DIY; kasviopissa

Kukapa meistä  ei tunnistaisi Ebba Masalinin mustapohjaisia kasviopin opetustauluja. Osalle taulut ovat tuttuja jo kouluajoilta mutta lopuillekin ainakin sisustuselementtinä käytettynä. Ebba Masalin tunnetaan parhaiten (tai oikeastaan ainoastaan) näistä Otavan 1900-luvun alussa julkaisemien mustapohjaisten kasviopin opetustaulujen piirroksistaan. Ensimmäiset 15 kasvin piirrokset julkaistiin vuonna 1903. Vuonna 1914 sarja jatkui viidellä uudella aiheella. Aidon Ebba Masalinin saa seinälle näkemällä vähän vaivaa ja maksamalla taulun kunnosta riippuen noin 20-60 euroa.

Vuonna 2013 Ebba Masalinin tekijänoikeudet vapautuivat ja tämän myötä Mikkelissä aloitettiin kasvitaulujen uustuotanto. Pahvitettujen kasvitaulujen ja paperisten julisteiden lisäksi tuttuja kasvikuvia löytyy painettuna postikortteihin, kaitaliinoihin, vaatteisiin  ja vuodevaatteisiin.  Tuotteita myy Taito myymälöiden yhteinen verkkokauppa taitoshop.fi . Valikoimasta löytyy tuotteita myös valkoisella pohjalla.

Pari vuotta sitten tilasin Taito Shopista paperisen kaitaliinan jonka rimoitin julisteeksi (kasvioppia ála Ebba). Samassa yhteydessä tilasin nipun kasvitauluista tehtyjä postikortteja.  14 postikortin erä maksoi 14 euroa eli euron / kortti. Kortit tulivat nyt siivotessa vastaan. Vastaan tuli myös kolme A4-kokoista kehystä.  A5-kokoiset kortit ovat siis vähän normikokoista postikorttia suuremmat.  Ratkaisin koko-ongelman laittamalla taustapaperiksi mustan A4-kartongin, jolloin tauluista tuli ihan kivan kokoiset.

Postikortit painetaan Suomessa ja Taitoa Shop lahjoittaa jokaisen nipun myynnistä 1,4 euroa Naisten Pankille.

Ps. Olen ostanut tuotteet omalla rahalla eikä kyseessä ole kaupallinen yhteistyö vaan silkasta omasta ilosta tehty  postaus.

Mummo sanoo hei ja anteeksi

Kirjahaasteiden parhautta on, että välillä tulee valittua  luettavaa puhtaasti  sattumalta, ilman sen suurempia ennakko-odotuksia. Mummo sanoo hei ja anteeksi -kirja valikoitui lukulistalle  juuri tällä tavalla.  Luulin tarttuvani lastenkirjaan tai ruotsalaisella huumorilla höystettyyn kevyeen kesäluettavaan.  Vaan sainkin jotain ihan muuta. Sain luettavaksi kasvamisesta ja muutoksen mahdollisuudesta kertovan toiveikkaan tarinan, jossa nauru ja itku sekä ilo ja suru kulkevat rinnakkain ja sekaisin.

Kirja kertoo omalaatuisen Elsan suhteesta vähintään yhtä omalaatuiseen isoäitiinsä.   Elsaa kiusataan koulussa, onhan hän erilainen kuin kaikki muut.   Elsa osaa kaikki Harry Potter -kirjat käytännöllisesti ulkoa ja hän osaa luetella kaikkien X-menien supervoimat. Opettajat puhuvat keskittymishäiriöstä, mutta eihän se voi Elsan mielestä pitää paikkaansa. Elsa itse ei tajua, miksi hän erottuu joukosta. Miksi se, että hän haluaa vain olla rauhassa oma itsensä, estää muita olemasta hänen ystävänsä.

Jos ihminen ei pidä toisista, toiset eivät voi satuttaa. Melkein kahdeksanvuotiaat, joita usein kutsutaan erilaisiksi, oppivat sen nopeasti.

