Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

1960-luvulla syntyneenä olen kasvanut Kesäkummussa, Vaahteramäessä, Melukylässä, Nangialassa, Saltkråkanilla ja ihan erityisesti Huvikummun Pepin matkassa. Viime vuoden lopulla suomeksi julkaistu `Astrid Lindgren, tämä päivä yksi elämä` pääsi siis TBR-listallani heti ilmestyttyään korkealle sijalle. Sain sen kuitenkin käsiini vasta nyt.

Vaikka minulla olikin jo jonkinlainen mielikuva ihmisestä rakkaiden hahmojen ja miljöiden takaa, odotin lukukokemukselta erityisesti lisävalaistusta Astrid Lindgenin yhteiskunnallisesta ajattelusta. Sitäkin toki kirjassa käsiteltiin, mutta minulle kirjan parasta antia oli kaikki se kirjailijan kasvatuksellinen ajattelu ja edelläkävijyys, joka on saanut hänen hahmonsa ja kirjansa pysymään alati suosittuina ja luettuina. Peppi, Eemeli ja muut eivät ole mitään reliikkejä menneisyydestä vaan perusteemoiltaan edelleen nykylapsiakin puhuttelevia hahmoja ja tarinoita.

Astrid Lindgren edusti koko elinaikansa edistyksellisiä kasvatusnäkemyksiä sekä kirjoittajana että yhteiskunnallisena vaikuttajana. Hän tarkkaili alituiseen lapsia; niin omia lapsia kuin heidän leikkitovereitaan tai sattumalta kohdattuja. Koko hänen tuotantonsa perustuu vahvasti lapsen ja aikuisen väliseen läheiseen ja kunnioittavaan suhteeseen.Näissä kirjoissa ei aikuinen ohjaa tai hillitse lapsen kuvitelmien kehittymistä eikä leikin tarvitse olla rationaalista tai tarkoituksenmukaista. Leikki perustuu aina puhtaaseen iloon ja ylenpalttisuuteen.

Ensimmäinen Peppi-kirja ilmestyi heti sodan päätyttyä, vuonna 1945. Peppi-hahmon sanottiin vapauttaneen aikansa lapset arjen ja auktoriteetin paineista. Olihan hahmo myös aikuisille tervetullutta vaihtelua monien ankeiden sotavuosien jälkeen. Toki kritiikkiäkin esitettiin; osassa aikalaisarvioissa Peppi kuvattiin vallanhimoiseksi ja mielisairaaksi tytöksi, jonka pyrkimys asettaa aikuisten auktoriteetti kyseenalaiseksi oli lapsen sielunelämälle tuntematon asia. Astrid Lindgren vastasi kritiikkiin toivomalla, että aikuiset oppisivat kunnioittamaan lapsia ja ymmärtämään että `pikkulapsetkin ovat ihmisiä`. Aivan kuin suoraan vuoden 2016 varhaiskasvatuksen suuntaviivoista lainattua tekstiä. Lindgren ei halunnut kiinnittäytyä mihinkään tiettyyn kasvatustieteelliseen koulukuntaan, mutta piti osuvana lastenpsykologien Peppi-tulkintaa miten  aikuisten ei tulisi tukahduttaa lasten vapautta vaan oppia ymmärtämään lapsen luonnetta ja tarpeita eri kehitysvaiheissa.

” Vapaa kasvatus ei sulje pois lujuutta. Se ei myöskään sulje pois sitä, että lapset tuntevat läheisyyttä ja kunnioitusta vanhempiaan kohtaan, ja – mikä  tärkeintä – se merkitsee, että myös vanhemmat kunniottavat lapsiaan.”

Lapsi minäkertojana oli sekin aikanaan erikoista ja epäsovinnaista, sillä vielä pitkään sodan jälkeisenä aikana lasten oli määrä vain näkyä mutta ei kuulua. Melunkylän lapset oli siksi käänteentekevä kirja lapsen (siis Välitalon Liisa) toimiessa ainoana kertojana. Astrid Lindgrenin ajattelu juonsi juurta sotien välisen ajan modernin kasvatustieteen ja lastenpsykologian suuntauksista, joissa ihmistä tarkasteltiin kokonaisuutena. Tätä samaa tuli noudattaa myös lastenkulttuurissa. Ei suojella ja opeteta, vaan haastetaan ja siten otetaan lapset mukaan yleisinhimillisten kysymysten äärelle. Lastenkirjoissa voi Astrid Lindgrenin mukaan kirjoittaa mistä tahansa vaikeista ja torjutuista aiheista, ”kunhan se vain on taiteellisesti perusteltua, kertomuksessa pitää voida puhua vakavasti myös kuolemasta, ja se lasten pitää vain piru vie hyväksyä. Kuolema ja rakkaus ovat suurimpia asioita, joita ihminen voi kokea ja ne kiinnostavat joka iässä.”   Lapsellakin on tarve kokea taiteen liikuttavan itseään.

`Saariston lapset`  televisiosarjassa Lindgren toi esille ympäristökysymyksiä sekä hyvin hienovaraisesti piilotettua yhteiskuntakritiikkiä miesten ja naisten sekä aikuisten ja lasten välisistä valtasuhteista. Saariston lasten ja Eemelin myötä kirjailija profiloitui 60-luvulla yhä enemmän humanistina, yhteiskuntakriitikkona ja poliittisena aktivistina kuin `vain` lastenkirjailijana. Astrid Lindgren itse luonnehti Eemeli-kirjojen riehakkaan humoristisen pinnan alla aitoa tarvetta puhua vapaudenjanosta, siviilirohkeudesta ja perheen demokratisoitumisesta.

Astrid Lindgen käytti itse sanaa `välmänske`, kuvaamaan ihmistä joka levittää ympärilleen myönteistä elämänasennetta ja hyvää mieltä tekemättä asiasta sen kummempaa numeroa. Joka tekee hyvää toisille, tarttuu toimeen ja ryhtyy tarpeen tullen auttamaan. Usein spontaanisti ja vaistonvaraisesti, kuten Eemeli tai Peppi. Astrid Lindgren jos kuka oli välmänske.

Jens Andersen

Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Alkuperäisteos Denna dagen, ett liv (2014)

Suomentaja Kari Koski

WSOY 2016.