Kukin tyylillään.. kustavilaiskaluston uusi raikas ilme

Tyylihuonekalut eivät ole mun juttuni,  ei yhtään.  Käsiin kuitenkin tipahti jonkinlainen (jonkinlaista uustuotantoako olisi?) kustavilaissohvakalusto, jota oltiin ruman, rispaantuneen ja likaisen verhoilun tähden heittämässä pois. Pelastin  kaluston ajatuksena  modernisoida sitä jollain raikkaalla tai hauskalla verhoilukankaalla.

Kangaskaupassa sain päähänpinttymän printtikankaasta.  Ongelmaksi tuli metrikankaiden riittämätön leveys,  printtikangasta kun ei voi kääntää käytettäväksi pituussuuntaisesti, eikä sauma keskellä sohvaa houkuttanut. 

Verhoilu verhokapasta

Sittemmin ruokakaupassa silmiin osui Vallilan printtiverhot. Kuinka ollakaan, verhokapan leveys on 2,5 metriä.  Kaksi verhokappaa riittäisi siis koko kaluston uudelleen verhoilemiseen.  Valikoima oli kuitenkin suoria verhoja pienempi. Olisin halunnut Aurajoki-printin mutta sitä oli tarjolla ainoastaan väärän värisenä, joten valituksi tuli Oulu. Hankokin olisi kelvannut jos olisi valikoimista löytynyt..

Verhoilu oli yllättävän helppoa, mikäs suoria kappaleita niittaillessa voisi hankalaa ollakaan .. Kangasvalintaankin olen ihan tyytyväinen, näyttää ihan raikkaalle ja pikkaisen modernille. Aika maltillinenhan tämä tuunaus on, ehkä olisi voinut revitellä vähän rohkeamminkin.

Kalusto oli ilmainen, verhokappoihin kului  2 x 30 euroa.

50 shades of pink - aikuisten oikeesti

Olen elänyt nuoruuteni sellaisessa maailmassa jossa pinkki ei ollut millään lailla vakavasti otettava väri vaan osoitus lapsuuden (vielä)  kypsymättömästä mausta tai äklö-romanttisuudesta. Toisaalta pinkkiä taisikin minun nuoruudessani olla vain kahta lajia; haaleaa hattarapinkkiä ja vähän voimakkaampaa barbi-versiota. Pinkki oli väri jota joko yksinkertaisesti rakastettiin tai inhottiin.   Kovin neutraali vaihtoehto se ei koskaan ollut.

Jo muutaman vuoden ajan on ollut selvää, että pinkki on uusi musta. Tai uusi valkoinen, jos sisustuksesta erityisesti puhutaan. Pinkin status on muuttunut eikä se ole enää pelkkä romanttinen tyttöjen väri vaan nykypinkillä on värinä vahva feministinen lataus. Väri on kulkenut pitkän matkan  hattaraisesta Barbi-pinkistä oikeaksi ja vakavasti otettavaksi  väriksi.

Pinkin trendikulku taisi lähteä liikkeelle Tanskasta viitisen vuotta sitten. Murretty  Scandi Pink -nimellä kulkeva roosa  saatiin aikaiseksi poistamalla sävystä sinisyys. Vuoden 2015 sisustusvärikarttojen kuningatar oli metallinhohtoinen Rose Gold. Seuraavana vuonna Rose Quartz oli edeltäjäänsä vähän puuteroidumpi pinkki. Vuoden 2017 värikarttojen ylösnosto  puolestaan oli Millennial Pink. Se on edeltäjiään hillitympi ja murretumpi puuterinen pinkki, johon on lisätty ripaus ruskeaa. Seuraavaksi hittipinkiksi saattaa muodostua entistäkin murretumpi ja ruskeaan taittuva Nude Pink -sävy.  

Millennial Pinkistä tai Delicate Pinkistä  puhutaan usein myös yleisnimityksenä koko vaaleanpunaisen trendiperheelle. Pinkin valtakausi liittyykin aikaan jolloin milleniaalit - eli tällä vuosituhannella syntyneet- ovat aikuistumassa. Ja ovatkin aikuistumassa ihan uudella tavalla – laittaen uusiksi edellisten sukupolvien käsitykset aikuisuuteen kuuluvista asioista. Siksi pinkkikään ei enää jää lapsuuden barbi-leikkeihin ja sateenkaariponien väritykseksi vaan seuraa milleniaaleja lapsuuden yli ja ohi. Edelleenkään pinkki ei ole kovin neutraali valinta, se vain viestii nyt eri asioista kuin ennen. Veikkaanpa, että Millennium Pinkin valtakaudesta riittää tuleville antropologeille ja sosiologeille tutkittavaa.