Yksinäisen Elsan paras ja ainoa ystävä on isoäiti, joka ehdoitta ja aina pitää tyttärentyttärensä puolia.

Mummot ovat kuin armeijoita. On lapsenlapsen etuoikeus tietää, että joku on puolellasi aina, riippumatta siitä mitä tapahtuu. Jopa silloin kun olet väärässä. Erityisesti silloin. Mummo on samaan aikaan miekka ja kilpi; hänen rakkautensa on erityistä; sellaista jota älykääpiöt eivät tajua. Kun koulussa sanotaan, että Elsa on erilainen ikään kuin se olisi huono asia, kun hän tulee kotiin mustelmilla, kun rehtori sanoo, että Elsan on ”joustettava” ja että hän ” provosoi muita lapsia”, silloin mummo seisoo hänen rinnallaan. Mummo kieltää häntä pyytämästä anteeksi. Mummo kieltää häntä ottamasta syitä omille niskoilleen. Mummo ei milloinkaan sano, että Elsan ”ei pidä välittää kiusaamisesta, koska toiset vain innostuisivat lisää” tai että ” hänen kannattaa kääntyä kannoillaan”. Mummo tietää paremmin. Mummo tajuaa enemmän. Mummo on soturi, jonka voi ottaa rinnalleen sotimaan. Mummo kuuluu aina Elsan joukkueeseen.

Mummo ei ole mikään pyhimys. Hän on melkoinen anarkisti, joka on omassa elämässään tehnyt paljon virheitä ja kaduttavia asioita.  Mummo ei ole niin kauhean tarkka käytöstavoista, soveliaisuudesta, laeista tai säännöistä. Mummolla on kuitenkin supervoimana rohkeutensa ja kykynsä kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä.

Mummo sanoo, että hitaasti ajattelevat ihmiset väittävät aina, että nopeasti ajattelevilla ihmisillä on keskittymisvaikeuksia. ”Idiootit eivät voi käsittää, että ei-idiootit ovat ajatelleet jonkin asian loppuun ja siirtyneet eteenpäin nopeammin kuin he itse. Siksi idiootit ovat aina niin pelokkaita ja aggressiivisia. Mikään ei pelota idiootteja niin kovasti kuin älykäs tyttö.

Vain erilaiset ihmiset muuttavat maailmaa. Yksikään normaali ihminen ei milloinkaan ole muuttanut paskaakaan.

Mummo tekee mitä kykenee auttaakseen ja suojellakseen pientä yksinäistä lapsenlastaan. Iltaisin mummo kertoo Elsalle tarinoita (etäisesti Nangijalaa tai Narniaa muistuttavan) Melkein-Hereillä maan kuudesta kuningaskunnasta, joissa kenenkään ei tarvitse olla normaali. Miamasin kuningaskunnassa rakastetaan, Mitabalosissa taistellaan, Mimovasissa tanssitaan ja iloitaan, Mirevasissa uneksitaan,  Miploriksen kuningaskunnassa säilytetään kaikkia suruja ja Miaudacasissa uskalletaan. Mitä yksinäisempi Elsa on oikeassa maailmassa, sitä suuremmaksi kasvavat tarinat Miamasin kuningaskunnasta.

  

Täysillä elävän mummon mielestä vaikeudet on tehty kierrettäviksi, mutta syövälle mummokaan ei mahda mitään.  Kuollessaan isoäiti jättää Elsalle tehtävän; tämän tulee toimittaa perille anteeksipyyntökirjeitä isoäidin puolesta. Alkaa suuri seikkailu täynnä outoja käänteitä ja eriskummallisia ihmisiä.  Kirjeet johtavat Elsan paikkoihin ja tilanteisiin, joissa todellinen maailma ja Melkein-Hereillä-Maa kohtaavat.

