Hae tästä blogista

torstai 3. maaliskuuta 2016

Taistelu voitettu ja sota julistettu

eli terveisiä pussukkatehtaalta


Maailma on pullollaan tarinoita koulun liikuntatunneilta saaduista traumoista. Itse en ollut kummoinenkaan urheilija, mutta tykkäsin silti koululiikunnasta ihan hulluna. Usein olin se joka tuli viimeisenä valituksi joukkueeseen, mutta yhtä kaikki; tykkäsin tunneista.

Traumoja käsiteltäväksi on sen sijaan jäänyt peruskoulun käsityötunneista. Silmukat putoilivat, ompeleet sotkeentuivat, leikkasin vahingossa kangasta väärää viivaa pitkin… Luovuus oli tunneilla pannassa, tärkeintä oli huolellisuus, suoranainen pikkutarkkuus.  Kadehdin puukässässä olevia poikia, mutta siihen aikaan ei valinnan mahdollisuutta vielä tunnettu. Yhtään ei käsityötuntikammoa auttanut, että luokkakaverit kertoilivat urbaanilegendoja edellisten vuosien oppilaista, joille oli ompelukoneesta irronnut neula lentänyt silmään tai jotka olivat vahingossa tikanneet etusormensa läpi. Eli siinä vaiheessa kun sitä ryppyistä, epämääräistä kangaskasaa olisi pitänyt alkaa ommella kokoon, oli peli osaltani jo menetetty. Usein päädyin salakuljettamaan myttyyn ommeltuja vaatteenraakileita ja puikolta pudonneita silmukoita kotiin siskolle korjattavaksi. Taisi opettajakin tietää missä ompelukseni kävivät tuntien välillä koska tunnusti minun olleen hänen pitkän opettajauransa aikana ainoa oppilas, jolle hän ei ollut onnistunut opettamaan mitään. Ei siis mitään mukavia muistoja näiltä tunneilta. 


Aikuisiällä olen sittemmin löytänyt käsitöiden tekemiseen iloa ja omaa tyyliä. Olen opetellut virkkaamaan, kutomaan, punomaan ja ristipistoilemaan. Olen jopa hetkittäin hemmetin hyvä niissä jutuissa. Koneella ompeleminen on kuitenkin aina jäänyt. Parisuhteen alussa nykyinen aviomieheni pyysi minua lyhentämään housun lahkeensa. Vetosin osaamattomuuteeni, jolloin mies kantoi koneen esille ja alkoi opetella langan pujotusta ja housujen lyhennystä. Lapset ovat ymmärtäneet jutun juonen ja kantaneet vaatepaikkaukset ja lahkeen kavennukset aina suosiolla mummille tehtäväksi. Siskoni on ompelukoneen kanssa enemmän kuin sinut, joten ei sellaista vierailua etteikö hän olisi päätynyt ompelemaan jotain visioimaani ideaa.

Sneakpeak siitä mitä sisko tällä kertaa päätyi lomallaan ompelemaan..

Viikonloppuinen rullaverhopussukoiden ompelu näytti kuitenkin niin helpolle, että eilen aamulla miehen lähtiessä töihin, ilmoitin ompelevani niitä lisää ihan itse. Mies näytti vähän mietteliäältä, että voiko lainkaan lähteä töihin. Jos vaikka tulee rumaakin jälkeä minun ja ompelukoneen yhteenotosta…


Ensin vähän kuosittelin kangaspaloja. Etsin piirtämisen apuvälineeksi sopivan kokoista ympyrää. Sellainen osui olemaan luottonaamarasvan purkinkansi. Sen enempiä ajattelematta, kuinkas muuten, otin kannen käyttöön. Kuosin valmistuttua palautin kannen rasvapurkin päälle.  



Ompelukone ei ole vain kone; sillä on sielu ja yrittihän tuo näyttää kumpi täällä oikein määrää. Pakki (vai miksi sitä ompelukoneissa kutsutaan) jäi päälle heti aloituksessa. Kun motivaatio oli kuitenkin korkealla, niin en minä niin pienestä vastoinkäymisestä suostunut luovuttamaan. Ompelin sitten pussukoita peruutellen ja hyvinhän se ensimmäinen  valmistui  silläkin lailla. Vähän huitomista ja hakkaamista  ja sain sitten koneen kulkemaan eteenpäinkin. Aikamoinen kasa erilaisia pusseja ja koreja syntyikin.

Kun noita lyhyeksi käyneitä vöitä täällä edelleen riittää, niin lisäilin muutamaan pussukkaan  vielä kahvoja.

 Taistelu on siis voitettu ja sota ompelukoneelle julistettu!


