Kauneus ja komeus on katsojan silmissä

Balenttitanssia Lucia Nifontova 1931. Kuva täältä. Lisenssi

Selailin museoviraston kuvakokoelmia viime vuosisadan eri vuosikymmeniltä ja jäin niiden kautta pohtimaan miten paljon käsitys kauneudesta tai komeudesta onkaan aikaan ja kulttuuriin sidonnaista. En nyt ala sen enempiä selittelemään konteksteja, laitanpa vain esille kauniita ja komeita poseerauksia eri vuosikymmeniltä. Osallistun tällä postauksella Pieni Lintu –blogin kauneus / komeus –kuvahaasteeseen.

Albert Edelfelt noin vuonna 1905. Kuva täältä. Lisenssi

Muotia vuodelta 1900. Kuva täältä. Lisenssi

Kasper Tanttu vuonna 1918. Kuva täältä. Lisenssi

Operetista Iloinen leski vuonna 1922. Kuva täältä. Lisenssi

Pekka Halonen 1920. Kuva täältä. Lisenssi

Akseli Gallen-Kallela 1928. Kuva täältä. Lisenssi

Naisten muotia 1948. Kuva täältä. lisenssi

Nanny Still 1960. Kuva täältä. Lisenssi

Rauli Badding Somerjoki 1970. Kuva täältä. Lisenssi

Kike Elomaa 1981. Kuva täältä. Lisenssi

Punkkari 1995. Kuva täältä. Lisenssi

Muutenkin kuvien katselu ovat pysäyttävä kokemus. Esimerkiksi kansalaissodan aikaisia kuvia katsomalla havahtuu hyvin tajuamaan miten lyhyen aikaa sitten Suomessakin ovat sisäiset olot olleet kaikkea muuta kuin vakaat ja turvalliset. Puhumattakaan ulkoisista uhkista pari vuosikymmentä myöhemmin.

Kuvat ovat siis museoviraston kuvakokoelmasta.Pääset katselemaan niitä tästä linkistä. Käykääpä kuvien välityksellä tutustumassa suomalaisiin ja Suomen historiaan.

Kun kasvatus menee metsään ja minä puihin....

Kuva täältä

Olen perheestä jossa luontoa ja sen antimia on aina hyödynnetty monin  tavoin. Jo lapsena olimme mukana keräämässä marjoja ja sieniä sekä osallistuimme metsätöihin. Metsätöissä ehkä panoksemme kohdistui enemmänkin  eväiden syöntiin, mutta osallistuminen oli tärkeää. Tosin, mitäpä muutakaan saattoi olettaa aikana jolloin subjektiivinen päivähoito-oikeus oli tuntematon käsite  ja mummit ja kummit kaitsivat lapset. Silloin mentiin sinne minne aikuisetkin, nurisematta.

Myöhemmin olen yrittänyt opettaa omille lapsilleni metsän ja luonnon monipuolista ja viisasta hyödyntämistä. Meillä kalastetaan, sienestetään, marjastetaan, kerätään risuja ja tehdään polttopuita sekä askarrellaan luonnon materiaaleista. Uskon, että olen kyennyt siirtämään luonnon antimien hyödyntämisen perinnettä omiin lapsiini.  Tai siis uskoin kunnes….  joitain vuosia sitten kun kuulin joulukuusemme juurella erään lasten keskustelun.

 

Kuva täältä

Nimittäin joka vuosi lasten ollessa pieniä on käyty kaatamassa joulukuusi omasta metsästä. 

On tarvottu hangessa tai sohjossa tai sateessa, 

paleltu pikkupakkasessa tai paukkupakkasessa tai liukasteltu jäillä. On

grillattu makkaraa nuotiolla,  paistettu vaahtokarkkeja, 

keitetty nuotiokahveja, juotu kaakaota ja glögiä termarista. 

On tutkittu luonnonmerkkejä ja eläinten jättämiä jälkiä

 ja kinasteltu kuusen valinnan periaatteista.  

Kuva täältä Lisenssi

Jälleen yhden tiukasti metsänhoidollisin perustein valitun joulukuusen ollessa olohuoneessamme pystytettynä, kuulin lapseni kaverin kysyvän, että `miksi teidän kuusi on tommoinen outo?`.

