myynnissä mm. Come to Finland – postikortteja, Tommy Tabermann -runotuotteita, Magisson ja Muurlan yhteistyönä syntyneitä pinottavia viini- ja olutlaseja ja paljon muuta mielenkiintoista. Sekä tietysti niitä Vilikkalan Kotisäkkejä, joiden tähden paikkaan alun perin ostoksille päädyin.

Kuva Vilikkala Trading

Jos suinkin kesäreissuillasi Turku-Helsinki -välillä ajelet, niin suosittelen pitämään tauon Salon Muurlan kohdalla. Kotisäkki -käyttökokemuksiin palataan myöhemmin.

Tämä postaus ei ole tehty yhteistyössä Muurla designin (tai Vilikkala tradingin) kanssa, vaan ihan pelkästään omasta kivan taukopaikan löytämisen  ilosta.

PS. Siis onhan sekä Muurla Designilla että Vilikkala Tradehousella tietysti verkkokaupatkin olemassa; Muurlan täällä ja Vilikkalan täällä..

Oi ihana toukokuu

Viimeinkin  kevät!  Olemme muuttaneet, nimittäin ulkoterassille.  Seuraavien noin neljän kuukauden ajan mustan katoksen suojassa laitetaan ruokaa, syödään, luetaan,  otetaan päivätorkkuja,  katsotaan puhelimeltä telkkaria  ….

Kesäkeittiö odottaa vielä freesausta talven jäljiltä, mutta muuten ollaan valmiina kesään!

Oi ihana toukokuu (Larkinin perheen ihmeelliset seikkailut) on muuten myös H.E.Batesin samannimiseen kirjasarjaan perustuva televisiosarja, jota tehtiin vuosina 1990-93.  Alkuperäiseltä nimeltään  `The Darling Buds of May` maalailee idylliä 50-luvun englantilaisesta maaseudusta Larkinin perheen silmin.

Larkinit asustelevat farmilla Kentissä. Pappa Larkin tuppaa päätymään kaikenlaisiin kyseenalaisiin tilanteisiin mutta selviää useimmiten puhumalla pulasta.  Pappa Larkin myös vastustaa veroja ja kaikenlaisia vapaan yritteliäisyyden tielle kasattuja esteitä.  Satunnaisista vaikeuksista ja rahattomuudesta huolimatta on monilapsisen perheen elämä  yhtä juhlaa. Huolta huomisesta ei liiemmin kanneta, vaan Larkinit jos ketkä elävät hetkessä. Enemmän tai vähemmän epämääräisistä kaupoista saadut ansiot tuhlataan nautinnollisesti hevosiin, autoihin ja lomamatkoihin. Ovatkohan Emmerdalen Dinglet Larkinien suvun seuraavaa sukupolvea?

Oi ihana huoleton Larkinin perhe. Tämä  pitää  nähdä  joka toukokuu, onneksi kirjastosta löytyy DVD.  Ensi viikonloppuna taidan lainata Larkinit kyläilemään meidän terassilla…

PS. Muistatko vielä  kuka superstara teki ensiesiintymisensä Oi ihana toukokuu -televisiosarjan Larkinin perheen kauniina Mariettena? Sepä oli Catherine Zeta-Jones.

PS2. Osallistun tällä postauksella Pieni Lintu -blogin makrotex-haasteeseen; toukokuu. Linkistä pääset kierrokselle miten muualla toukokuu näyttäytyy.

Pihakesä & vihreyttä sinapinsiemenistä

Tutut tietävät, etten ole varsinaisesti mikään vuoden viherpeukalo. Sain vuosia  sitten ison kasan huonekasveja lahjaksi. Muut nuupahtivat yksi toisensa jälkeen, mutta yksi kukoisti. Sitä sitten hoidettiinkin sananmukaisesti kuin "kukkaa kämmenellä". Useiden kuukausien hellän hoitamisen jälkeen kylässä käynyt vieras kysyi, että kannattaako muovikukkaa noin paljon kastella. MUOVIKUKKAA?!?!! Vuoden viherpeukalo-valintaa on siis turha odotella. En ole mitenkään erikoistunut tuhoamaan pelkästään huonekasveja, vaan viherpeukaloni tappaa kasvit ja kukat yhtälailla talossa ja puutarhassa.   

Leikkokukkiin ei raatsi `tuhlata` kuin korkeintaan kerran pari vuodessa. Metsässä ja pelloillakaan ei vielä ole oikein luonnonkukkia poimittavaksi. Jotain orgaanista olisi kuitenkin kiva saada keittiön ja terassin pöydille. Tarvitaan siis jotain idioottivarmaa vihreää kasvatettavaa, syötävyys lisäbonuksena. 