Pienen tytön suhteesta isoäitiinsä kertova herkkä tarina on kunnianosoitus rohkeudelle ja erilaisuudelle.  Se on myös iso tarina vahvuuskasvatuksen voimasta. Vaikka omaisit minkälaiset supervoimat, et voi aina ja loputtomiin olla kilpenä lapsen ja maailman välissä.  Et ehkä voi suuresti muuttaa todellisuutta missä lapsi elää, mutta voit pyrkiä antamaan hänelle välineitä ja vahvuuksia, joilla hän itse voi ottaa omaa maailmaansa haltuunsa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16; Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla. Mummon kaikki tempaukset eivät ehkä sovellu ihan pienille lapsille ääneen luettavaksi. Sen sijaan uskoisin kirjan soveltuvan erinomaisesti esimerkiksi ala-asteella yhteisesti koulussa luettavaksi.

Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, 

sen puutteessa ihailua, 

sen puutteessa pelkoa, 

sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa.

Hän haluaa herättää toisissa ihmisissä jonkinlaista tunnetta. 

Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä. 

(Hjalmar Söderberg, Doctor Glas)

Fredrik Backman

Mummo sanoo hei ja anteeksi.

Otava 2019

DIY; purkki kuin karkki

Jotkut arkiset asiat ja esineet ovat vaan sellaisia, että niitä huomaamattaan sietää vaikkei edes olisi pakko. Oman rumien arkisten käyttöesineiden listani kärkisijoille pääsee valkoinen muovinen ulkokukka-amppeli. Siis se sellainen, jossa roikkumaan tarkoitetut kukat myydään kasvihuoneilta ja puutarhoilta eteenpäin.

Tokihan sitä voisi istuttaa kukan johonkin kyseistä härpäkettä kauniimpaan ruukkuun.  Semmoista kaunista riippuruukkua nyt ei vaan satu koskaan tarvitessa olemaan valmiina kotona, enkä sitä paitsi olemattomilla kasvinhoitokyvyilläni tohtisi edes alkaa kukkivaa kasvia siirtelemään purkista toiseen.  Voisihan sitä toisaalta myös leikata vaikka vanhoista trikoista nauhaa, josta punottuun amppeliin kasvi purkkeineen maastoutuisi kivasti.  Niitäkin  on joskus tullut tehtyä.

Tai sitten sitä vaan voisi ottaa purkin sopivan väristä kalkkimaalisprayta, kietaista kasvit suojaan väärin päin käännetyn paperikassin sisälle ja suihkauttaa purkille uuden värin. Päätetty ja tehty. Pinta oli ensimmäisen spreijauskerroksen jälkeen niin kivalla tavalla epätasainen, että päätin jättää semmoiseksi. Semmoinen purkki kuin kukka.

Maali on PintyPlus kalkkimaalisprayn Glamour Red. DFC-vapaa. Samalla maalilla olen aiemmin maalannut mm. raidallisia kynttilöitä. Kalkkimaalispray on siitä kiva tuote, että toimii melkein materiaalilla kuin materiaalilla.

Lontoo - kaunista sotkua

Kävimme miehen kanssa viikonloppupiipahduksella Lontoossa .  Tiedostavat ja trendikkäät matkailijat siirtyvät yhä enemmän  slow travel -tyyppiseen turhista aikatauluista, suorittamisesta  ja nähtävyyslistoista riisuttuun matkailuun, jossa jo siirtymät ovat olennainen osa matkaa.  Lentäen tehty  lyhytlomailu ei hitaaseen turismiin kuulu.  

Mutta kun oma motiivi oli nimenomaan saada helpotusta Lontoon kaipaukseen, eikä niinkään päästä  minne-vaan-lomamatkalle, niin tällä(kin) kertaa matkailtiin siis omalle ikäluokallemme tyypilliseen ja ekologisesti aika kestämättömään tapaan lentäen. Omatunto kyllä kolkuttaa melkoisesti; olisi korkea aika muuttaa kestävän ja ilmastoystävällisemmän matkailun suosiminen omassakin elämässä sanoista teoksi. Mikähän olisi laskettavissa kohtuukäytöksi lentomatkustamisessa? Olisiko korkeintaan yksi lentäen tehty matka vuodessa sitä? Siihen minun kyllä pitäisi kyetä sitoutumaan.

