Kävinpä kirjamessuilla..

Haluaisin uskoa olevani kirja-ihminen ja ainakin tilastokeskuksen lukujen perusteella luenkin keskimääräistä suomalaista enemmän.  Ikäni, sukupuoleni ja koulutukseni perusteella paikkani tilastoissa  ei isosti yllätä. Keski-ikäiset naiset ovat kirja-alalle yhtä merkityksellinen asiakasryhmä  kuin meidän puolisomme ovat Bilteman kaltaisten paikkojen myynninmuodostukselle.

Kirjamessujen luulisi olevan kirjaihmisen taivas. Luulisi… Minulle kirjamessut on kuitenkin se ihan vihoviimeinen paikka ravita lukuintoa. Yleensä ymmärränkin kiertää moiset tapahtumat kaukaa, mutta tällä kertaa kiinnostus tutustua ja kuulla enemmän lastenkirjainstituutin ja lukukeskuksen koordinoimasta  Suuresta lukuseikkailusta houkutti minut vierailemaan Turun Kirjamessuilla.  

Vaan kaikki se ihmispaljous  ja tungos ja kassakoneiden kilinä ja lakut ja äänten sekamelska, apua!! Täällähän halkeaa pää. Tungoksessa kulkiessa ei kärsivällisyys riitä mihinkään tai keneenkään .. Olo on kuin olisi tahtomattaan pudonnut keskelle maailman suurimman kirjakaupan joulunalusruuhkaa.  Iso messuhalli on ympäristönä mihin tahansa toimintaan kovasti haasteellinen ja levoton, saatikka lukemiseen liittyviin asioihin. Yritän sulkea ympäriltäni sata mielenkiinnostani kilpailevaa tahoa ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, mutta se ei nyt millään tunnu onnistuvan.

Säntäilisinkö siis minuuttiaikataululla hallista toiseen kuulemaan pari sanaa tuosta aiheesta ja seuraavassa hallissa pari lausahdusta tästä teemasta. Etukäteen mielenkiintoisetkin haastattelut ja esiintymiset tuntuvat latistuvan pelkäksi pintaraapaisuksi ja jonninjoutavien kuulumisten kyselyksi . Entäpä jonottaisinko ostamaan uutuuskirjaa ihan omistuskirjoituksella? Siis nimmarilla, okei?  Kiitos ei. Ei  ole mun juttuni.  Huomaan miettiväni, että pitäisikö kirjamessut muuttaa suosiolla kirjailijamessuiksi tai kirjamyyntimessuiksi.  Pitäisikö?

Koetan kovasti tsempata, jotta saan poimittua tarjonnasta itselleni mieluisia makupaloja silmät, korvat ja mielen täyttävän sekametelisopan sijaan mutta rusinat jäävät pullaan (ja kirjat myyntitiskeille). Paremman tekemisen puutteessa huomaan bongaavani julkkiksia. Lähden kotiin, ehtisiköhän vielä kirjastoon..   

Kiitos ja anteeksi kirjamessut; kattaus oli laaja ja monipuolinen, minä vaan taisin tulla paikalle huonolla asenteella varustautuneena. Ensi vuonna uusi yritys ja ehkä muutakin kuin pikainen läpijuoksu ja nopea poistuminen?

Kirjamessujen hengessä lienee kuitenkin hyvä hetki päivittää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat. 

32 Kirja on inspiroinut muuta taidetta; Colm Tóibín – Brooklyn.

Tämä haastekohta tuli nyt täytettyä helpoimman kautta eli kirjalla, josta on

tehty elokuva. Brooklyn sijoittuu vuoden 1951 Irlantiin. Kotiseudulla ja Euroopalla on nuorelle työikäiselle naiselle kovin vähän tarjottavaa ja niinpä päähenkilö Eilis lähtee monen muun nuoren tavoin Yhdysvaltoihin työn perässä. Oikeastaan on väärin sanoa, että Eilis lähtee, koska (nyt tulee juonipaljastuksia, lopeta lukeminen tähän jos olet vasta aikeissa lukea kyseisen kirjan) ei hän itse lähtöpäätöstä tee niin kuin ei tee yhtään muutakaan päätöstä koko tarinassa. Vaikka tarinaa kuinka yrittää lukea 50-luvun viitekehykseen sijoitettuna, on Eilis silti ihan sietämättömän vietävissä. Muut kuljettavat häntä. Odotan koko kirjan ajan, että Eilis alkaa itse miettiä mitä elämältään haluaa ja ottaa sen sitten omiin käsiinsä. Vaan eipä ota, ei.  

