Hae tästä blogista

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Helmet-lukuhaaste etenee hitaasti


Tämänvuotinen Helmet -lukuhaaste etenee nyt tosi hitaasti. Ei, ettenkö olisi ehtinyt lukea, en vaan löydä lukemilleni kirjoille sopivia haastekohtia. Kohta pitää kääntää ajattelu toisinpäin, ja tulla  (haasteen perimmäisen tarkoituksen tavoin) ulos omalta kirjalliselta mukavuusalueelta ja valikoida luettavaa haastekohtiin perustuen. Tässä kuitenkin haastekohdan itselleen löytäneitä viime aikaisia lukukokemuksia. 



22 Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin; Heikki Harma – Hector, Asfalttihippi


Hectorin omaelämänkerran parasta antia on ajankuva 50- ja 60-luvun Suomesta ja Helsingistä.  Sen sijaan omien henkilökohtaisten tuntemusten ja kasvun tarina on minun mielestäni vähän ylimalkainen tai neutraalin korrekti.  Juuri  samanlainen kuin mikä mielikuva minulla on Hectorista ihmisenä  eli kiltti ja suvaitseva omaa itseä sekä muita kohtaan. Hyvä näin;  mieluummin kuin kohumuistelmia ja klikkiotsikoiden metsästystä.  Mielenkiinnolla odotan muistelmille jatkoa, erityisesti koska silloin lähestytään niitä vuosikymmeniä, joista itselläni on jo omakohtainen konteksti.


47  Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta; John Boyne – Nooa Notkoniitty karkaa kotoa


Hän ei enää kestänyt jäädä kotiin. Kukaan ei varmastikaan voisi syyttää häntä siitä. Ja hänen oli joka tapauksessa paras lähteä maailmalle etsimään omaa tietään. Olihan hän sentään jo kahdeksanvuotias, eikä hän totta puhuen ollut toistaiseksi tehnyt juuri mitään elämällään.

(varoitus; saattaa sisältää `juonipaljastuksia`)

Tämä kirja on jo toinen John Boynen kirja tämän vuoden lukuhaasteeseen. Nooa Notkoniitty on metka tarina kahdeksanvuotiaasta pojasta, joka lähtee kotoaan koska haluaa nähdä maailmaa ja seikkailla. Seikkaileminen on ensin hauskaa; Nooa  kulkee läpi metsien ja kylien, ja matkalla hän kohtaa puhuvia eläimiä, ihmeellisiä puita, liikkuvia ovia ja muita lumoavia kummallisuuksia. Kirja liikkuu jossain perinteisen sadun ja fantasiakirjallisuuden välimaastossa. Maagisessa tunnelmassa on jotain harrypottermaisuutta, mutta tarinan edetessä tulee ilmi muitakin viittauksia fantasiakirjallisuuteen (mutta ei niistä sen enempää..). 

Nooan karkaamiseen paljastuu kirjan edetessä seikkailua painavampikin syy. Kotona hänen pitäisi nuoresta iästään huolimatta kyetä kohtaamaan asioita, joiden käsittelemiseen aikuisillakaan ei aina ole keinoja.

Nooa Notkoniitty -kirja kertoo kuolemasta, ajan kulumisesta ja luopumisesta haikean kauniisti. Kuolema ja luopuminen ei ole kuitenkaan luonnollisen vanhenemisen kautta tapahtuvaa, vaan julmaa, vääräaikaista, riistävää ja epäreilua. Toiveikkuudesta huolimatta kirja on pohjavireeltään surullinen. Vai ehkä sittenkin juuri toisinpäin eli surullisuudestaan huolimatta kirja on pohjavireeltään toiveikas.

Lastenkirjaksi luokitteleminen ei tee tälle kirjalle täyttä oikeutta. Kirja on kerrottu lapsen näkökulmasta, mutta ei kuitenkaan aikuista lukijaa (saatikka lasta) yhtään aliarvioiden. Lapsen kanssa kirja ansaitsee tulla harkiten luetuksi. Tämä voisi olla niitä kirjoja, joita itse jo lukemaan oppineen lapsen kanssa voisi lukea yhdessä. 



28  Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä;  Catharina Ingelman-Sundberg - Ain laulain ryöstös tee


Miksi? Miksi tämä kirja on tullut kirjoitetuksi, miksi luin sen, miksi vaivaudun  kirjoittamaan tästä yhtään mitään? Kirjallisuudessa tuntuu olevan yhtenä trendinä eläkeikäisille lukijoille suunnatut kirjat. On löydetty markkinarako ja päätelty, että markkinoille tarvitaan kirjoja aktiivisista seniorisankareista. Draaman kaari vaatii tietysti, että seniorikansalainen sijoitetaan jollain tavoin ´hauskaan` tai omituiseen yhteyteen; salapoliisiksi, seikkailijaksi tai ryöstöjä tekeväksi konnajoukoksi kuten tässä Ingelman-Sundbergin kirjassa. Keinutuolikopla eli viisi kahdeksankymppistä tukholmalaista ryöstää hyväntekeväisyys mielessään pankkeja. Onnistuneen keikan jälkeen siemaillaan samppanjaa ja parannetaan maailmaa.  

