Kolmen sekunnin suudelma ja muita sensuurisäännöksiä elokuvissa

Kuva Flickr.com. Lisenssi

Tykkäätkö vanhoista 30- ja 40-lukujen elokuvista? Minä ainakin tykkään. Sellaisista spektaakkeleista, joissa maailmanluokan näyttelijöiden muodostama tähtipari saa suurien tunteiden kautta onnellisen loppunsa. Asiat ovat korostetun mustavalkoisia ja hyvä on todella hyvää, puhdasta ja vilpitöntä.  Paha saa lopussa palkkansa.  Ihan sattumalta eivät kulta-ajan yhdysvaltalaiset elokuvat kuitenkaan tämänlaisiksi muodostuneet.

1920-luvulla Hollywood nähtiin varsinaisena`paheiden pesänä` ja alan ihmisten moraalittomista elämäntavoista kannettiin huolta. Pelättiin taiteilijoiden turmiollisten tapojen rappioittavan elokuvien kautta koko kansakunnan moraalia.

`Hays code` eli viralliselta nimeltään elokuvien tuotantosäädöstö oli vuosina 1930-1968 voimassa ollut ohjeisto, joka määritteli yhdysvaltalaiselle elokuvatuotannolle tiukat moraaliset ohjeet.  Tavoitteena oli välttää ulkoinen sensuuri itsesensuurin käyttöön oton kautta. Elokuvatuottajat perustivat 1920-luvun lopulla MPDDA-järjestön tuomaan moraalia elokuvien sisältöön.  Järjestön ensimmäiseksi johtajaksi valittu Will H. Hays laatikin 36 kohdan listan asioista, joita elokuvissa ei saisi esiintyä tai joita tulisi käsitellä äärimmäisellä varovuudella. Vuodesta 1930 lähtien kaikkien elokuvien piti saada Haysin toimiston hyväksyntä jotta ne pääsisivät järjestön teattereihin levitykseen.

Täältä ikuisuuteen vuodelta 1953.

Ohjeisto kielsi elokuvista muun muassa viittaukset seksuaalisuuteen, perverssit ihmissuhteet (=homoseksuaalisuuden), alastomuuden, rikollisuuden ihannoinnin, uskonnon rienaamisen, ylenmäärisen juopottelun sekä rotujen väliset sukupuolisuhteet ja seka-avioliitot. Tavoitteena oli, että mikään elokuva ei saisi alentaa katsojansa moraalista tasoa.

Ohjeisto muutti elokuvailmaisua epäsuoraan ja vihjailevaan suuntaan. Se mitä ei voinut suoraan sanoa, piti ilmaista `rivien välissä`.  Ohjeisto haastoi käsikirjoittajia miettimään kiertoilmaisuja ja elokuvantekijät oppivatkin ajan kanssa erityisen taitaviksi ohjeiston kiertäjiksi.

Notorious - Kohtalon avain. 1946. Kuva Wikimedia Commons. Public domain

Elokuvasuudelman sallittu enimmäiskesto oli Haysin ohjeistossa määritelty kolmeen sekuntiin.  Pitempi suudelma olisi tulkittu moraalittomaksi. Alfred Hitchcock otti tämän aikarajan aivan erityiseksi haasteeksi. Elokuva Notorious – kohtalon avain  sisältää Ingrid Bergmanin ja Gary Grantin välisen suudelmakohtauksen, jonka kokonaispituus on kolme minuuttia, mutta kolmen sekunnin katkaisuin kun suutelijoiden huulet irtoavat välillä toisistaan. Teknisesti kohtaus siis täytti säännöt mutta oli silti täydellisesti niiden hengen vastainen.

Kirosanojen käyttökielto laittoi puolestaan elokuvantekijät miettimään miten tuoda esiin elokuvan pahiksen luonnetta ilman kirosanoja – jälleen mielikuvitus pistettiin koetukselle. Myös huulilta luettavissa olevat äänettömät kirosanat olivat kiellettyjä. Niinkin tarkka oli säännöstö, että Rhett Butlerin repliikki ” Frankly, my darling, I don´t give a damn” toi elokuvan tuottajalle melkoiset sakot.

Haysin ohjeisto on ollut osana vaikuttamassa siihen, että amerikkalaiseen elokuvaperinteeseen on syntynyt jyrkkä kahtiajako hyvän ja pahan välille. Kielto näyttää tai vihjata seksiin puolestaan johti suudelman merkityksen korostumiseen intohimon kuvaajana.

II maailmansodan jälkeen televisio ja Euroopan selkeästi vapaamielisempi kulttuuri-ilmasto asettivat haasteita katsojiensa moraalia varjelemaan pyrkivälle yhdysvaltalaiselle elokuvatuotannolle. Ohjeiston merkitys alkoi jyrkästi vähentyä 50-luvulla, ja lopullisesti se korvattiin vuonna 1968 nykyisellä elokuvien luokittelujärjestelmällä.

Muuten, arvaatteko mikä on lukuisia kertoja äänestetty kaikkien aikojen romanttisimmaksi elokuvasuudelmaksi?  Sehän on Kaunottaren ja Kulkurin pusu spagettilautasen yllä (1955). Kyseinen suudelma täytti aivan varmasti kaikki  Haysin ohjeiston kriteerit eikä  katsojien moraali ollut vaarassa.