Hae tästä blogista

lauantai 28. marraskuuta 2015

Saanko esitellä; Nipper

Kuva FlickLisenssi

Maalaus jossa pieni kettuterrieri istuu ja kuuntelee keskittyneesti fonografin torvesta kuuluvaa isäntänsä ääntä on meille useimmille tuttu. Maalaus muodostaa yhden maailman tunnetuimman ja rakastetuimman tuotemerkin. Nipper-logo ilmestyi ensi kerran ilmoituksessa vuonna 1900.

Vuonna 1898 Francis Barraud maalasi kuvan koirasta kuuntelemassa fonografista kuuluvaa isäntänsä ääntä. Itse koira, Nipper oli kuollut kolme vuotta aiemmin, vuonna 1895. Joidenkin lähteiden mukaan Nipper oli kettuterrieri, joidenkin toisten lähteiden mukaan siinä oli sekoitus pittbullia ja rottaterrieriä. Nimensä se oli saanut taipumuksestaan purra vieraita. Barraudin veli Mark oli ottanut koiran talteen kadulta ja tämän kuoleman jälkeen se siirtyi Francis Barraudille.

Kuva Flickr.com

Helmikuussa 1899 Barraud rekisteröi maalauksen ja esitteli sen fonografin kehittäneelle Edison-Bell yhtiölle, mutta siellä ei oltu kuvasta kiinnostuneita; ”koirat eivät kuuntele fonografia”.  Fonografi on eräänlainen nauhurin edeltäjä jolla käyttäjä itse kykeni tallentamaan puhetta äänikiekoille.

Tässä kuvassa Nipper vielä kuuntelee fonografista kuuluvaa isäntänsä ääntä. Kuva Flickr.com

Joitain kuukausi myöhemmin Francis Barraud vieraili The Gramophone Companyssa tarkoituksenaan lainata gramofonin torvea maalatakseen sellaisen alkuperäisen torven tilalle. Tarkoituksena oli maalausta modernisoimalla parantaa sen myytävyyttä. Johtaja William Barry Owen ehdotti koko masiinan korvaamista gramofonilla, jolloin yhtiö ostaisi kuvan. Kauppahinnaksi sovittiin 100 puntaa. Modifioitu kuva päätyi Victor ja HMV-recordsin, HMV musiikkikauppojen ja RCA:n tuotemerkiksi ja loppu onkin tuotemerkkihistoriaa. HMV:lle maalaus antoi siis myös nimen.

Kas, kuuntelulaite muuttunut gramofoniksi? Kuva Flickr.com

Francis Barraud kertoo kuuluisan maalauksensa syntyneen mielijohteesta. Nipperillä oli ollut tapana hämmentyä fonogafista ääniä kuullessaan. Vaikka Nipper edustaa maalauksessa lemmikin hellyttävää lojaaliutta omistajalleen, eli se kaikkea muuta kuin rauhallista koiran elämää. Nipper rakasti näykkiä ihmisiä nilkoista, ei koskaan kaihtanut kunnon koiratappeluja, jahtasi mieluusti rottia ja tappoi lukuisia kuninkaallisen perheen fasaaneja Richmond Parkissa. Nipper eli siis todellista koiranelämää 1800-luvun lopun Lontoossa. Nipper on haudattu pieneen puistoon lounais-Lontooseen. Sittemmin puiston päälle on rakennettu Lloydsin konttori.

Suloinen, kiltti pehmoNipper. Kuva Flickr.com

HMV hyödyntää Nipperin rekisteröityä imagoa kaikenlaisessa bisneksessä ulottuen aina leluista kahviloihin. Vuonna 2011 HMV arvioi aineettomien omaisuuseriensä (siis nimi ja logo) arvoksi 78 miljoonaa dollaria. Nipperin jälleenmyyntiarvoa laskee se, että kyseessä on isolta osin kuihtuvan liiketoiminnan ala. Tullaanko Nipper jatkossa näkemään musiikkifestivaalien tunnuksissa ja konserttihallien nimissä vai yhä enemmän petivaatteissa ja virtuaalipelien hahmona?

