Hae tästä blogista

maanantai 22. helmikuuta 2016

Ehjän Suomen rikkinäiset rakentajat – henkiinjääneiden taakka

Evakkolapset kantamuksineen Vuoksenniskalla kesäkuussa 1944. Kuvaja Kauko Kivi. Lähde SA-Kuva.

En aio tehdä Vintagentista kirjablogia, enkä kirjoittaa tänne kirjoista joita luen opintoihin liittyen tai puhtaasti viihteenä. Jos kirja kuitenkin herättää erityisen paljon liikettä omassa päänupissa, silloin mielelläni jaan niitä ajatuksia tännekin. Tällainen kirja ehdottomasti on Sari Näreen ja Jenni Kirveksen Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Luin sen opintoihini liittyen jo ilmestymisvuonnaan, mutta nyt uudelleenluvussa huomaan lukupainotukseni siirtyneen kansakunnan kehityksestä yhä enemmän kohti yksilön kokemusta sodasta.



Viime vuosina on perinteiseen sotahistoriaan tullut uuden sukupolven mukana uutta näkökulmaa. Enää ei riitä, että pelkästään kerrotaan, mitä sota oli vaan myös miltä se tuntui. Sota jättää aina kansakuntaan haavoja, jotka parantuakseen vaatisivat käsittelyä. Vaikka ajan kulumisen luulisi helpottavan sodan rumista asioista puhumista, silti se on Suomessakin vaatinut vuosikymmenissä mitattavan ajankulun.


Ruma sota käsittelee siis talvi- ja jatkosodan vaiettua historiaa. Sota ei loppunutkaan  rauhantekoon, vaan jatkui psyykkisellä puolella pitkän aikaa. Itse sota oli ehkä selän takana, mutta sen hengityksen saattoi tuntea vielä selkänahassaan. Oliko sota ollut turha? Ja jos sota leimattaisiin virheeksi, vietäisiinkö uhrauksilta arvo? Oli ehkä helpompi vaieta kipeistä kysymyksistä ja keskittyä voimakkaaseen jälleenrakennukseen. 


Ja niin kehittyi Suomeen aivan erityinen vaikenemisen kulttuuri.  Valvontakomission maassa olo vielä vahvisti tätä kulttuuria. Kansakuntaa ohjattiin keskittymään tekoihin, ei sanoihin. Vaan olisiko sillä ollut merkitystä, jos tunteiden käsittelyyn olisi rohkaistu? Yksimielisyyden paine on sodan käsittelyssä ollut kova, soraäänet olisi tulkittu epäisänmaallisiksi. Sodan jälkeinen selviytymistarina on rakentunut henkiinjäämistä ja itsenäisyyden säilyttämistä korostavasta sankaruuden retoriikasta.
 
Kirje isältä. Helsinki heinäkuu 1941. Kuvaaja Partanen. Lähde SA-Kuva.


Silti vastakohtaisetkin tunteet ovat olleet pinnan alla olemassa. Sodan kokeneille ilonpito oli pitkään syyllisyydellä höystettyä. Eeva Kilpi on sanonut ”sodan syyllistävän moninkertaisesti ja yllättävästi”. Kaikkia sota ei jalostanut. Monet potivat syyllisyyttä sodan aikana tehdyistä moraalittomuuksista. Monet potivat myös henkiinjäämissyyllisyyttä, vietiinkö parhaat ja olivatko vainajat ainoita todellisia sankareita? Sodan mustavalkoisuus vaihtui harmaan sävyihin. Kieli ei tuntunut riittävän sävyjen ja ristiriitojen kuvaamiseen, mutta vanhaankaan kielenkäyttöön ei ollut paluuta.

Karjalaisia palaamassa ensimmäisestä evakosta takaisin koteihin marraskuussa 1941. Kuvaaja H.Aho. Lähde SA-Kuva.

Evakkomatkalla kesäkuussa 1944. Mikkelin satama. Kuvaaja L.Johnsson. Lähde SA-Kuva.


Entiset sotilaat kohtasivat arvottomuuden ja onttouden tunteita odotetun riemun ja normaaliin elämään palaamisen sijaan. Oli vaikea kyetä sijoittumaan minnekään. Toisaalta omasta kohtalosta valittaminen oli turhaa, koska aina oli jollekin käynyt huonomminkin.  Häpeälliset tunteet koteloitiin ja niistä vaiettiin perheen ulkopuolella. Sota oli tehnyt ohiammutuista hiljaisia ja kyynisiä. Posttraumaattisesta stressistäkään ei vielä osattu puhua. Monelle omat oireet tuntuivat kummallisilta ja ainutlaatuisilta; kaikki muut vieressä tuntuivat selviävän paremmin. 

Lotat auttamassa evakkoja Vilppulassa kesäkuussa 1941. Kuvaaja Hiisivaara. Lähde SA-Kuva.

Eloon jääneille elämä ei ollut enää vain lahja vaan velvollisuus elää kuolleidenkin puolesta. Tämä velvollisuus saattoi kuitenkin estää vajoamasta apatiaan ja pitää liikkeessä. Onttoa tunnetta sielussa paikattiin myös pyrkimällä mahdollisimman suureen henkiseen ja materiaaliseen itsenäisyyteen. Työstä tuli identiteetin määrittäjä ja kodista maailman keskipiste ja turvasatama. Samalla syntyi hamstraajien sukupolvi. Sodan jälkeistä aikaa leimasi itsekkyys, jokaisen oli huolehdittava ensisijaisesti itsestään ja omista läheisistään. Yhteisöllisyys muuttui yksilöllisyyteen. Uhrautuminen yhteisön eteen vaihtui pärjäämisen pakkoon, kynä, kirves tai lapio välineenä. Vain itseensä ja omiin voimiinsa saattoi luottaa. Mitenkähän paljon suomalaisen yhteiskunnan nykypäivän ilmiöitä selittyy edelleen sodan aikaisilla kokemuksilla ja kuinka monta sukupolvea haavojen vaikutukset siirtyvätkään? Onko sota se suurin yksittäinen selittäjä esimerkiksi sille, miksi ruotsalaiset laulavat duurissa ja suomalaiset edelleen mollissa.

Evakkoja Helsingin asemalla pari minuuttia ennen pommitusta. Marraskuu 1939. Lähde SA-Kuva

Kuvat ovat Puolustusvoimain kuvapalvelun vuonna 2013 auenneesta verkkosivustosta, jonne on tallennettu noin 160 000 Suomen armeijan sodanaikaista kuvaa.  Etulinjasta kotirintamalle 1939–1945 -kokoelma löytyy verkosta osoitteesta www.sa-kuva.fi.  Sivustolla olevat kuvat ovat lisensoitu Creative Commons -lisenssillä CC BY 4.0.


Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): 
Ruma sota - Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
Johnny Kniga 2008, 425 sivua.

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä. Aion hakea kirjan käsiini pikimmiten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni Kirvekseltä on ilmestynyt jo joitain vuosia sitten myös kirja `Me puolustimme elämää` joka kertoo naisista sodassa. MInulla vielä lukematta, mutta lukulistalla.

      Poista