Lapseni vastasi, että `no kun meidän pitää hakea se ite metsästä kun ei meille koskaan hommata oikeaa kuusta `.  Oikeaa kuusta!!??  Mitäh?  Ai muovista… vai viljeltyäkö tarkoitat? Näinkö ne lapsuuden muistikuvat rakentuvatkin; `kun olin pieni niin meillä ei ollut varaa edes kunnon joulukuuseen`. Huh, huh. No luontokasvatuksen nimissä oli pakko puuttua lasten keskusteluun ja koettaa parhaani mukaan hehkuttaa muotopuolisen kuusemme sopivuutta ekologiselta kannalta.

Kuva täältä Lisenssi

Vaan ei kai se kaikki metsässä tarpominen ihan hukkaankaan ole mennyt; jo aikuistuneet lapset kysyivät viikonloppuna, että koskas mennään kuusta etsimään jotta pääsevät mukaan valitsemaan. Joko on luontoarvojen oppi mennyt perille, tai sitten haluavat päästä vaikuttamaan, että kuusen valinnassa minimoitaisiin kerrankin metsänhoidolliset perusteet ja keskityttäisiin kauneusarvoihin. Minä olisin siihen jo ihan suostuvainen, kerrankin yksinäisellä paikalla  kauniiksi kasvanut kuusi meillekin, jooko?

Viimevuotinen kuusemme ei ollut sentään ihan susiruma,
vaikka sojottaakin vähän sinne tänne

Saanko esitellä; Nipper

Kuva Flick. Lisenssi

Maalaus jossa pieni kettuterrieri istuu ja kuuntelee keskittyneesti fonografin torvesta kuuluvaa isäntänsä ääntä on meille useimmille tuttu. Maalaus muodostaa yhden maailman tunnetuimman ja rakastetuimman tuotemerkin. Nipper-logo ilmestyi ensi kerran ilmoituksessa vuonna 1900.

Vuonna 1898 Francis Barraud maalasi kuvan koirasta kuuntelemassa fonografista kuuluvaa isäntänsä ääntä. Itse koira, Nipper oli kuollut kolme vuotta aiemmin, vuonna 1895. Joidenkin lähteiden mukaan Nipper oli kettuterrieri, joidenkin toisten lähteiden mukaan siinä oli sekoitus pittbullia ja rottaterrieriä. Nimensä se oli saanut taipumuksestaan purra vieraita. Barraudin veli Mark oli ottanut koiran talteen kadulta ja tämän kuoleman jälkeen se siirtyi Francis Barraudille.

Kuva Flickr.com. 

Helmikuussa 1899 Barraud rekisteröi maalauksen ja esitteli sen fonografin kehittäneelle Edison-Bell yhtiölle, mutta siellä ei oltu kuvasta kiinnostuneita; ”koirat eivät kuuntele fonografia”.  Fonografi on eräänlainen nauhurin edeltäjä jolla käyttäjä itse kykeni tallentamaan puhetta äänikiekoille.

Tässä kuvassa Nipper vielä kuuntelee fonografista kuuluvaa isäntänsä ääntä. Kuva Flickr.com

Joitain kuukausi myöhemmin Francis Barraud vieraili The Gramophone Companyssa tarkoituksenaan lainata gramofonin torvea maalatakseen sellaisen alkuperäisen torven tilalle. Tarkoituksena oli maalausta modernisoimalla parantaa sen myytävyyttä. Johtaja William Barry Owen ehdotti koko masiinan korvaamista gramofonilla, jolloin yhtiö ostaisi kuvan. Kauppahinnaksi sovittiin 100 puntaa. Modifioitu kuva päätyi Victor ja HMV-recordsin, HMV musiikkikauppojen ja RCA:n tuotemerkiksi ja loppu onkin tuotemerkkihistoriaa. HMV:lle maalaus antoi siis myös nimen.

Kas, kuuntelulaite muuttunut gramofoniksi? Kuva Flickr.com

Francis Barraud kertoo kuuluisan maalauksensa syntyneen mielijohteesta. Nipperillä oli ollut tapana hämmentyä fonogafista ääniä kuullessaan. Vaikka Nipper edustaa maalauksessa lemmikin hellyttävää lojaaliutta omistajalleen, eli se kaikkea muuta kuin rauhallista koiran elämää. Nipper rakasti näykkiä ihmisiä nilkoista, ei koskaan kaihtanut kunnon koiratappeluja, jahtasi mieluusti rottia ja tappoi lukuisia kuninkaallisen perheen fasaaneja Richmond Parkissa. Nipper eli siis todellista koiranelämää 1800-luvun lopun Lontoossa. Nipper on haudattu pieneen puistoon lounais-Lontooseen. Sittemmin puiston päälle on rakennettu Lloydsin konttori.