Kuva Flickr.com
Alkuperäinen maalaus on esillä EMI:n (yksi maailman suurimmista levy-yhtiöistä ja The Gramophone Companyn jatkaja) pääkonttorissa.


PS. Törmäsin joululahjavinkkiin koiranomistajalle...ihanko oikeesti ?!? 


keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Minäkö blogiriippuvainen?

Kuva täältä. Lisenssi CC BY 2.0

Blogini tarina


Sain Romuaarteeni –blogin Jaanalta haasteen kertoa blogini tarinan. Olen aika täpinöissäni blogini ensimmäisestä haasteesta, kiitos! Luin tällä viikolla Valkoisen vuoren rinteillä –blogista blogiriippuvaisen 10 oireesta ja päätinkin lähteä miettimään blogini tarinaa näiden 10 blogiriippuvuudesta kertovan oireen kautta.

1) Blogihaukansilmät


Yritän (joskus vähän epätoivoisestikin) listata mahdollisia DIY-juttuja. Askartelu- ja kierrätysryhmissä viettämäni aika on lisääntynyt moninkertaisesti. Olen muutaman kerran huomannut harkitsevani tehdä ihan vain blogia varten jotain sellaistakin, joka itseasiassa ei muuten kiinnostaisi sitten yhtään.. Tästä esimerkkinä kaikenlaiset ruusut; materiaalista riippumatta (suodatinpaperit, vaahteranlehdet, tuikkupurkit).  Jos siis blogiin alkaa ilmestyä minun askartelemiani ruusuja missä tahansa muodossa, silloin taidan olla pahassa DIY-jumissa.



2) Bloggerin statistiikka: 


Erityisesti postauksen jälkeen ramppaan bloggerin tilastoja tarkistelemassa. Jos johonkin postaukseen yht´äkkisesti on paljon käyntejä, etsin vaivojani säästämättä syytä lisääntyneelle liikenteelle. Osaisin vaikka keskellä yötä herätettynä vastata välittömästi ainakin blogini lukijamäärän ja luetuimman jutun.

3) Saadut kommentit


 Olen vuosia tehnyt töitä siten, että työtarjous tulee älytekstarilla ja nopein vastaaja saa keikan. Onko kyseessä nykyajan versio orjuudesta, kun puhelin pitää ottaa mukaan vessaankin? Tai uusi versio Pavlovin koirista; kun kännykkä piippaa, pitää heti keskeyttää kaikki mitä on tekemässä ja lukea tekstari.
Nykyään puhelimen piippaus tarkoittaa usein kommenttia blogiin. Tällekin piippaukselle alan olla ehdollistunut. En nyt sentään säntää puhelimen luo niin vauhdilla, että kenelläkään olisi vaaraa jäädä alle, mutta en myöskään kykene kovin pitkään vitkuttelemaan lukemista… Mutta yhtäkaikki, jokainen kommentti sykähdyttää. Mitenkähän paljon sitten sydämentykytystä tulee aiheuttamaan se ensimmäinen negatiivinen kommentti, jos ja kun sellainen tulee.

4) Eksistentiaalinen kriisi 


Miksi joku lukija hävisi? Mitä tein väärin, suututinko mielipiteilläni, osoittauduinko tylsäksi, toistinko itseäni, … Myönnän nalkuttavani puolisolleni, että onko hän pitkään aikaan käynyt lukemassa uusimmat postaukset. Saan silloin tällöin samalta suunnalta muistutusta, että blogini ei maailmankaikkeuden tasolla ole kovinkaan merkittävä asia. Toistaiseksi kuitenkin elän vielä vaihetta jossa miellän blogini oman persoonani jatkeeksi. Klassiseen tapaan väitän aloittaneeni blogin pitämisen omaksi iloksi, päiväkirjatyyppisesti, ihan vaan itselleni. Ja pah! Jos haluaisin itselleni kirjoittaa, siihen riittäisi ruutuvihko. Lukijoita minä haluan, eikö useimmat?