Perillä Lontoossa sentään huomasin meidän noudattavan pitkälti hitaan matkailun periaatteita.  Turistijutut on Lontoossa meidän osalta nähty ja koettu jo aikoja sitten, joten ihan vaan olemiselle jää aikaa. Kävelyä, lukemista, kahviloita, puistoja, katuruokaa ja evästaukoja. Yksi harvoista matkapäivistä taisi kulua pelkästään erilaisia seinämaalauksia ja -tekstejä katsellen.

Pieni Lintu -blogin tämänviikkoisen MakroTex valokuvaushaasteen aihesana on SOTKUINEN.  Kun ennen matkaa näin aiheen, ajattelin kuvata Lontoon varjopuolia. Kyllä Lontoossa sotkua riittää; likaa, hurjalla vauhdilla lisääntyvää asunnottomuutta, toimimatonta jätehuoltoa ja kulutuksen kummallisuuksia.   Yhteiskunnallinen polarisoituminen näkyy katukuvassa, jos vähänkään vaivautuu katsomaan ympärilleen. Pelkästään viime vuonna kadulla asuvien määrä kasvoi Lontoossa yli 15 prosenttia. Tätä ei voi olla Lontoossa huomaamatta, vaikka miten kulkisi turistikuplassa.

Kotona harvat kuvat katsastettuani huomasin kuitenkin kuvanneeni Lontoon sotkuisuutta kauneimmillaan, en kauheimmillaan. Kaunista sotkua vai  sotkuista kauneutta, ehkä sekä että?  Seinäkuvat on kuvattu pääosin Whitechapelin ja  Shoredichin alueella. Mukana on katutaidetta mm. Nathan Bowenilta, joka (luullakseni) on yksi Lontoon katutaiteen isoista nimistä juuri nyt.

Tästä  linkistä pääset Pieni Lintu blogiin katsomaan, miten muut haasteeseen osallistujat ovat aihetta käsitelleet.

Alla olevista linkeistä löytyy puolestaan lisää Lontoon elämää ja katutaidetta Vintagentin silmin:

Samppanjaa vai sumppia, Lontoo

Mun Lontoo, onko kaupunki brexit-äänestyksen jälkeen ennallaan

Makeaa mahan täydeltä

Pennynvenyttäjän Lontoo

Lontoo on kahvikaupunki

Taidetta ja vandalismia, Banksy

Jos graffiti mitään muuttaisi, niin laitontahan se olisi.

Mitä Minna twiittaisi - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Minna Maijalan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta on esseekokoelma Minna Canthista ja nykyajasta. Se on sarja pohdintoja Minna Canthille tärkeistä teemoista; luovuuden oikeutuksesta, mielenterveydestä ja vallasta, rakkauskäsityksistä, sukupuolitetuista tarinoista ja ihmisarvosta.  Ovatko Canthin aikanaan tärkeiksi kokemat asiat  ja esille nostamat epäkohdat nykysuomessa vanhentuneita teemoja vai vieläkö  samoista asioista käydään (tai pitäisi käydä) yhteistä keskustelua?

Minna Canth oli omalla aikakaudellaan radikaali yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka ei pelännyt kyseenalaistaa vanhoja arvoja ja normeja. Hän myös pyrki tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun (kyllä, Minnan aikaan sellaista ihan oikeasti vielä käytiin…) monia vaiettuja perheeseen, parisuhteeseen ja naiseuteen liittyviä teemoja.  Hän kirjoitti mm. tyttöjen koulutuksesta, alkoholista, prostituutiosta, vanhusten hoidosta, vankiloiden olosuhteista ja monista muista `aroista` asioista.  