Suloinen, kiltti pehmoNipper. Kuva Flickr.com

HMV hyödyntää Nipperin rekisteröityä imagoa kaikenlaisessa bisneksessä ulottuen aina leluista kahviloihin. Vuonna 2011 HMV arvioi aineettomien omaisuuseriensä (siis nimi ja logo) arvoksi 78 miljoonaa dollaria. Nipperin jälleenmyyntiarvoa laskee se, että kyseessä on isolta osin kuihtuvan liiketoiminnan ala. Tullaanko Nipper jatkossa näkemään musiikkifestivaalien tunnuksissa ja konserttihallien nimissä vai yhä enemmän petivaatteissa ja virtuaalipelien hahmona?

Kuva Flickr.com

Alkuperäinen maalaus on esillä EMI:n (yksi maailman suurimmista levy-yhtiöistä ja The Gramophone Companyn jatkaja) pääkonttorissa.

PS. Törmäsin joululahjavinkkiin koiranomistajalle...ihanko oikeesti ?!? 

Minäkö blogiriippuvainen?

Kuva täältä. Lisenssi CC BY 2.0

Blogini tarina

Sain Romuaarteeni –blogin Jaanalta haasteen kertoa blogini tarinan. Olen aika täpinöissäni blogini ensimmäisestä haasteesta, kiitos! Luin tällä viikolla Valkoisen vuoren rinteillä –blogista blogiriippuvaisen 10 oireesta ja päätinkin lähteä miettimään blogini tarinaa näiden 10 blogiriippuvuudesta kertovan oireen kautta.

1) Blogihaukansilmät

Yritän (joskus vähän epätoivoisestikin) listata mahdollisia DIY-juttuja. Askartelu- ja kierrätysryhmissä viettämäni aika on lisääntynyt moninkertaisesti. Olen muutaman kerran huomannut harkitsevani tehdä ihan vain blogia varten jotain sellaistakin, joka itseasiassa ei muuten kiinnostaisi sitten yhtään.. Tästä esimerkkinä kaikenlaiset ruusut; materiaalista riippumatta (suodatinpaperit, vaahteranlehdet, tuikkupurkit).  Jos siis blogiin alkaa ilmestyä minun askartelemiani ruusuja missä tahansa muodossa, silloin taidan olla pahassa DIY-jumissa.

2) Bloggerin statistiikka: 

Erityisesti postauksen jälkeen ramppaan bloggerin tilastoja tarkistelemassa. Jos johonkin postaukseen yht´äkkisesti on paljon käyntejä, etsin vaivojani säästämättä syytä lisääntyneelle liikenteelle. Osaisin vaikka keskellä yötä herätettynä vastata välittömästi ainakin blogini lukijamäärän ja luetuimman jutun.

3) Saadut kommentit

 Olen vuosia tehnyt töitä siten, että työtarjous tulee älytekstarilla ja nopein vastaaja saa keikan. Onko kyseessä nykyajan versio orjuudesta, kun puhelin pitää ottaa mukaan vessaankin? Tai uusi versio Pavlovin koirista; kun kännykkä piippaa, pitää heti keskeyttää kaikki mitä on tekemässä ja lukea tekstari.

Nykyään puhelimen piippaus tarkoittaa usein kommenttia blogiin. Tällekin piippaukselle alan olla ehdollistunut. En nyt sentään säntää puhelimen luo niin vauhdilla, että kenelläkään olisi vaaraa jäädä alle, mutta en myöskään kykene kovin pitkään vitkuttelemaan lukemista… Mutta yhtäkaikki, jokainen kommentti sykähdyttää. Mitenkähän paljon sitten sydämentykytystä tulee aiheuttamaan se ensimmäinen negatiivinen kommentti, jos ja kun sellainen tulee.

4) Eksistentiaalinen kriisi 

Miksi joku lukija hävisi? Mitä tein väärin, suututinko mielipiteilläni, osoittauduinko tylsäksi, toistinko itseäni, … Myönnän nalkuttavani puolisolleni, että onko hän pitkään aikaan käynyt lukemassa uusimmat postaukset. Saan silloin tällöin samalta suunnalta muistutusta, että blogini ei maailmankaikkeuden tasolla ole kovinkaan merkittävä asia. Toistaiseksi kuitenkin elän vielä vaihetta jossa miellän blogini oman persoonani jatkeeksi. Klassiseen tapaan väitän aloittaneeni blogin pitämisen omaksi iloksi, päiväkirjatyyppisesti, ihan vaan itselleni. Ja pah! Jos haluaisin itselleni kirjoittaa, siihen riittäisi ruutuvihko. Lukijoita minä haluan, eikö useimmat?