Varmaan näille tarinoille on oikea lukijakuntansa, itse en (onneksi vielä?) siihen kuulu.  Kävelykepeillä, tenoilla ja nitroilla rikastettu hölmöily on liian pöljää puuhaa minun makuuni. Mikään suunnaton hitti nämä ruotsalaiset seniori-robinhoodit ei nähtävästi ole, koska ainakaan blogeista ei kirjasta arvosteluja oikein löydy.



Kohtaan 27 Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta; Tommi Kinnunen – Lopotti


On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät aina juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole. Olohuoneiden tapetit ovat kellastuneet, kielen sanatkin toiset kuin lapsuudessa. Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen.

Hassua miten useimmat Lopotista arvosteluja  kirjoittaneet  ovat päätyneet lainaamaan kirjasta juuri tuon ylläolevan sitaatin.  Vaan eipä ihme, lainauksesta näkee miten kauniisti Kinnunen kirjoittaa. Luen usein tarinavetoisesti ilman, että pysähtyisin makustelemaan tarinan tai kielen nyansseja ja hienouksia. Lopottia  luin kuitenkin toisin; välillä oli malttamattomammankin lukijan pakko pysähtyä johonkin lauseeseen ja mutustaa sanoja ja ajatusta hetki.

Lopotin Helena ja Tuomas ovat kumpikin Neljäntienristeyksen lukeneille tuttuja henkilöitä.  Olen Neljäntienristeyksen viime vuonna lukenut, mutten edes tajunnut jatkumoa kirjojen välillä. Ihmettelin vain, että onpas tarinoissa samankaltaisuutta.  Teokset ovat aidosti itsenäiset eli kirjat voi hyvin lukea itsenäisinä tarinoina.



6 Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa;  Koko Hubara – Ruskeat tytöt.


Minun perheeni on tavallinen, kunnollinen perhe. He eivät inhoa ketään, eivät ole rasisteja, eivät ole erityisen poliittisesti valveutuneita, heidän aikeensa ovat hyviä, he ovat tavallista keskiluokkaa, aivan normaaleja, kivoja tyyppejä. Sellaisia samanlaisia kuin minä ja suurin osa suomalaisista, jotka valitsevat katsoa muualle kun hyvinvointivaltiomme hajoaa käsiin ja rasistiset rakenteet pysyvät pystyssä.

Koko Hubaran Ruskeat tytöt on enemmän kuin kirja, se on kokonainen ilmiö.  Ilmiö lähti liikkeelle blogiteksteistä ja laajeni yhteisöksi, yhteiskunnallisen ajattelun haastajaksi. Lintukotoa ravistellaan.  Hyvä.

Kun ajattelen PaLESTIINAA Ja Israelia ymmärrän, miksi niin moni on Suomessakin hiljaa rasismista. Ymmärrän, miksi on helpompi siirtää maalitolppaa, siirtää asiat aina jonkun toisen syyksi. Ei me, mutta natsit. Ei me, mutta persut. Ei me mutta juntit. Ei me mutta ne ääripäät. Ei me, vaan myös he itse. Ymmärrän, miksi on helpompi kertoa niitä tarinoita, joissa juuri meidän perheemme ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa kellekään, ainakaan tahallaan, sen sijaan, että myöntäisi olevansa osa ongelmaa, tahattomasti ja siitä yksinkertaisesta syystä, että on sattunut syntymään sille puolelle, jolla on valta. Koska sitten pitäisi lähteä etsimään ratkaisuja, pitäisi ehkä luopua jostakin, astua sivuun, jotta muut saavat tilaa elää ja hengittää. Ymmärrän miksi tekisi mieli pyydellä anteeksi ja vaatia, että se riittää. Ymmärrän, mutten hyväksy, enkä halua päästää itseäni näin helpolla.

Vaan mitä minä tästä ymmärrän? Ehkä sen, etten voi ymmärtää paljon mitään.   En voi väittää tietäväni miltä tuntuu olla stereotypioiden ja luokittelujen kohteena. Kuulun useimmissa asioissa normin mukaiseen  enemmistöön. Vaikeata siis sanoa Hubaran Ruskeista tytöistä yhtään mitään älykästä tai rakentavaa. Tai uutta.  Eipä toisaalta keskustelu taida minun mielipidettäni kaivata.  Mutta se, ettei ole mitään sanottavaa, ei tarkoita, etteikö kirjan lukeminen olisi jälkiä jättänyt ja pistänyt ajatuksia  liikkeelle.  

Sara Ahmed on kirjoittanut paljon käsitteestä non-performatiivinen antirasismi. Se on sitä, että ihmiset toteavat toiveikkaasti julkisessa keskustelussa tai some-päivityksessä vaikkapa että `minun suomeni ei ole rasistinen`. He ajattelevat, että se riittää, että toteamus on teko, joka poistaa ongelman, sen sijaan että he myöntäisivät rasismin olemassaolon, rasismin moninaisuuden ja monimutkaisuuden sekä oman osallisuutensa siihen ja lähtisivät purkamaan sitä.


Non-performatiivisesta antirasismista olen kyllä vähän eri mieltä.  Toteamus on jo teko, jota seuraa suuremmat ja rohkeammat teot. Se on liikkeelle lähtö, eka arka askel, joka muuttuu konkreettisiksi teoiksi ja ilmapiiriksi. Minusta sanat  ovat multaa, joissa tekoja kasvatetaan.


2 kommenttia: