”When a kiss ain´t just a kiss - Maailman kuuluisin suudelma?

Robert Doisneaun Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä. Lähde  https://www.flickr.com/photos/orionpozo/238005129/in/photostream/ .                      CC BY 2.0 -lisenssi.

Robert Doisneaun valokuva ”Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä” (Le baîser de l'hôtel de ville1950) mainitaan usein maailman kuuluisimmaksi suudelmaksi. Onko se sitä, ehkä ei, mutta postikorttina ja julisteena se on eittämättä laajalle levinneimpiä suudelma-aiheisia taidevalokuvia. Kuva oli osa keväistä, romanttista Pariisia käsittelevää tilaustyötä, jonka amerikkalainen Life-lehti tilasi Doisneaulta vuonna 1950.  Life halusi välittää käsitystä vapaamielisistä eurooppalaisista, jotka eivät kainostele näyttää tunteitaan julkisesti. Kuvatekstinä luki, että Pariisissa nuoret voivat suudella julkisesti ilman, että kukaan kiinnittää siihen mitään huomiota. Samanaikaisestihan Life-lehden kotimaassa Yhdysvalloissa konservatismi oli voimakkaassa nousussa ja kulttuuripiirit ahtaalla McCarthyn kommunistivainojen ollessa jo aluillaan. Vaikkei ollutkaan poliittisesti erityisen aktiivinen, oli Robert Doisneau kuitenkin avoimen vasemmistolaisesti suuntautunut.

Julkaisuhetkellä kuva tai artikkeli kokonaisuudessaan ei vielä herättänyt suurta huomiota. Vasta vuonna 1986 erään julistefirman käytettyä kuvaa postikorttina ja julisteena, se muodostui todelliseksi myyntihitiksi ja eräänlaiseksi julistetaiteen ikoniksi kaikkialla maailmassa. Nykyään hetki elää postikorteissa, palapeleissä, kahvimukien kyljissä, tyynyliinoissa ja t-paidoissa. Kuvan nousua kulttiasemaan vauhditti varmasti osaltaan näyttävä oikeusjuttu, jossa kuvan nainen, Francoise Bornet, vaati itselleen osuutta kuvan tuotoista. Bornet hävisi jutun oikeudessa, mutta Doisneau lahjoitti kuvan alkuperäisvedoksen Bornetille. Tämä myi sen myöhemmin kuvaajan kuoleman jälkeen huutokaupassa 155.000 eurolla, mikä saattaa olla suurin yksittäisestä valokuvasta koskaan maksettu kauppahinta. 

Oikeusjutun yhteydessä kävi ilmi, että kuva ei ollutkaan sellainen spontaani, ohikiitävän hetken tallentuma, joksi sitä oli luultu, vaan lavastettu otos. Kuvan suutelijat olivat kyllä ”oikeita” rakastavaisia, mutta palkattuja sellaisia. Francoise Bornetin mukaan kuva siis oli lavastettu, mutta suudelma oli aito ja nautinnollinen. Suutelijoiden rakkaus ei kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin kuva, he erosivat vajaan vuoden kuluttua. Bornetin kanssa kuvassa suudellut silloinen poikaystävä Jacques Carteaud sai itselleen kuvasta 500 frangin kuvauspalkkion lisäksi ainoastaan kauniin muiston. Kuvan kaupallista arvoa ei paljastuminen lavastetuksi pienentänyt, ennemminkin päinvastoin.

Robert Doisneau kertoo kuvaustyylistään, että hän pitää ajatuksesta, että kaikki ei ole täydellisesti kontrolloitua, vaan että jotain voi kohdata sattumalta. Onkin vähän ironista, että enimmäkseen ”aitoja” tilanteita kuvanneen Doisneaun juuri spontaaneimmalta vaikuttava kuva osoittautuu lavastetuksi. Silti hän ei omien sanojensa mukaan olisi koskaan rohjennut kuvata kyseistä tilannetta aidosti. Kadulla suutelevien satunnaisten rakastavaisten intiimi tallentaminen filmille ei olisi ollut hänen mielestään oikeutettua. Uskon hänen tarkoittavan sekä moraalista että lainmukaista oikeutusta. Oikeiden ihmisten jokapäiväistä arkea kuvattaessa voisi intiimiyden raja kulkea juuri suudelman kohdalla mieluusti vielä nykypäivänäkin.

Mitä kuvan suudelma sitten katsojalleen edusti? Doisneau oli ollut mukana II maailmansodassa Ranskan vallankumousliikkeessä, ja kuvannut Ranskan sodanaikaista alennustilaa. Mm. kuuluisa kuva kadulle suistuneesta valkoisesta hevosesta nähtiin symbolina Ranskan sortumisesta natsivallan alle. Sodan jälkeen Doisneaun kuvat alkoivat edustaa ns. humanistista valokuvausta jonka pääosassa oli arjen iloissa ja suruissa kuvattu ihminen. Ihmiset kaipasivat sodanjälkeisessä maailmassa kotoisia, lämpimiä kuvia tulevaisuudenuskonsa palauttajina. Arkisen Pariisin empaattisuus, humaanisuus ja usko tulevaisuuteen muodostuivat kuvaajan tavaramerkeiksi. Suudelmakuvasta tuli Pariisin uuden ajan ja vapaamielisen elämäntavan symboli. Sen voi nähdä edustavan milloin romanttista rakkautta, milloin hurmaa, intohimoa ja eroottisuutta. Joku voi nähdä sen salaisena suudelmana tai varastettuna onnen hetkenä, joku toinen tapakulttuurina tai ystävyyden eleenä… mitä ikinä katsoja siinä haluaakaan nähdä.  Minä näen kuvassa toverillisuutta, jaettua ajan ja paikan kokemusta, ennemminkin kuin suurta romanttista rakkaustarinaa. Robert Doisneaun omin sanoin; ”on päiviä, jolloin pelkkä näkeminen tuntuu todellisesta onnelta… tunnet olosi rikkaaksi niin kuin haluaisit jakaa liian suuren hurmiosi muiden kanssa”.