Henkilötarina ei siis sytyttänyt enkä pystynyt asettumaan Eilisin puolelle toivoen parasta ja peläten pahinta. Sen sijaan kirjan parasta antia on kuvaus siirtolaisuudesta. Siitä, miltä tuntuu, kun elämäsi ei ole omissa käsissäsi vaan ajelehdit vieraassa ympäristössä koettaen parhaasi mukaan sopeutua ja tottua. Kun kaikki tuttu entinen on poissa ja tarvitaan jotain millä edes aloittaa kasvattamaan itselleen uusia juuria.  Työ, toimeentulo, asunto ja ruoka ovat toki tarpeen, mutta kotoutumiseen tarvitaan ihmiskontakteja.

Itse tarinalle haluaisin lukea jatkoa . Olisi mielenkiintoista lukea jatkoromaani Eilisin elämästä 60-luvun lopun Long Islandilla. Kuvittelen Eilisin siinä turhautuneeksi kotiäidiksi, joka kyllästyttyään rahakkaaseen mutta tyhjään kotirouvaelämäänsä ja puolison mafiabisneksiin, päättää polttaa rintaliivinsä ja viimein ottaa elämänsä omiin käsiinsä.  Anna palaa Eilis, sinä pystyt siihen!!

Lähemmäs nykyaikaa sijoittuvia pakolaisuudesta ja maahanmuutosta kertovia romaaneja on listattuna esimerkiksi täällä.

19 Yhdenpäivän romaani; Timo Parvela – Maukan ja Väykän hyvä päivä.

Suuremmin selittelemättä. Hankala haastekohta. Uunituore Maukka ja Väykkä -kirja. Ei sarjan paras, mutta mukavaa lukea välillä kaveruksista tuoreita tarinoita.

26 Sukutarina; Roope Lipasti - Perunkirjoitus  

Roope Lipastin Perunkirjoitus ei ehkä ole se kaikkein perinteisin sukutarina,

mutta suvusta ja perheestä se kyllä kertoo, yhtä lailla biologisesta kuin koetusta perheenjäsenyydestä. Ja siitä miten perhe on pahin mutta myös paras, miten perheenjäseneltä sietää sellaistakin, mitä muilta ei sietäisi. Tarinassa asioita saatellaan päätökseen mutta myös uusia alkuja lähtee versomaan vanhoista tapahtumista. Odotin Lipastin kolumnien perusteella ehkä hauskempaa ja kevyempää kertomusta. En kuitenkaan ollenkaan pane pahakseni, että kirjassa on tummiakin sävyjä ja mustaa huumoria.

34 Kirja kertoo ajasta, jolloin et ole elänyt; Chris Cleave – Sodassa ja rakkaudessa.

 Sodassa ja rakkaudessa on tarina selviytymisen vimmasta olosuhteissa jotka eivät anna vaihtoehtoja. Sota oli läsnä kaikkien sotaan joutuneiden maiden kansalaisten elämässä. Sitä ei käyty vain jossain kaukana rintamalla, vaan myös kotijoukot olivat sodassa. Pakoon ei päässyt, jokainen osallistui tavalla tai toisella.  Pidin tarinasta, sota-ajan Lontoon kuvauksesta sekä henkilöhahmoista. Lukuhaasteen parhaimmistoa.

2 Kirjablogissa kehuttu kirja; Satu Rämö & Hanne Valtari - Unelmahommissa.

Olen antanut itseni ymmärtää, että blogit ovat edelleen tärkeitä mielipiteenmuokkaajia ja edelläkävijöitä monissa asioissa. On blogimattoa, blogikenkiä ja blogipastaa. Tietysti on siis myös blogikirjoja; niitä teoksia jotka saavat blogeissa suurta huomiota ja suitsutusta. Voisiko siis kahden blogistin,  mediavaikuttajan ja ammattikirjoittajan yhteistyössä syntynyt Unelmahommissa olla muuta kuin vuoden blogikirja?

Itse en usko kuuluvani kirjan ensi sijaiseen kohderyhmään koska en haaveile harrastuksen muuttamisesta työksi, en palkkatyöstä pois jättäytymisestä enkä varsinkaan yksityisyrittäjyydestä missään muodossa. Silti huomasin innostuvani kirjaa lukiessani niistä kaikista mahdollisuuksista joita kirjailijat omasta työstään ja elämästään esittelevät. Omat unelmat ja haaveet kannattaa tehdä näkyviksi, muotoilla sanoiksi ja lähteä niitä kohti, liittyivätpä ne sitten työhön, elantonsa tienaamiseen tai ihan mihin tahansa muuhun elämän osa-alueeseen. Kirja keskittyy aika lailla kirjoittajiensa elämän ja haaveiden ympärille eikä sellaisena ihan hurjan suurta inspiroitumista minulle kuitenkaan tarjoa. Silti, mielenkiintoista oli lukea miten ammatikseen blogia kirjoittavat työtään tekevät.