Kuva Victor Barsokevitsch finna.fi

Sukupuoli ei ollut Canthin ajattelussa niin merkityksellistä kuin mitä jälkipolvet nyt tuntuvat ajattelevan. Minna Canth uskoi, että ihminen, olipa hän mies tai nainen, on vapaa kehittymään ja muuttumaan kunhan kehitystä tuetaan toimivalla taloudella ja koulutuksella.    Olisi melkoinen vääryys Minnaa kohtaan ajatella hänet vaikuttaneen   `vain` sukupuolten välisen tasa-arvon kehitykseen. Hyvästä syystä siis Minna Canthin syntymäpäivänä nostetaan Suomen liput salkoon muistuttamaan tasa-arvosta. Toki nykysuomessa riittää edelleen työtä lasikattojen rikkojille, mutta ehkä vielä enemmän Minnaa tarvittaisiin muistuttamaan, että ihmisoikeudet eivät ole neuvottelukysymys.

Mitä annettavaa Minna Canthilla siis on  nykyajan ihmiselle? Siihen kysymykseen haetaan vastauksia Punaiset kengät -kirjassa.

”Aatteet vanhettuvat, yhteiskunnallinen olotila vaihtuu, mutta ihminen pysyy ihmisenä”. Me painamme edelleen katse maassa kohti kehitystä, joka saa meidät voimaan pahoin ja kohtelemme huonosti kaikkia toisenlaisia, erityisesti heitä, joiden kuvittelemme uhkaavan ansiotta saavuttamiamme etuja. "

"Minna Canth kammosi yksiäänistä joukkomieltä, joka yksinkertaisti asioita ja korotti ääntä sen sijaan, että olisi inspiroitunut kaikkia ajattelemaan itse. Mitä hankalammasta ja ajankohtaisemmasta kysymyksestä on kyse, sitä vaikeampi ajatuksia on tiivistää pelkkiin kiteytyksiin ja kannanottoihin."

Tarvitaan siis moniäänistä keskustelua ja ajatustenvaihtoa, jotta ei asian sijaan aleta riidellä pelkistä sanoista.   Pelosta on tullut yhteiskuntamme leimaa-antavin tunne. Nykymaailmassa on välillä kovin vaikeaa uskoa, että suvaitsevaisuus ja sivistys vielä voisivat olla voimissaan.  Me pelkäämme, varaudumme ja varustaudumme erilaisiin uhkakuviin pyrkimällä sulkemaan kaiken vieraan yhteisömme ulkopuolelle. Pelko myös tekee ihmisistä tottelevaisia, sillä pelokas turvautuu etsimällä itselleen johtajan sen sijaan että ajattelisi itse.  Pelon hallitsemiseksi ajattelusta häviää sävyjä ja maailman mustavalkoisuus korostuu; joko olet meidän puolella tai meitä vastaan. Olet suvakki tai rasisti; valitse puolesi ja ota paikkasi jonon jommastakummasta päästä, mahdollisimman kaukaa toisinajattelijoistasi.

Minna Canth jos kuka kykeni näkemään rakkauden yhteiskunnallisena muutosvoimana. Rakkaus on ainoa todellinen vastavoima, jolla voimme käydä pelkoja vastaan. Ei rakkauden ja myötätunnon voimaan uskomisen tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sinisilmäisyyttä tai hyväuskoista silmien sulkemista yhteiskunnallisilta ongelmilta. Ei kuitenkaan myöskään riitä, että rakastaa kaltaisiaan.  Minna taitaisi twiitata, että voitaisiinko olla ihmisiksi eli normien ja rajojen sijaan alettaisiin kunnioittaa toisen inhimillisyyttä ja jakaa yhteistä ihmisyyden kokemusta.