5) Velvollisuudentunne


Tähän asti olen pitänyt postausten välin tasaisesti 2-3 päivässä. Elämäntilanne ja terve järki sanoo, että max. kaksi kertaa viikossa olisi fiksu määrä. Vaan postausten harventaminen tuntuu laiskuudelle ja petturuudelle.  Itsekin paljon blogeja seuraavana tajuan kyllä varsin hyvin, että laatu korvaisi määrää. Vielä kun tuntisi kehittyvänsä kirjoittajana, kuvaajana ja aiheiden valinnassa niin paljon, että kykenisi tätä periaatetta noudattamaan. Toistaiseksi mennään määrä edellä ja toivotaan kehitystä..


6) Perfektionismi  


Ei ole minun blogisyntini. Rajallisen ajankäytön tähden postaus lähtee usein julkaisuun jo luonnosvaiheessa, epätäydellisenä ja raffina. Polku ideasta toteutukseen on joko lyhyt tai katkeaa kokonaan. Vaan mikä on se taika, että joka kerta heti julkaisunappulan painamisen jälkeen tajuat monta täydennettävää asiaa ja parempia sanontoja yms.

7) Kamera 


Kannan varoiksi kameraa mukana. Napsin kuvia suunnattomia määriä toivoen, että joukkoon osuisi edes jotain kelvollista. Olen alkanut katsoa asioita blogisilmällä myös kameran läpi. Ja ne kaikki viritykset, joita välillä täytyy kelvollisen kuvan eteen tehdä.. huh. Jonain päivänä vielä putoan kameroineni tuolilta tai pöydän päältä tai niksautan niskani kyykkiessäni tuhannella mutkalla kameran jatkeena. Itseäni kohden kamera ei kuitenkaan tule kääntymään ja selfieitä tai asukuvia ei täällä tulla näkemään.

8) Puheenaiheet 


Heiveröisempikin aasinsilta kelpaa oman blogin esille tuomiseen. Erityisesti erilaisissa some-ryhmissä, jossa isot lukijamäärät liikkuvat. Olin ajatellut pitää blogini täysin anonyyminä, mutta kun kävijämääräahneys kerran iski, niin anonyymiyden periaate lensi laidan yli nopeammin kuin olisin koskaan uskonutkaan. Tänne vaan kaikki; perheenjäsenet, sukulaiset ja satunnaiset tutut. Saa siis mainostaa.

9) Pinnallisuus


Tunnetta pinnallisuudesta en omaksi blogisynnikseni laske.  Ehkä siksi, että shoppailu ja uusien hankintojen esittely on tämän nettiosoitteen kiertänyt joskus vähän liiankin kaukaa. Ei sillä, ettenkö himoitsisi monia sisustusblogien trendikkäitä hittituotteita. Usein (onneksi) käy niin, että kun vihdoin olisi varaa tai tarve jotakin hankkia, on hittituoteinnostus ehtinyt omissa silmissä jo liikatarjonnan takia vähetä. Vaan eipä silti; sama koskee DIY-juttujakin. Kun jokin asia tai tekeminen muodostuu ilmiöksi, se jo riittää hylkäämään koko jutun. Hölmöä, eikö?

10) Jakaminen 


Toistaiseksi jotenkuten hallinnassa, fb-ystävät voivat olla vahvasti eri mieltä. Olen laiska käyttämään sosiaalista mediaa, blogilla ei ole vielä edes omaa fb-profiilia. Pinterestiä olen sentään oppinut blogin myötä käyttämään, Instagramin idea ei puolestaan aukene minulle lainkaan, en vaan ymmärrä.