Itse aloitin varovaisen tutustumisen pinkin uusiin sävyihin metallinhohtoisesta ruusukullasta. 

Meillä poltetaan paljon IKEAN lasisia tuoksukynttilöitä.  Ruusukulta -spraymaalipurkki kädessä aloin miettiä, miten noita arkisia lasikynttilöitä saisi tuunattua astetta juhlavamman näköisiksi. Tein kolme erilaista toteutusta teemasta.

Yksi lasikynttilöistä (kuvassa keskimmäinen) on suihkutettu ensin etikkavedellä, jonka päälle spreijasin ruusukullan sävyä. Nopeasti varovaista taputtelua talouspaperin palalla, jotta pinta tulee elävän epätasaiseksi. Tekniikka kulkee DIY köyhän hopeana ja täällä sekä täällä  siitä perinteisemmät toteutukset.

Toisen lasikynttilän ulkopuolen  sivelin kokonaan ensin erikeepperillä, jonka jälkeen kierittelin lasin korppujauhoissa.  `Leivityksen` kuivuttua spraymaalasin pinnan kevyellä otteella.

Kolmannen kynttilän reunaan siveltyyn liimakerrokseen pyörittelin puolestaan Helmi-perunaryynejä (olivat päässeet menemään kaapissa pahasti vanhaksi, emmä-muuten-ehkä-olisi-lähtenyt-ruualla-taas-leikkimään..). Tällekin purkille siis kerros ruusukullan sävyistä spraymaalia vielä pintaan.

Tykästyin erityisesti tuohon korppujauhoversioon. Vink, vink; voisivat olla aika romanttisen kauniit esimerkiksi osana hääkattausta.

PS. Tässä vielä väriyhdistelmävinkki, jolla surffaat tänä keväänä suoraan pinkkitrendin aallonharjalle. Yhdistele ruusukultaiset yksityiskohdat / somisteet ruosteenpunaiseen tai lämpimään terrakottaan.  

..`like a walk in the park` Teijon kansallispuistossa

Silloin harvoin kun eteläisessä Suomessa on talvi, on siitä otettava kaikki ilo irti. Olimme suunnitelleet menevämme viikonloppuna rinteeseen, mutta päädyimmekin puistokävelylle. Nimittäin kansallispuistoon.

Teijon retkeilyalue muuttui kansallispuistoksi vuonna 2015  ja on siten Suomen toiseksi nuorin kansallispuisto.  Teijolla kasvaa valtaosin nuorta ja hoidettua mäntymetsää. Alue on pääosin aika karua mutta siellä täällä pienet rehevät lehdot ja pulppuavat lähteet tuovat oman lisänsä alueen luontoon.

Merkittyjä reittejä on Teijon kansallispuiston alueella noin 50 kilometriä. Reittien pituus vaihtelee puolestatoista kilometristä kymmeneen kilometriin. Liikuntaesteisille soveltuvia reittejä on yhteensä 3 km. Teijo tarjoaa retkeilymahdollisuuksia erityisesti myös niille, joiden erätaidot ovat vasta aluillaan tai jotka muuten vaan nauttivat helpoista, hyvin varustelluista metsäreiteistä.

Me kävimme maltillisesti kiertämässä  vähän alle 6 km pitkän Matildanjärven kierroksen. Reitti on helppokulkuinen rengasreitti, jossa kuljetaan  metsäpolun lisäksi pitkospuilla sekä ehkä noin kilometrin verran autotien viertä. Laavuja, kotia  ja nuotiopaikkoja oli  lyhyellä reitillä varmaan ainakin viisi. Kaunis talvisää oli houkutellut reitille monia muitakin ulkoilemaan, joten kaikilla taukopaikoilla oli tarjolla seuraa sekä valmis tuli. Eväisiin oli meillä panostettu, mutta silti melkoinen annoskateus iski, kun taukopaikalla viereinen seurue loimutti  lohta. Ensi kerralla ...