Minna Maijala omistaa teoksen kaikille ajatteleville naisille, jotka eivät välitä pysyä ruodussa. Helmet-lukuhaasteessa kirja sijoittuu hyvin ainakin kohtiin 8; kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen ja 11; kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa sekä vuonna 2019 julkaistuksi kirjaksi (kohta 49).  Minna Maijalalta on ilmestynyt myös Minna Canthin elämänkerta Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014).

Minna Maijala:

Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Otava 2019

Kaatopaikkatuolien uusi kuosi

Kaatopaikallamme on kierrätyskontti, johon voi jättää tavaroita muiden vapaasti otettavaksi. Tavaran tuoja joutuu maksamaan tavaroista normaalin jätemaksun, joten konttia ei voi käyttää oikotienä tarpeettoman tavaran laiskaan dumppaamiseen.

Kierrätyskontin olemassaoloa ei myöskään mainosteta jätehuollon sivuilla. Kysyin kerran, että miksi ihmeessä tästä mahdollisuudesta ei pidetä enemmän ääntä. Sain vastauksen, että kierrätyskonttia ei mainosteta, koska halutaan ohjata ihmiset kierrättämään tarpeettomat tavaransa ensisijaisten kierrätysjärjestelmien kautta.  Okei, ymmärrän pointin. Silti toivoisin, että tätäkin kierrätysmahdollisuutta tuotaisiin paremmin esille. 

Monelle ihmiselle on varmasti iso kynnys lähteä säätämään omien tarpeettomien tavaroiden kierrätystä esimerkiksi erilaisten annetaan palstojen kautta. Kehtaanko antaa edes ilmaiseksi, ei kai tätä nyt kukaan enää kunnostettua saa,  viitsinkö viestitellä mahdollisen hakijan kanssa, saadaanko haku sovittua, tuleeko hakija ajallaan tai tuleeko ollenkaan.  On siis ihan ymmärrettävää, että suoraan kaatopaikalle vieminen houkuttaa. Maksan suosiolla pikkaisen jätemaksua  ja pääsen tarpeettomasta tavarastani eroon ilman sen suurempaa säätämistä. Aika inhimillistä ajattelua, eikö vaan..   Jos kierrätyskonttimahdollisuudesta tiedettäisiin paremmin, ehkä muutama aarre löytäisi  silloin tällöin löytäisi sitä kautta pelastajansa.   

Itse käyn joka kerta kaatopaikalla käydessäni katsastamassa kierrätyskontin `tarjonnan`. Viimeksi kontista kotiin lähti kaksi puista nojatuolia. Niiden samettiverhoiluista oli aika ajanut ohi eivätkä ne sellaisenaan olleet enää kenenkään kodin kaunistus.  Tuolien rakenne oli kuitenkin niin selkeälinjainen, että tällainen kokemattomampikin kunnostaja uskaltautui kokeilemaan uudelleenverhoilua.  Tuolien kunnostukseen tarvittiin niittipyssy, pari tuntia aikaa ja kaksi metriä Ikean halpiskangasta  (4,99 /metri) .  Harkitsin hetken puurungon maalaamista valkoiseksi. Jätin kuitenkin maalaamatta, mikä ainakin nyt tuntuu hyvälle päätökselle.  Tykkään kovasti lopputuloksesta, vaikka tuolit hakevatkin vielä paikkaansa kotonamme.  Yhden roska oli taas toisen onni.

Mitä Mark Twain sanoisi ?

Vintagentti-blogi on viime ajat ollut ihan luvattoman huonossa hapessa.  Jos ihan totta puhutaan, niin olin vähän jo päättänyt, että Vintagentin taru on loppuun taputeltu ja jutut jatkukoot jossain muualla ja jollain muulla muotoa.

Vintagentti syntyi aikanaan tarpeeseen tehdä työn ja opiskelun vastapainoksi asioita käsin ja luovasti. Koska opinnot vaativat paljon kirjoittamista, syntyivät blogitekstitkin siinä sivussa melkein itsekseen. Kynnys erilaisten tuunausten ja tee-se-itse-tekniikoiden esittelyyn oli matala, tai siis ihan olematon.