Montako oiretta siis Valkoisen vuoren rinteillä -Katjan listasta täsmäsi minuun ja omaan blogiini? Sanoisin, että 9/10. Huh ja höh. Blogiriippuvaiset vertaistukea tarjolla missään? Kaikki te jotka vähänkään tunnistatte blogiriippuvuuden merkkejä itsessänne, ottakaa haasteesta kiinni ja kertokaa oman bloginne tarina ja kipupisteet. `Blogisi tarina` -haasteen on käynnistänyt Kototeko -blogi




sunnuntai 22. marraskuuta 2015

DIY: Tunnelmavalo servetinpalasista



SOME:ssa on viime aikoina tullut vastaan toinen toistaan kauniimpia itse tehtyjä lahjapaketin mallisia tunnelmavaloja.  Ajattelin ryhtyä sellaista itsellekin paperinarusta tekemään, mutta aikomus ei päässyt käytännön toteutukseen saakka, koska talosta ei löytynyt riittävästi liimaa tai liisteriä paperinarujen pyörittämiseen. Koska valosarjakin oli tätä varten jo etsittynä, niin pitihän sitä jonkinlainen tunnelmavalo siis kuitenkin rakentaa.  



Päädyin leikkaamaan kaksi kaunista paperista lautasliinaa neljään osaan, poistin pari alimmaista kerrosta ja laminoin servetin palaset  (kaksi palasta kumpaakin) kuumalaminointilaitteella. Laminoidut servettineliöt sitten rei ´itin ja sidoin paperinarun pätkillä yhteen. Solmimisnarujen päät näkyvät tuolla kuvissa, ajattelin ensin leikata ylimääräiset pois, vaan saattaahan nuo tuolleenkin jättää... 



Sitten ei muuta kuin valosarjan tiputus neliön keskelle ja niin on tunnelmavalaisin valmis. Olipa mukavaa, helppoa ja edullista. Nyt kyllä tekisi mieli lähteä metsästämään jokin jouluinen servetti. Jos tekee kaikki sivut samanlaisiksi, niin silloinhan yksi servetti riittää.





PS. Tunnustan olevani lautasliinavaras. Jos pöytään on katettu kaunis servetti, niin pyyhin sitten mieluummin (salassa tietysti) suuni vaikka paidan hihaan ja laitan servetin käyttämättömänä talteen, myöhempää hyödyntämistä varten.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Uskalla olla kiltti




Suomessa on tänään ihka uusi liputuspäivä; nimittäin Lapsen oikeuksien päivä. Lapsen oikeuksien päivän tämänvuotinen teema on äärimmäisen ajankohtaisesti lapsiperheköyhyys.  Turun Sanomissa 14.marraskuuta julkaistuun artikkeliin Kuka kuulee köyhää lasta pääsee tästä linkistä.
Jo 26 vuotta täyttänyt lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus.



Jokaisen lapsen perusoikeuksiin tulisi kuulua myös mahdollisuus saada elää hyväksyttynä juuri sellaisena kuin on, ilman erilaisuudesta johtuvaa kiusaamista.  Lastenkirjallisuudessa varmaan tunnetuin kiusaamista, erilaisuutta ja sen hyväksymistä käsittelevä kirja on Pekka Töpöhäntä. 

Pekka Töpöhäntä on Gösta Knutssonin tunnetuin kirjallinen hahmo.  Pekka on todellakin erilainen kuin muut Uppsalan kissat; hännätön ja maalainen mutta erityisesti myös lempeä, myönteinen ja kaunaa kantamaton. Monni ei voi sietää Pekkaa ja kiusaa häntä lukuisin eri tavoin saaden muutkin katukissat kiusaamiseen mukaan. Pekka puolestaan näyttää omalla esimerkillään, että kiltti ja hyväntahtoinen voi olla rohkea ja pitää myös muiden kiusattujen puolta. Kaveria ei jätetä!