Kansallispuistot ovat yli 1000 hehtaarin kaikille avoimia luonnonsuojelualueita ja luontonähtävyyksiä. Valtion maille perustettujen kansallispuistojen ensisijaisena tarkoituksena on turvata luonnon monimuotoisuus. Ne koostuvat sekä tyypillisestä suomalaisesta luonnosta  että myös kansallisesti ja kansainvälisesti arvokkaista kansallismaisemista. Kansallispuistot palvelevat luonnonsuojelun ehdoilla myös virkistystä tarjoamalla ihmisille mahdollisuuden nauttia ja rentoutua luonnossa. Kansallispuistoissa on retkeilijän iloksi merkittyjä reittejä, luontopolkuja, tulentekopaikkoja ja yöpymispaikkoja. 

Valtion retkeilyalueet puolestaan ovat monipuolisia, retkeilyyn ja muuhun luonnon virkistyskäyttöön tarkoitettuja alueita. Retkeilyalueilla on merkittyjä kävely- ja hiihtoreittejä, luontopolkuja, telttailualueita ja laavuja. Niillä harjoitetaan myös rajoitettua metsätaloutta, jossa otetaan huomioon luonnonarvot ja virkistyskäytön tarpeet. Retkeilyalueilla voi yleensä kalastaa ja metsästää.

Ettei mentäisi ihan metsään, niin ajantasaista tietoa kansallispuistojen ja muiden Metsähallituksen retkikohteiden palveluista kannattaa käydä lukemassa www.luontoon.fi -sivustolla.

Ps. Cambridgen sanakirjan mukaan sanonta `like a walk in the park`   on jotain sellaista tekemistä mikä on hyvin helppoa ja yleensä erittäin miellyttävää.   Sitäpä!

Pakkopullaa

Pakko saada pullaa!

Eilen iski mahdoton pullan mieliteko. Koska leivonta ei edelleenkään ole suurimpia vahvuuksiani, piti jälleen yllyttää aviomies mukaan tekemään leivonnan tekninen osuus eli mittaaminen ja ajanotto.  Perusbostonpulla muuntui Nutella-versioksi täytteen avulla, joka on sekoitus Philadelphia-tuorejuustoa, Nutellaa ja fariinisokeria. Toskakuorrutuksella täydennettynä pullasta tuli kivasti pähkinäinen ja juuri sopivasti tahmainen iltaherkku.

Tämä Vintagentti-blogin kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut pikkuisen pakkopullalle. Ideoita ja to-do -listoja olisi vaikka miten paljon, mutta ei ole sisätiloja kummoisellekaan tuunaus- ja harrastustoiminnalle. Ulkona lumihangessa tai vähintään pimeässä juttujen duunaaminen ei houkuta sitten yhtään. Ja jos ja kun aikaansaannoksia olisi esiteltäväksi niin viimeistään kuvien ottaminen osoittautuu sietämättömän pimeäksi puuhaksi.   Silti ajoittaisesta tahmaisuudesta huolimatta haluan edelleen harrastaa blogin kirjoittamista. Haluan pitää Vintagentin hengissä ja hyvinvoivana, koska tiedän että valoisammat ajat ovat ihan kohta koittamassa.

Niinpä siis täten on aika ilmoittaa Vintagentti-blogin karistavan nyky-yhteiskunnan suorituspaineet harteiltaan ja siirtyvän tästä eteenpäin muinaisen agraariyhteiskunnan rytmiin. Silloin  kun valo on vähissä, silloin Vintagentissa  siirrytään toimimisen sijaan tuumimisen, suunnittelun ja puhdetöiden kauteen.  Vaan sitten kun olosuhteet ovat suotuisat ja päivät pitkiä ja valoisia ja energia korkealla,  silloin ollaan täälläkin (toivottavasti) jälleen aktiivisia ja aikaansaavia.  Silloin tehdään ja toimitaan, postataankin vaikka monta kertaa viikossa jos sikseen tulee.

