Talvista tunnelmaa vaikka sitten suolasta..

Olen erinäisissä yhteyksissä törmännyt suolan kasvattamiseen. Eli lyhykäisyydessään; kun lasipurkin pohjalle kaadetaan suolan päälle tilkka vettä, alkaa suola kiivetä reunoja pitkin ylös muodostaen lasiin kauniin huurteisen pinnan.

Laitoin lasipurkin pohjalle noin parin sentin kerroksen merisuolaa, kastelin ja kannoin purkin saunan lämpöön. Painoin suolasohjoon seisomaan muutaman puisen poron ja kuusen.  Tänään jo suola kiipeili lasia lähes puoleenväliin asti, ja figuuritkin jäivät kauniisti esille.

Suolapurkki saa nyt jäädä saunaan kynttilälyhdyksi, luomaan vähän mystistä ja satumaista metsätunnelmaa. Toisen samanlaisen purkin voisi kasvattaa valosarjalla täytettäväksi. 

Kallista tämä ei ainakaan ole, eikä vaadi mitään erityistä varustautumista. Lasipurkitkin saa halutessaan pestyä suolahuurteesta puhtaaksi, viimeistään sitten kun talven on aika tehdä tilaa keväälle.

Asuuko meissä jokaisessa pieni sulovilen?

Törmäsin kirppiksellä Finnmirrorin kylppärin peilikaappiin. Hinta oli naurettavat 20 cnt, joten ihan pakkohan se oli tehdä sulovilenit.  Sulon vakiovastaus kun monen hiukan epäonnistuneen ostoksen suhteen oli aina että pitihän se nyt ostaa kun niin halvalla sai.

No ihan totta puhuen, peilikaapille on kyllä käyttöä kylppärissämme, koivuinen runko vaan ei ollut kovin hyvässä kuosissa eikä muutenkaan mieluinen.

Ensimmäisestä ja tähän asti ainoasta dc-fixauksestani (täällä) hyvässä euforisessa mielentilassa kävin ostamassa kuviollista kontaktimuovia.  Haaveilin mustavalkoisesta seeprakuviosta, mutta kun sitä ei valikoimissa ollut niin päädyin ostamaan peilipintaista kalvoa.

Dc-fixin asentamiseen olisi paljon hyviä ohjeitakin olemassa mutta mitäpä niistä. Onhan tässä vuosien varrella tullut päällystettyä yksi jos toinenkin koulukirja. Mitäpä sitä mitään kalvon lämmittämistä ja kulmien venyttämistä miettimään.. Kyllä kaappi päällystettyä tuli, mutta lopputuloksesta kertoo kaiken aviomiehen lausahdus, miten kaappi hetkessä ja helposti muuttui 20 centin näköisestä 10 centin näköiseksi. 

EDIT: Suruissaan, ajatuksissa

Helsinki kesällä 1908

Valokuvaaja I.K.Inhan syntymästä tulee tänään kuluneeksi 150 vuotta. Toimittajana, valokuvaajana ja kirjailijana tunnettu Inha on suomalaisen valokuvauksen suuria mestareita. Hänen kansanperinnettä, vanhaa maalaista elämänmuotoa ja suomalaisia maisemia käsittelevät valokuvansa vaikuttavat vielä tänä päivänäkin maisemakuvastoomme ja historiakuvaamme.  

Inha oli kuitenkin myös merkittävä modernisaation kuvaaja ja tallentaja. Vuonna 1908 hän sai WSOY:ltä toimeksiannon kuvata kesäistä Helsinkiä matkailuopasta varten. Helsinki oli aikamoisessa muutoksessa 1900-luvun alkuvuosina. Teoksen oli tarkoitus esitellä potentiaalisille matkailijoille vielä varsin tuntematonta mutta kovaa vauhtia kasvavaa ja komistuvaa Helsinkiä. Inhan valokuvat liittyvät oleellisesti Suomen taiteen kultakauteen, jolloin taiteilijat alkoivat kuvata teoksissaan kotimaataan omien kansallisten ihanteidensa mukaisesti

Inhan Helsinki-kuvat kesältä 1908 on otettu varhaisina aamuina ja valoisina kesäiltoina. Vaikka ne toisaalta näyttävät miten paljon Helsinki on muuttunut reilussa sadassa vuodessa, osoittavat ne myös monen asian pysyneen ennallaan. Pääosassa kuvissa ovat Helsingin historiallinen keskusta, rannat ja puistot. Kaupunkilaiset ja kaupunkielämä ovat kuvissa sivuosassa. Kuvien aamuinen tunnelma on niin tiivis, että melkein voi kuulla valokuvaajan polkupyörän ketjujen rahinan kun hän kuvauskalusto laukussaan pyöräili hiljaisen Helsingin kaduilla ja rannoilla.