Purkkiin päätyi kasvamaan sinapinsiementä. Itää (onko tämä oikea termi..) hyvin, kasvaa nopeasti, näyttää hauskalle ja on helppo lisätä purkista suoraan ruoan päälle tai napostella sellaisenaan. Sinapinsiemen muistuttaa maultaan vähän rucolaa eli ei ole ihan mautonta syötävää. Anjovisfilepurkki kasvuastiana ei ole toimivin mahdollinen ratkaisu, koska silloin pitää muistaa antaa sinapinsiemenille päivittäin vettä. Voitonriemuisena onnistumisesta seuraava sato on  jo laitettu  kasvamaan, tällä kertaa kuitenkin hieman isompiin peltipurkkeihin.

Sinapinsiemen on muuten myös erinomainen vaihtoehto rairuoholle pääsiäisen vihreänä koristeena.

Kesäpiha

Pilkahduskin aurinkoa, niin johan lähtivät puutarhakalusteet pihalle. Takapihalla on kesäkeittiö, terassi ja katos ja varsinainen ulkoilmaelämä keskittyykin sinne. Etupihalla, tien vieressä, on meillä  pieni pöytäryhmä kahvitaukojen viettoon.  

Karu penkin, jakkaran ja pöydän yhdistelmä meni uusiksi kun pihasiivouksen seurauksena tehdyllä kaatopaikkakäynnillä kotimatkalle tarttui mukaan kuuden puutarhatuolin kokonaisuus. Kaatopaikallamme on kierrätyskontti, josta voi ottaa mielensä mukaan toisten  kierrätykseen tuomia tavaroita. Toisen roska on toisen aarre; tykkään tuoleista moninkertaisesti enemmän kuin mistään kaupan pakasta vedetystä kalustosta. Eikä tuo maksuttomuuskaan yhtään tyytyväisyyttä vähennä.

Tuolit (ja vanha pöytä)  kaipaavat kuitenkin  maalausta muodostaakseen yhtenäisen  kokonaisuuden. Jollain kiiltävällä ehkä, Miranolilla? Vaan millä värillä? Pitää sopia omenapuun katveeseen, joten musta ei nyt käy. Ehkä ruskeaa jossain muodossa, tai keltaista kenties.. Riittäisikö jos pöydän vain maalaisi kiiltävällä vihreällä?

Mukavaa viikonloppua !

DIY; seinähylly puulaatikoista

Omasta pikkukaupungista tuntuu lähtevän tai lopettavan yritys toisensa jälkeen. Viimeisin lopettaja oli Flying Tiger Copenhagen.  Tigerin tuotevalikoima on ollut tällaiselle tuunaajalle ihan täysosuma; hauska, halpa ja yllättävä.  Jatkossa lähin Tigerin liike on 50 km:n päässä, eli Turussa käydessä tulee varmasti käytyä myös Tigerissa katsastamassa kulloinenkin tuotetarjonta.  Olen myös tykästynyt Tigerin liiketilojen skandinaavisuutta henkivään puiseen sisustukseen. Tuotteet ovat kivasti esillä FSC-sertifioidusta puusta tehdyissä laatikoissa.

Jotain mukavaa kuitenkin  lopetusuutisessakin.  Liike ilmoitti, että myymäläkalusteina käytetyt puulaatikot annetaan eteenpäin niitä haluaville.  Olin satavarma, että kun työpäivän jälkeen ehdin paikalla käväistä, ovat puulaatikot varmasti jo kaikki menneet. Vaan eipä olleet, niitä oli vielä hurjasti jäljellä. Pikkaisen oli innostumisessa pitelemistä. Mielikuvitus meinasi lähteä laukalle pohtiessa, että mitä kaikkea kivaa näistä oikein voisikaan tehdä ja tuunata. Pakkasin autoon (tilanteen huomioiden melko maltillisesti) parikymmentä laatikkoa.

Ensimmäiset kahdeksan laatikkoa päätyivät samantien eteisen seinälle hyllyksi. En ole laatikoita millään lailla käsitelty tai yhdistänyt vaan ainoastaan naulannut yksittäin seinään. 

Hyllyjen alapuolella oleva kaappi vaihtui valkoiseen (täällä kaapista enemmän).  Ensivaiheessa hyllyyn päätyneet esineet ovat aika lailla sitä mitä käsiin sattui osumaan.  Hyllyn ja kaapin välissä olevat eläintaulut ovat sisustustyynystä tehtyjä (täällä niistä tarkemmin). Vielä jäi laatikoita jäljelle, loput päätyvät todennäköisesti kesäkeittiön hyllyköksi..