Siispä nyt kannan nutellapullan sohvapöydälle, keitän kahvit, vedän villasukat jalkaan ja kaivaudun sohvatyynyjen keskelle viettämään lepokautta.  Tänne palataan sitten kun hyvältä tuntuu; ehkä se on ensi viikolla tai ensi kuussa,  kuka tietää…  

Pennynvenyttäjän Lontoo

Walkie Talkie -rakennus. Kuva Flickr

Terveisiä sateisen hyisestä Lontoosta. Tammikuu ei suoraan sanottuna ole paras mahdollinen kuukausi vierailla kaupungissa.  Joulu on taputeltu pois eikä keväästä ole vielä oikein lupaustakaan ilmassa.  Jos ruuhkaisissa kaupoissa kiertelyä sietää, niin alennusmyynnit sentään ovat käynnissä..  

Vaan ei auta ajankohdasta valittaminen. Joulunalla ei Lontooseen ehtinyt eikä kevättä malttanut odottaa, joten tällä kertaa Lontoo tuli koettua kylmänä, koleana, jäisenä ja harmaana. Sattuneesta säästä johtuen kaikenlaiset sisäjutut olivat kova sana tällä kertaa.

Tämmöiselle budjettimatkailijalle olo Lontoossa käy kipeästi kukkarolle. Erityisesti ruokailu tuntui entistä kalliimmalle, ellei sitten halua syödä ainoastaan pikaruokapaikoissa. Yleensä olemme kuitanneet ainakin päivän toisen aterian katuruualla tai puistopiknikillä. Tällä kertaa sää ei kumpaankaan houkuttanut, joten pubiruokaa tuli sitten syötyä useimpina päivinä. Pubissa kalaperunat kustantaa euroina hieman yli parikymppiä, sunday roast pikkaisen enemmänkin. Toisaalta pubiruoka on edes hiukan brittiläisempää kuin ketjuravintoloiden ja pikaruokaloiden vaihtoehdot.

Useimmat Lontoon kävijät tietävät hyvin kaupungin lukuisat upeat ilmaismuseot ja tapahtumat, mutta tässä tuliaisina pari uudempaa ilmaisvinkkiä kaupungissa vierailevalle:

 

Sky Garden. Kuva Flickr.

Sky Garden

Sky Garden on Walkie Talkie -nimellä tunnetun rakennuksen huipulla sijaitseva näköalapuutarha. Korkeutta rakennuksella on 155 metriä, siis parikymmentä metriä enemmän kuin London Eye – maailmanpyörällä. Etuna on myös ulkoterassi, josta pääsee ihailemaan Lontoon näkymiä joen suuntaan. Vierailu Sky Gardenissa on ilmaista, pitää vain varata liput ajoissa etukäteen. Lippuja on tarjolla kahdelle seuraavalle viikolle, sen pidemmälle ei etukäteen voi buukkausta tehdä. Auringonlaskun aikaa ajoittuvat vierailuajat  menevät aina ensin, mutta päiväaikaan lippuja on yleensä hyvin tarjolla.  Sky Garden sijaitsee Fenchurch Streetillä, Cityn alueella. Lähin metroasema on Monument. Vierailu Sky Gardenissa on varteenotettava vaihtoehto London eyehin jonottamiselle.

Westminster Abbey

Goottityylinen Westminster Abbey on yksi Lontoon tärkeimpiä nähtävyyksiä. Katedraali on yksi Lontoon neljästä UNESCON maailmanperintökohteesta. Kirkossa on vietetty  on vietetty 38 kruunajaiset ja 26 kuninkaalliset häät. Kirkko tunnetaan mm. prinssi Williamin ja Catherine Middletonin hääkirkkona.

Westminster Abbey Quire kuninkaallisten häiden aikaan. Kuva Flickr.

En ole koskaan ennen tullut vierailleeksi kirkossa sisällä. En vaan ole ollut rakennuksesta niin kiinnostunut, että olisin halunnut maksaa sisäänpääsystä ja kierroksesta parikymppistä. Kirkollisiin toimituksiin ja tilaisuuksiin osallistuminen on Westminster Abbeyssä kuitenkin ilmaista. Perinteisen aamujumalanpalveluksen lisäksi kirkossa järjestetään liki päivittäin mm. urku- ja kuoromessu. Me osallistuimme sunnuntai-illan iltahartauteen, jonka musiikista vastasivat kirkon poika- ja mieskuorot.  Kokemus oli melkoisen ainutlaatuinen; tunnelma oli harras ja (anglikaaniseen tapaan?) melko muodollinen mutta lämmin ja tunnelmallinen. Kuorot soivat niin upeasti, että selkäpiitä pitkin kulki väristyksiä. 

Westminster Abbeyssä ei saa valokuvata joten liitteenä olevat kuvat on napattu kirkon esitteestä.

Ps. Pikkupojat ovat pikkupoikia vähän muodollisemmissakin yhteyksissä; minäpäs tiedän minkä kuoropenkin alla Westminster Abbeyssa on tuore räkäpallo… 

Lukuhaasteen avaus; Syrjästäkatsojan tarinoita 1-3

Yli 20 vuotta sitten menin synnyttämään keskimmäistä lastani. Synnytys ei oikein ottanut edetäkseen, niinpä koetin kuluttaa aikaa lukemalla sen ainoan kirjan, joka synnärin käytävältä löytyi, eli Enni Mustosen jonkun romaanin. Kirja tuli (pätkissä) luettua ja lapsikin viimein syntyi. Myönnettäköön, että minkäänlaiselle rakentavalle kirjallisuuskritiikille eivät olosuhteet olleet parhaat mahdolliset, mutta muistan pitäneeni kirjaa ihan hirveän huonona huttuna.   

Lapsi sai kuitenkin ( kirjasta huolimatta)  etukäteisen suunnitelman mukaisesti nimekseen Enni.

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa on kohta, jossa luetaan kirja kirjailijalta, jolla on sama nimi kuin jollain perheenjäsenellä.  Eihän tilaisuutta voinut mitenkään  jättää käyttämättä, vaan nyt saisi Enni Mustonen minulta uuden mahdollisuuden.  Syrjästäkatsojan tarinat -kirjasarjan suuri suosio oli herättänyt kiinnostuksen.  Lainasin kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa ja luin ne peräkkäin. Varmasti tulen lukemaan myös osat 4-5, jahka kirjaston varausjono liikahtaa.

Kirjasarja yllätti ihan myönteisesti. Se ei ole ainoastaan kiinnostava nuoren tytön kehityskertomus, vaan myös mielenkiintoinen ajankuvaus. Tarinan taustalla kulkee maaseudun työväestön olosuhteiden muutos,  kielitaistelun vuodet, kansallinen herääminen, suomalaisen taiteen kultakausi,  sortovuodet, itsenäistyminen ja maailmanpalot… Iidan tarina yksinään ei riittäisi pitämään minun mielenkiintoani yllä viiden kirjan verran, mutta tarinan tiukka ankkuroiminen ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin ja oikeisiin historiallisiin henkilöihin kannattelee tarinaa.

Enni Mustosen (alias Kirsti Mannisen) huolellista taustatyötä ja historiantuntemusta on monella suulla kehuttu. Esimerkiksi Emännöitsijä -kirjan pääasiallisen tapahtumaympäristön, Elisabetinkatu 27:n,  yksityiskohdat piharakennuksia myöten on kirjailija selvittänyt tutkimalla vanhoja rakennuspiirustusten arkistoja. Eli voin lukiessani luottaa siihen, että kuvaukset kaduista, ulkohuusseista, porttikäytävistä ja puuvajoista tai vaikka vaatetuksen yksityiskohdista ja ruoka-aineista vastaavat historiallista todellisuutta.

Vaan mitä sitten syntyy kun yhdistetään todellisia menneisyyden tapahtumia ja oikeiden historiallisten henkilöiden elämänvaihteita kuvitteellisten henkilöiden ajatuksiin ja tapahtumiin. Onko mitään syytä antaa krediittiä historiallisten faktojen tarkkuudesta, jos samaan soppaan kuitenkin sekoitetaan oikeiden ihmisten kuvitteellisia sanoja, tekoja ja tunteita?

Paimentyttö -kirjassa satusetä Topelius perheenjäsenineen on vielä melko maltillisessa roolissa, pelkkänä taustana Idan tarinalle.  Lapsenpiika -kirjassa `julkkis`panokset jo suurenevat, kun keskeiseksi materiaaliksi muodostuu Jean Sibeliuksen elämä ja avioliitto, alkoholinkäyttö, luomistuskat,  läheisten mielenterveys ja perhetragediat. Toki kaikki ne ovat aiheita, joista virallinen historiantutkimuskin on Sibeliuksen kohdalla paljon materiaalia tuottanut. Sarjan kolmannessa osassa sitten jo unohdetaan kaikki häveliäisyys oikeiden, kaikkien suomalaisten tuntemien kulttuurihenkilöiden hyödyntämisessä, ja sanojen ja tunteiden lisäksi tehdään historialliselle henkilölle (Edelfelt)  jo kuvitteellinen lapsikin.

Vaikka tykkään populaarihistoriasta ja historian popularisoinnista, silti jokin tämänkaltaisessa historian viihteellisessä hyväksikäytössä  ärsyttää.  Mistä lukija voi erottaa, että  Sibeliuksen perheen  Kirsti-vauva on todellisuudessakin ihka oikeasti syntynyt ja kuollut lapsi  ja että seuraavassa kirjassa syntyvä piikatytön ja Albert Edelfeltin lapsi on ainoastaan kirjailijan mielikuvitusta.  No juu, reilut sata vuotta on ehkä  riittävän pitkä aika, että tässä kohtaa voi hyvin huokaista vastaukseksi edelliseen kysymykseen, että haloo, mitä väliä ?   En edes sano, etteikö faktaa ja fiktiota saisi kaunokirjallisuudessa sekoittaa.  Antaa mennä siitä vaan, viihdettähän tässä tehdään, eikä mitään historiantutkimusta.  Mutta entä jos Idan ja tyttärensä tarina jatkuu vielä pitkälle kohti nykyaikaa. Milloin kirjasarjassa tulee vastaan se hetki jolloin oikeiden historiallisten  henkilöiden yhteyteen ei voi enää ympätä fiktiota?

Onneksi Idasta kasvaa kirjasarjan edetessä riittävän mielenkiintoinen kirjallinen hahmo, jotta syrjästäkatsojan tarinat on lievästä ärsytyksestä huolimatta toistaiseksi oikein hyvä lukukokemus. Toivottavasti jatko-osissakin yhteiskunnallinen ajankuvaus pysyy edelleen keskiössä eikä homma latistu pelkäksi juonivetoiseksi hutuksi ja historiallisten nimien tiputteluksi.  

Helmet-lukuhaasteen sijoittelut;

Paimentyttö kohtaan 3; kirja aloittaa sarjan

Lapsenpiika kohtaan 37; kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Emännöitsijä kohtaan 46; kirjan nimessä on vain yksi sana.

Rottinkikorin monet raidat

Jos on elänyt viime viikot toinen käsi kokoaikaisessa liikkeessä suklaarasian ja suun väliä ja toinen käsi tiukasti kiinni kirjassa tai kaukosäätimessä, niin tarvitseeko kauheasti kummastella ettei blogiin oikein jutunjuurta iske.  Okei, ollaan sitten blogitalviunilla, ei haittaa, duunataan enemmän sitten  kun siltä alkaa tuntua.

Toki jotain pientä välillä tapahtuu, viikonlopun kirppislöytö oli euron rottinkikori, joka heti kotiin päästyä sai raidat kylkeensä.  

Halusin korin kylkeen raidat vähintään kahdella värillä. Siinä olisi sitten samalla hyvä tilaisuus vertailla, että miten kalkkimaalilla spreijaaminen eroaa tavallisista spraymaaleista, kun maalattavana on tämmöinen perinteinen materiaali. Korin keskimmäinen raita on maalattu kalkkimaalisprayllä. Korin suuaukko ja pohjaraita puolestaan `tavallisella`   autotarvikekaupan valkoisella spraymaalilla.

Ja voi veljet, kyllä spraymaaleissa vaan on eroja. Kalkkimaalispray peitti yhdellä spreijauksella, kuivui nopeasti ja hajuttomasti ja on kuivuttuaan kivan mattapintainen. Valkoiset raidat puolestaan vaativat useamman spreijauskierroksen, eikä sittenkään maalausjälki vakuuta. Maalatessa leijaili ympäristössä  melkoinen maalinkatku eikä kori ole kuivuttuaankaan täysin tuoksuton siltä kohdin.  Lopputulos on minun silmiini aika muovisen oloinen, ei siis ollenkaan niin luonnollisen näköinen kuin kalkkimaalilla maalattu osuus.   

Taas kerran Vintagentissa kuljetaan näiden hittituotteiden kohdalla vähän jälkijunassa, mutta viimeistään nyt olen myyty kalkkimaalille.