 Kuvat tilannut WSOY lahjoitti alkuperäisten valokuvien lasinegatiivit Suomen valokuvataiteen museolle. Tänä vuonna museo julkaisi ison osan Inhan Helsinki-kuvista kuvapalvelu Flickrissä. 

Ei muuta kuin kiinnitetään pyykkipojat lahkeisiin, kivutaan  fillarin selkään ja lähdetään kierrokselle kesäiseen Helsinkiin vuonna 1908.

Lisää heräävää Helsinkiä täällä. Kuvat Flickr.com / Suomen valokuvataiteen museo 

Kastehelmi meets Aarikka .. tai jotain

Innostuin herneistä tehdystä kranssistani niin kovasti, että arvatenkin homma lähti taas lapasesta. Mittailin kaupassa säilykkeitä sillä silmällä, että mikähän purkki muistuttaisi eniten kooltaan ja muodoltaan Kastehelmen lasituikkua. Näillä kriteereillä meillä sitten päädyttiin tänään syömään tonnikalaa tomaattipyreellä. Perhe ei kauheasti kiitellyt valintaa. 

Ja jo ennen kuin ruokailun tiskit olivat päätyneet tiskikoneeseen, oli säilykepurkit  rei´itetty porakoneella, kuorrutettu herneillä ja maalattu mustaksi. No jaa, kun oikein silmiä siristää, niin kyllähän näistä vähän Kastehelmi tai Aarikka fiboja saa, ainakin hämärässä, hyvällä tahdolla ja huonolla näöllä varustettuna. 

Jos ei näistä nyt ihan klassikon korvaajaksi ole, niin eipä olleet panoksetkaan huimat; herneitä viidellä sentillä ja vähemmän kannettavaa metallinkeräykseen. Kastehelmi kohtasi Aarikan tai ainakin tonnikala törmäsi tomaattipyreeseen

Ps. Tiskit on edelleen tiskipöydällä.

Ps2. Huomenna voisi tehdä lopuista herneistä keiton, jotta nämä jäisivät lajinsa viimeisiksi…

Kaikkien aikojen vastenmielisin pusu?

Suuteleminen on eleenä äärimmäisen kulttuurisidonnaista ja merkinnyt eri aikoina ja eri tilanteissa monia eri asioita. Suudelma onkin kautta historian toiminut rakkauden merkin lisäksi myös tervehdyksenä, sopimusten sinetöijänä, ystävyyden ja kunnioituksen osoituksena sekä alistamisen, nöyryytyksen ja petoksen välineenä. Suudelma on sopimus, jonka merkitys on se mikä sille kulloinkin annetaan. Sen historia on siis paljon pidempi ja laajempi kuin pelkkä romanttiseen rakkauteen liittyvä nykypäivän ilmiselvä yhteys. 

Olen täällä blogissa esitellyt joitain romanttiseen rakkauteen liittyviä ikonisia suudelmakuvia. Tällä kertaa esiteltävä suudelmakuva onkin sitten aika kaukana romantiikasta..

Leonid Breznevin ja Erich Honeckerin suudelma DDR:n 30-vuotisjuhlassa 7.10.1979

Valtiomiesten väliset sopimuksen ja rauhansuudelmat ovat vaihtuneet poskisuudelmiksi ja ennemminkin osaksi nykyistä tapakulttuuria kuin kansainvälisten suhteiden vallan käyttöä. Samankaltaisia poliittisia suudelmakuvia kuin Leonid Breznevin ja Eric Honeckerin kuuluisa suudelma vuodelta 1979 tuskin jatkossa politiikan piirissä vallan kauheasti nähdään. Silloin neuvostojohtaja Leonid Brezhnev ja DDR:n presidentti Erich Honecker juhlivat DDR:n 30-vuotista taivalta `sosialistis-veljellisellä suudelmalla`.  

Itä-Euroopassa vallanpitäjien väliset suudelmat olivat tavallisia ja poskisuudelmat olivat tärkeä rituaali valtiovierailuilla.  Kuvan ottamisen aikaan DDR:ää pidettiin erityisen uskollisena Neuvostoliiton kumppanina sosialististen maiden joukosta. Suulle kohdistettu suudelma ei selkeästi ollut kunnioituksen tai alamaisuuden osoitus vaan se viesti tasavertaisuutta, sopua ja rauhaa suutelijoiden välillä. Aikakauden poliittisessa ilmastossa tämänkaltaisia viestejä tulkittiin ja etsittiin.