5) Velvollisuudentunne

Tähän asti olen pitänyt postausten välin tasaisesti 2-3 päivässä. Elämäntilanne ja terve järki sanoo, että max. kaksi kertaa viikossa olisi fiksu määrä. Vaan postausten harventaminen tuntuu laiskuudelle ja petturuudelle.  Itsekin paljon blogeja seuraavana tajuan kyllä varsin hyvin, että laatu korvaisi määrää. Vielä kun tuntisi kehittyvänsä kirjoittajana, kuvaajana ja aiheiden valinnassa niin paljon, että kykenisi tätä periaatetta noudattamaan. Toistaiseksi mennään määrä edellä ja toivotaan kehitystä..

6) Perfektionismi  

Ei ole minun blogisyntini. Rajallisen ajankäytön tähden postaus lähtee usein julkaisuun jo luonnosvaiheessa, epätäydellisenä ja raffina. Polku ideasta toteutukseen on joko lyhyt tai katkeaa kokonaan. Vaan mikä on se taika, että joka kerta heti julkaisunappulan painamisen jälkeen tajuat monta täydennettävää asiaa ja parempia sanontoja yms.

7) Kamera 

Kannan varoiksi kameraa mukana. Napsin kuvia suunnattomia määriä toivoen, että joukkoon osuisi edes jotain kelvollista. Olen alkanut katsoa asioita blogisilmällä myös kameran läpi. Ja ne kaikki viritykset, joita välillä täytyy kelvollisen kuvan eteen tehdä.. huh. Jonain päivänä vielä putoan kameroineni tuolilta tai pöydän päältä tai niksautan niskani kyykkiessäni tuhannella mutkalla kameran jatkeena. Itseäni kohden kamera ei kuitenkaan tule kääntymään ja selfieitä tai asukuvia ei täällä tulla näkemään.

8) Puheenaiheet 

Heiveröisempikin aasinsilta kelpaa oman blogin esille tuomiseen. Erityisesti erilaisissa some-ryhmissä, jossa isot lukijamäärät liikkuvat. Olin ajatellut pitää blogini täysin anonyyminä, mutta kun kävijämääräahneys kerran iski, niin anonyymiyden periaate lensi laidan yli nopeammin kuin olisin koskaan uskonutkaan. Tänne vaan kaikki; perheenjäsenet, sukulaiset ja satunnaiset tutut. Saa siis mainostaa.

9) Pinnallisuus

Tunnetta pinnallisuudesta en omaksi blogisynnikseni laske.  Ehkä siksi, että shoppailu ja uusien hankintojen esittely on tämän nettiosoitteen kiertänyt joskus vähän liiankin kaukaa. Ei sillä, ettenkö himoitsisi monia sisustusblogien trendikkäitä hittituotteita. Usein (onneksi) käy niin, että kun vihdoin olisi varaa tai tarve jotakin hankkia, on hittituoteinnostus ehtinyt omissa silmissä jo liikatarjonnan takia vähetä. Vaan eipä silti; sama koskee DIY-juttujakin. Kun jokin asia tai tekeminen muodostuu ilmiöksi, se jo riittää hylkäämään koko jutun. Hölmöä, eikö?

10) Jakaminen 

Toistaiseksi jotenkuten hallinnassa, fb-ystävät voivat olla vahvasti eri mieltä. Olen laiska käyttämään sosiaalista mediaa, blogilla ei ole vielä edes omaa fb-profiilia. Pinterestiä olen sentään oppinut blogin myötä käyttämään, Instagramin idea ei puolestaan aukene minulle lainkaan, en vaan ymmärrä.

Montako oiretta siis Valkoisen vuoren rinteillä -Katjan listasta täsmäsi minuun ja omaan blogiini? Sanoisin, että 9/10. Huh ja höh. Blogiriippuvaiset vertaistukea tarjolla missään? Kaikki te jotka vähänkään tunnistatte blogiriippuvuuden merkkejä itsessänne, ottakaa haasteesta kiinni ja kertokaa oman bloginne tarina ja kipupisteet. `Blogisi tarina` -haasteen on käynnistänyt Kototeko -blogi. 