Arvontaan muuten ehtii muuten osallistua vielä viikon verran. Käykääpä jakamassa suudelmamuistoja,  KLIK.




PS. Menin sitten voitonriemuisena keittämään kupillisen kahvia ja odotellessa levittelin päivävoidetta kasvoihin, siis siitä purkista jonka kantta juuri käytin ympyröiden tussittamiseen. Kivat mustat viikset nyt nenän alla..

16 kommenttia:

  1. Sisko ei kyllä muista korjanneensa Vintagentin käsitöitä, mutta epäilee pääsisikö ovesta sisään ilman (toimivaa) ompelukonetta. Mutta ehkäpä tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
  2. Tutun tuntuista. Kässynumero oli kutonen ja mikään paita tai hame ei koskaan valmistunut, sukkien kantapäistä toisen teki systeri ja toisen äiti :) Mutta, jo kouluaikaan kudoin useamman villapaidan, ompelin housut ja liivin ja naapurin lakanat... sängynpeittokin on tullut virkattua. Kaikki käy - kunhan sitä ei tarvitse tehdä koulussa :D
    Mukavaa viiksipäivää sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti käsityö-opetus on vuosien varrella uudistunut innostavammaksi ja luovemmaksi. Ainakin meillä lapset ovat pitäneet käsityötunneista äitiään enemmän.

      Poista
  3. Minun ompelukoneeni julisti sodan ja katkaisee langan heti kun aloitan ompelun. Olen tarkistanut neulan ja langat sata kertaa. Saa nyt ompelut olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perusperiaate ompelukoneessa (semmoisessa ei-tietokoneistetussa) on nyt kuitenkin kai aika yksinkertainen, mitenkä ne voivatkaan takkuilla niin usein ja monin tavoin.

      Poista
  4. Ihania pussukoita ja vielä ihanammat kuviot! Ja mitä nyt yhdistä viiksistä....;)

    VastaaPoista
  5. Mahtavaa, että uskalsit tarttua koneeseen! Aivan upeita pusseja, kertakaikkiaan.

    VastaaPoista
  6. Ei taida monellakaan olla kauheen ihanii muistoja koulun kässätunneista.Itse vasenkätisenä taistelin koko vuoden lapasten kanssa .Opettaja ei osannut opettaa kun oikeella kädellä joten niitä purettiin ja purettiin .Mutta toinen lapanen lopulta valmistui raukkaparka pariton.Ylemmällä luokalla ompelin koneella sormen läpi.Pitkään sen jälkeen pelkäsin ommella koneella.Mutta kun viimein 18 vuotiaana sain viimein oppia käsitöihin innostuin.Tein talvitakin,toppapuvun useamman popliinatakin ym.Neuloin kirjoneulevillapaitoja ,käsineitä.Kaiken tarvitsemansa oppii jos halu siihen on riittävä.Mahtavia pussukoita .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä alue, kun tekniikat pitää kuitenkin oppia jotta pääsee käyttämään luovuutta. Tuntuu, että kouluopetuksessa monasti jumitettiin pelkästään noihin tekniikoihin, vaikka niiden pitäisi oikeasti olla vain väline.

      Poista
  7. Helppo oli tekstiisi samaistua. :)Omana kouluaikanani käsityö ei ollut lemppari, jos ei nyt inhokkikaan. Yseihin tottuneelle kässän ainainen kasi toki otti päähän. Lopullinen käsityöinnostuksen tappaja oli kuitenkin opettajankoulutuslaitos. Viimeistään siellä tekstiilityön demoilla kävi selväksi, ettei minusta käsitöiden taitajaksi olisi, eikä ainakaan ommella kannattaisi. Noiden demojen jälkeen kymmeneen vuoteen en käsitöitä tehnyt. Vähitellen lapsena omaksutut äidin ja mummin opit alkoivat kuitenkin jälleen kiinnostaa. Kutimesta aloitin. Viimeisenä tuo ompelukonehirvitys. Mutta päätin senkin kesyttää. Blogia aloin pitää juurikin siksi, että ottaisin härkää sarvista ja pääsisin ompelutraumoistani. Ehkä jonain päivänä käsitöitä uskaltaudun vielä opettamaankin. Toivottavasti välttäen ne karikot, mistä monille on ne surullisen kuuluisat traumat jäänyt.

    VastaaPoista
  8. Muistin kirjoitettuani tämän jutun, että minähän olen kerran ollut opesijaisena luokassa jossa ajettiin ompelukoneen ajokorttia. Onneksi oli taitava ja osaava luokka, koska se oli vähän sellainen `fake it ´til you make it` -tilanne. MInä muuten aloitin blogin pitämisen ottaakseni härkää sarvista tekstin tuottamisen suhteen..

    VastaaPoista