Vuosi sitten tuore tutkintotodistus kädessäni kuvittelin jatkossa panostavani hurjasti enemmän aikaani erilaisiin tuunaus- ja käsityöjuttuihin. Ei enää tylsiä tenttikirjoja eikä tieteellisen tekstin deadlineja. Kävisin  töissä päivittäin kääntymässä, mutta  illat ja viikonloput toteuttaisin kaikkia kivoja kädentaito-projekteja. Nyt kun elämässä taas olisi aikaa niin voisin ryhtyä myös leipomaan, lukemaan, ompelemaan… Ottaisin selvää sote-uudistuksesta ja osallistuisin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Etsisin itselleni sopivan tavan vaikuttaa ja tehdä hyvää.  Ehkä aloittaisin jonkun uuden liikuntaharrastuksenkin. 

Vintagentti goes bookblog ?

Haaveilin myös Vintagentin tason nostamisesta; opettelisin kunnolla kuvaamaan ja käsittelemään kuvia, lisäisin postaamisen suunnitelmallisuutta ja laatisin jonkinlaisen somestrategian. Tekisin Vintagentista niin hemmetin luovan, kauniin ja hauskan blogin, että kehtaisi alkaa aikaansaannoksiaan ihan kehumaan.

No niinhän se juttu ei sitten mennytkään.  Kouluttauduin alalle, jossa työpäivät ovat täynnä ääntä, actionia ja sosiaalisia kohtaamisia. Luovuutta saa ja pitää käyttää pitkin työpäivää.  Kotiin tultua on siis monasti aika kaikkensa antanut olo. Päässä pyörivien työajatusten vastapainoksi olen  tarvinnut tavan rauhoittua ja pysähtyä sekä olla ihan vaan omissa oloissa. Sellaiseksi tavaksi on minulla muodostunut lukeminen. Olenkin tänä talvena lukenut kirjoja enemmän kuin koskaan ennen aikuisiässä.   Vaikkei Vintagenttia ole  kirjablogiksi luotukaan , haluan silti lyhyesti esitellä joitain Helmet 2019 lukuhaasteeseen lukemiani kirjoja. 

6 Rakkauskertomus; Tina Turner, Deborah Davis & Dominik Wichmann – Minun rakkaustarinani

”Minua on siunattu ihanalla uralla, ja kun päätin jäädä eläkkeelle, olin todellakin valmis jättämään julkisen elämän. En kaivannut musikaaleja tai kirjoja tai dokumentteja. Mietin asian kuitenkin uudelleen, koska sain niin paljon postikortteja ja kirjeitä ihmisiltä, jotka kertoivat miten paljon tarinani heille merkitsee. Pidän tarinaani perintönäni, joka minun täytyy välittää eteenpäin. Minulle myös valkeni, että menneisyydestä oli vielä asioita kertomatta, ja että minun pitäisi lopultakin puhua niistä omalla äänelläni. ”

Yllä oleva sitaatti on klassinen esimerkki perusteluista, joissa omahyväisyys on yritetty muotoilla vaatimattomuuden valepukuun. Tina Turnerin elämästä olisi aivan varmasti ollut aineksia tarinaan, josta olisi apua tai lohtua monille. Nyt tarinassa jäädään kuitenkin jonnekin uhriutumisen ja oman erinomaisuuden korostamisen välimaastoon.