DIY: Tunnelmavalo servetinpalasista

SOME:ssa on viime aikoina tullut vastaan toinen toistaan kauniimpia itse tehtyjä lahjapaketin mallisia tunnelmavaloja.  Ajattelin ryhtyä sellaista itsellekin paperinarusta tekemään, mutta aikomus ei päässyt käytännön toteutukseen saakka, koska talosta ei löytynyt riittävästi liimaa tai liisteriä paperinarujen pyörittämiseen. Koska valosarjakin oli tätä varten jo etsittynä, niin pitihän sitä jonkinlainen tunnelmavalo siis kuitenkin rakentaa.  

Päädyin leikkaamaan kaksi kaunista paperista lautasliinaa neljään osaan, poistin pari alimmaista kerrosta ja laminoin servetin palaset  (kaksi palasta kumpaakin) kuumalaminointilaitteella. Laminoidut servettineliöt sitten rei ´itin ja sidoin paperinarun pätkillä yhteen. Solmimisnarujen päät näkyvät tuolla kuvissa, ajattelin ensin leikata ylimääräiset pois, vaan saattaahan nuo tuolleenkin jättää... 

Sitten ei muuta kuin valosarjan tiputus neliön keskelle ja niin on tunnelmavalaisin valmis. Olipa mukavaa, helppoa ja edullista. Nyt kyllä tekisi mieli lähteä metsästämään jokin jouluinen servetti. Jos tekee kaikki sivut samanlaisiksi, niin silloinhan yksi servetti riittää.

PS. Tunnustan olevani lautasliinavaras. Jos pöytään on katettu kaunis servetti, niin pyyhin sitten mieluummin (salassa tietysti) suuni vaikka paidan hihaan ja laitan servetin käyttämättömänä talteen, myöhempää hyödyntämistä varten.

Uskalla olla kiltti

Suomessa on tänään ihka uusi liputuspäivä; nimittäin Lapsen oikeuksien päivä. Lapsen oikeuksien päivän tämänvuotinen teema on äärimmäisen ajankohtaisesti lapsiperheköyhyys.  Turun Sanomissa 14.marraskuuta julkaistuun artikkeliin Kuka kuulee köyhää lasta pääsee tästä linkistä.

Jo 26 vuotta täyttänyt lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus.

Jokaisen lapsen perusoikeuksiin tulisi kuulua myös mahdollisuus saada elää hyväksyttynä juuri sellaisena kuin on, ilman erilaisuudesta johtuvaa kiusaamista.  Lastenkirjallisuudessa varmaan tunnetuin kiusaamista, erilaisuutta ja sen hyväksymistä käsittelevä kirja on Pekka Töpöhäntä. 

Pekka Töpöhäntä on Gösta Knutssonin tunnetuin kirjallinen hahmo.  Pekka on todellakin erilainen kuin muut Uppsalan kissat; hännätön ja maalainen mutta erityisesti myös lempeä, myönteinen ja kaunaa kantamaton. Monni ei voi sietää Pekkaa ja kiusaa häntä lukuisin eri tavoin saaden muutkin katukissat kiusaamiseen mukaan. Pekka puolestaan näyttää omalla esimerkillään, että kiltti ja hyväntahtoinen voi olla rohkea ja pitää myös muiden kiusattujen puolta. Kaveria ei jätetä!

Ilkeän Monnin vanavedessä kulkevat kaksi tyhmää kissaa; Pilli ja Pulla. Pilli ja Pulla ovat riippuvaiset toisistaan ja ilman toinen toistaan he ovatkin todellisuudessa aikamoisia pelkureita.  Luin juuri taannoin jostain viisaan lauseen, että suurin ongelma ei ole Monni, vaan kaiken maailman Pillit ja Pullat, jotka pelkurimaisesti ja populistisesti ovat yllytettävissä mihin tahansa hirveyksiin. Monnin, Pillin ja Pullan sekä Pekka Töpöhännän keskinäisissä väleissä on paljon aineistoa nykypäivän koulukiusauksen käsittelyyn.

Ensimmäinen Pekka Töpöhäntä –kirja julkaistiin vuonna 1939. Radiotoimittaja ja kirjailija Gösta Knutsson oli Astrid Lindgrenin jälkeen Ruotsin suosituimpia lastenkirjailijoita. Knutsson oli myös aktiivinen ja monipuolinen kulttuuripersoona. Hän oli yksi Ruotsin radion tunnetuimpia ääninäyttelijöitä sekä kääntäjä.

Heinäkuussa ilmestyi neljä aivan uutta Pekka Töpöhäntä –kuvakirjaa. Hännättömän kissan uudet seikkailut perustuvat Gösta Knutssonin alkuperäisiin tarinoihin. Uusi kuvitus päivittää klassikkohahmon tähän päivään. Maailman rakastetuimman kissan tarinoissa pohditaan sadun keinoin jokaiselle lapselle tärkeää asiaa; miten tärkeää on olla toisille kiltti.  Ilkeä Monni saa jälleen pitkän nenän ja Pekka selviää hurjimmistakin seikkailuista takaisin oman maitokupin äärelle. Uusissa kirjoissa Pekka Töpöhäntä –tarinoiden ajaton viisaus ja seikkailumieli päivittyvät kielellisestikin jälleen uusille lukijasukupolville.

Pekka Töpöhäntä – Uskalla olla kiltti.

Gösta Knutssonin alkuperäisten tarinoiden mukaan.

Gummerus 2015.

DIY: Ulkolyhty ikkunaruuduista

Vuoden pimeimpään aikaan ei erilaisia lyhtyjä vaan voi olla pihalla liikaa. Arki-iltaisin laitan usein kotiin tullessani tuikun palamaan ovenpielessä roikkuvaan lyhtyyn, mutta viikonloppuna meneekin sitten täysi kourallinen tuikkuja kun kierrän sytyttämässä kaikki mahdolliset lyhdyt, joita on sinne tänne pihaan ja puutarhaan ripoteltu. Toiveissa on ollut sellainen isompi lyhty, jonne mahtuisi vähän somisteitakin.

Autotallimme ei ole autoa nähnyt vuosiin… tai oikeastaan vuosikymmeniin, vaan tila pullistelee täynnä kaikenlaista enemmän tai vähemmän joutavaa tavaraa. Pinosin viikonloppuna ovensuuhun esille neljä kappaletta vanhoja kellarinikkunoita ja esitin puolisolle varovaisen toiveen pihalyhdyn rakentamisesta.

Kumpikohan meistä mahtoi yllättyä enemmän, kun mies innostuikin rakentamaan lyhtyä saman tein. En uskaltanut häiritä yllättävää inspiraation puuskaa tarkemmilla työohjeilla vaan annoin toteutukseen vapaat kädet. Ainoa toive oli, että lopputulos ei olisi kovin siloteltu vaan mahdollisimman rouhea. Nooh, käsityksemme rouheasta lopputuloksesta on ehkä aavistuksen erilainen. Itse olisin käyttänyt ikkunanpokat lyhdyssä toisin päin, niin että ulkoilmassa lohkeillut valkoinen maalipinta, saumojen kittaukset ja rimalistoitukset olisivat jääneet esille. Tekijä jätti ikkunaruuduista siistin sisäpinnan esille. Ei parane kuitenkaan yhtään valittaa, mieskin vierailee satunnaisesti täällä ja seuraavat toteutustoiveet ovat jo mielessä muhimassa.. Otsikon DIY-merkintä pitäisi siis rehellisyyden nimissä korvata vaikka DIHL-tunnisteella H:n merkatessa tässä lyhenteessä aviomiestä ja L labouria eli työvoimaa.

Lyhdytalon lattia ja katto on tehty raakalaudasta. Harjakaton keskiosa on irtonainen eli sitä kautta pääsee lyhdyn sisälle.

 

Tässä vielä maalaamattomana.

Nyt lyhtytalo on somistettu ihan vain sammaleella ja kivillä, mutta jouluksi olisi vähän ajatusta rakentaa lyhtyyn tonttumetsää tai jonkinlainen eläinten joulu.

Viikonloppuna tuli kaiveltua jo myös esille erilaisia jouluvaloja (eikun siis kausivaloiksihan näitä nykyään kutsutaan) ja vähän kyllä pisti miettimään, että mistä ihmeestä ovat meille päätyneet kaikki ne yhdeksän kynttelikköä jotka varastosta löytyivät. Yhtään en muista koskaan ostaneeni..

Näistä voisi muutaman tuunata vähän modernimmaksi, kuvansiirtoa kenties, tai ehkäpä sittenkin alumiiniteippiä?