Saksassa Bild-Zeitung –lehti järjesti vuonna 2003 äänestyksen kaikkien aikojen vastenmielisimmästä pususta. Breznevin ja Honeckerin veljellinen suudelma voitti äänestyksen ylivoimaisesti saaden lähes 30 prosenttia annetuista äänistä. Suudelmaan liittyy aikamoista historiallista ironiaa; kummankaan valtiomiehen edustamaa valtiota ei enää ole. Suudelmalla viestitetty sopimus valtioiden yhteenkuuluvuudesta ja ikuisista hyvistä väleistä osoittautui historian katsannossa kovin kestämättömäksi.

Kuva Flickr.com Lisenssi CC BY-SA 2.0

Kuvasta laadittiin myöhemmin Berliinin muurin jäljelle jääneeseen galleria-osioon `Jumalani, auta minua selviytymään tästä kuolettavasta rakkaudesta` -niminen graffititeos.

Hannu Salmi; Suudelma. Faros-kustannus Oy. 2004.

Saiko ruualla leikkiä?

… ja jos sai, niin kannattiko?

Ruoka-askartelua Generation II

Minulta pyydettiin jouluista / talvista ovikranssia, joka ei varistaisi eikä tuoksuisi vaan jonka voisi huoletta ripustaa kerrostaloasunnonkin oveen.

Varmaan jokainen, jolla on jonkinlainen päiväkotiura takanaan, on joskus askarrellut jotain makaroneista. Niin meilläkin. Olen säästänyt lasten piirustuksista ja askarteluista suurimman osan, mutta makaronitaiteen olen aina surutta heittänyt menemään. 

Enpä olisi uskonut itse koskaan askartelevani mitään ruokakaapin aineksista, vaan kun näin facebookin askarteluryhmässä houkuttavan kuvan kuivatuista herneistä tehdystä kranssista, niin pakkohan se oli syödä vähän periaatteitaankin.

Herneet löytyivät omasta kaapista. Pohjana on ostettu styroxrengas. Mitään kierrätysaskarteluahan tämmöinen ei ole, mutta menköön nyt tämän kerran.

Ei kannata edes kuvitella voivansa asetella herneitä yksittäin kauniisti riveihin, siinä polttaa vain näppinsä ja pilaa päivänsä. Paras tapa taitaa olla nostaa kranssia vinosti pystyyn, lisätä liimaa ja tiputella herneitä liiman suuntaan. Ikäänkuin pajatsoa pelaisi; putoaako pinon päällimmäiseksi vai meneekö ohi....

Hienomotoriikan harjoituksissa meni  minulla reilun tunnin verran ja niin oli kranssin raakile valmis. Päälle vielä taukojumpa lattialle pudonneita herneitä poimien...

Olin ajatellut maalata kranssin valkoiseksi ja somistaa punaisilla tontuilla tai jouluisilla nauhoilla, mutta jälleen kerran malttamattomuus tuli tielle. Valkoinen spraymaali oli piilossa jossain ja vannehopeapullo tällä kertaa ihan käden ulottuvilla, joten niin tuli kranssista enemmän bling-bling kuin olin ajatellut. Ihan ok näinkin, mutta taidanpa silti tehdä toisen valkoisena.

ny o pimiä jälkke pimiä

Olen jäätyvä maa,

olen lahoava oksa,

olen jäykkä kanerva,

olen tämä värien juhla,

olen tämä rosoinen kallio,

olen tämä viiltävä hengitys.

-Leena Nieminen- 

No ny o sit marraskuu ja Heli Laaksosen sanojen mukaan pimiä jälkke tulee pimiä. Pienen Linnun lokakuun kuukausikollaasistakin sen näkee, että  tänä vuonna lokakuu oli kaikkea muuta kuin pimeä. Lokakuu oli lämmin, kirkas, kuiva ja värikäs, syksyä ihan parhaimmillaan. Antaa tulla vaan marraskuu, laita parastasi, yritä edes olla maineesi veroinen ! Niin pimeä, märkä tai harmaa et kyllä tänä vuonna onnistu olemaan ettetkö silti olisi ihan siedettävä tässä leudon lokakuun ja juhlaisan joulukuun välissä.

Jos on pimiä jälkken pimiä

ja sen jälkke on pimiä

ja sit pimiä

ni mist ihminen tietä

et valo viel joskus vallitte?

                          -Heli Laaksonen & Katja Keskitalo-