”Älkää naurako, mutta minua on aina vähän jännittänyt ryhtyä suhteeseen miehen kanssa, koska ikinä ei voi tietää, miten hän suhtautuu peruukkiini! Peruukki on olennainen osa Tina Turneria. Aion käyttää peruukkia aina. Mutta niin paljon kuin rakastinkin sen kätevyyttä ja kaunistautumisen helppoutta, oli aina olemassa riski, että tapaisin miehen, joka ei pitäisi siitä. Sellaisen miehen, joka ryhtyisi romanttiseen suhteeseen runsastukkaisen ja kimalteilla trimmatun Tinan kanssa, mutta ei haluaisi herätä arkisen Anna Maen vierestä. Entä, jos mies pettyisi oikeaan minuun? ~~Sanotaan, ettei elämästä selviä hengissä. Se on totta, ei selviäkään. Täytyy jatkaa matkaa ja tehdä parhaansa meikeillä, hiuksilla ja vaatteilla. Täytyy kehittyä.”

Tästä lukukokemuksesta ei jäänyt minulle mieleen oikeastaan mitään selviytymiseen tai rakkauteen liittyvää.   Kirjalla olisi ollut mahdollisuuksia olla rakkaudentäytteinen selviytymistarina. Nyt se oli, lupaavista lähtökohdista huolimatta, ainoastaan tarina naisesta, joka näkee koko elämänsä ja ympäristönsä oman itsensä kautta. Erityisen vastenmielistä on kirjassa ylenpalttisesti viljelty kuuluisien nimien pudottelu eli `name dropping`.    Lisäksi Tinan ainutlaatuisen elämän ulkoisten puitteiden esittely on melkoisen ylenpalttista.

Kaikesta kokemastaan huolimatta Tina Turner ei tunnu erityisen inhimilliseltä tai miellyttävältä henkilöltä.  Kiillotettuun julkikuvaan ei paljon säröä sallita, vaikka taustalta löytyisi lukuisia tavalla tai toisella vinksalleen menneitä ihmissuhteita.

On tämä kirja silti nimensä mukaisesti rakkaustarina. Tavallaan. En vaan oikein osaa sanoa, että rakastaako Tina Turner itseään aivan liikaa vai ihan liian vähän..

21  Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja; Katja Ståhl – Se on niin kaunis

”Ei ulkonäkö ole pelkkää biologiaa, se on myös tunne” (Satu Silvo)

Tässä kirjassa 15 julkisuudesta tuttua naista kertoo käsityksiään siitä, mikä heidän mielestään on kaunista. Ei ole olemassa optimaalista kauneutta tai maksimaalista rumuutta; on vain valtavasti erilaisia näkökulmia kauneuteen. Kauneus on katsojan silmässä, ja se on okei.  

Kauneudesta kirjoittavat  mm. Tiina Jylhä, Anne Kukkohovi, Satu Silvo ja  Klara Kivilahti. 

Tarinat on koonnut yhteen media-alan monitoimija Katja Ståhl, jonka mukaan kirjasta voi oppia, että naiset voisivat olla itselleen vähän armollisempia.  Naiset kun tuntuvat herkästi löytävän itsestään vikoja. 

Itse opin kirjasta, että ulkonäkö on yllättävän monelle yllättävän kova paikka. Oman olemuksen pahin kriitikko tuntuu löytyvän yllättävän usein itsestä. Moni nainen on myös sokea omalle kauneudelleen.  Minusta kirjan suuri heikkous on, että kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt toimivat tehtävissä, joissa ulkonäöllä on keskimääräistä enemmän merkitystä.  Ehkä siksi kirjoitukset tuntuvat pikkaisen pinnallisille ja naiiveille. Vähän samalla tavalla kuin se, kun missikisoissa korostetaan sisäisen kauneuden merkitystä. Jep, jep.

Google muuten kategorioi teoksen Itseapukirjaksi. Voi apua, en muista sellaisia juuri lukeneenikaan.

PS. Mihinkäs pantteri pilkuistaankaan pääsisi. Pientä innostusta tuunaushommiinkin on jo ollut havaittavissa. Niittipyssy oli ahkerasti käytössä, kun hyvät kokemukset huonekalujen verhoilusta saivat viime viikonloppuna jatkoa.   Huhut Vintagentin uudesta tulemisesta eivät siis ole vahvasti liioiteltuja, sanoisi ehkä Mark Twain.