Ilkeän Monnin vanavedessä kulkevat kaksi tyhmää kissaa; Pilli ja Pulla. Pilli ja Pulla ovat riippuvaiset toisistaan ja ilman toinen toistaan he ovatkin todellisuudessa aikamoisia pelkureita.  Luin juuri taannoin jostain viisaan lauseen, että suurin ongelma ei ole Monni, vaan kaiken maailman Pillit ja Pullat, jotka pelkurimaisesti ja populistisesti ovat yllytettävissä mihin tahansa hirveyksiin. Monnin, Pillin ja Pullan sekä Pekka Töpöhännän keskinäisissä väleissä on paljon aineistoa nykypäivän koulukiusauksen käsittelyyn.


Ensimmäinen Pekka Töpöhäntä –kirja julkaistiin vuonna 1939. Radiotoimittaja ja kirjailija Gösta Knutsson oli Astrid Lindgrenin jälkeen Ruotsin suosituimpia lastenkirjailijoita. Knutsson oli myös aktiivinen ja monipuolinen kulttuuripersoona. Hän oli yksi Ruotsin radion tunnetuimpia ääninäyttelijöitä sekä kääntäjä.

Heinäkuussa ilmestyi neljä aivan uutta Pekka Töpöhäntä –kuvakirjaa. Hännättömän kissan uudet seikkailut perustuvat Gösta Knutssonin alkuperäisiin tarinoihin. Uusi kuvitus päivittää klassikkohahmon tähän päivään. Maailman rakastetuimman kissan tarinoissa pohditaan sadun keinoin jokaiselle lapselle tärkeää asiaa; miten tärkeää on olla toisille kiltti.  Ilkeä Monni saa jälleen pitkän nenän ja Pekka selviää hurjimmistakin seikkailuista takaisin oman maitokupin äärelle. Uusissa kirjoissa Pekka Töpöhäntä –tarinoiden ajaton viisaus ja seikkailumieli päivittyvät kielellisestikin jälleen uusille lukijasukupolville.

Pekka Töpöhäntä – Uskalla olla kiltti.
Gösta Knutssonin alkuperäisten tarinoiden mukaan.

Gummerus 2015.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

DIY: Ulkolyhty ikkunaruuduista


Vuoden pimeimpään aikaan ei erilaisia lyhtyjä vaan voi olla pihalla liikaa. Arki-iltaisin laitan usein kotiin tullessani tuikun palamaan ovenpielessä roikkuvaan lyhtyyn, mutta viikonloppuna meneekin sitten täysi kourallinen tuikkuja kun kierrän sytyttämässä kaikki mahdolliset lyhdyt, joita on sinne tänne pihaan ja puutarhaan ripoteltu. Toiveissa on ollut sellainen isompi lyhty, jonne mahtuisi vähän somisteitakin.

Autotallimme ei ole autoa nähnyt vuosiin… tai oikeastaan vuosikymmeniin, vaan tila pullistelee täynnä kaikenlaista enemmän tai vähemmän joutavaa tavaraa. Pinosin viikonloppuna ovensuuhun esille neljä kappaletta vanhoja kellarinikkunoita ja esitin puolisolle varovaisen toiveen pihalyhdyn rakentamisesta.


Kumpikohan meistä mahtoi yllättyä enemmän, kun mies innostuikin rakentamaan lyhtyä saman tein. En uskaltanut häiritä yllättävää inspiraation puuskaa tarkemmilla työohjeilla vaan annoin toteutukseen vapaat kädet. Ainoa toive oli, että lopputulos ei olisi kovin siloteltu vaan mahdollisimman rouhea. Nooh, käsityksemme rouheasta lopputuloksesta on ehkä aavistuksen erilainen. Itse olisin käyttänyt ikkunanpokat lyhdyssä toisin päin, niin että ulkoilmassa lohkeillut valkoinen maalipinta, saumojen kittaukset ja rimalistoitukset olisivat jääneet esille. Tekijä jätti ikkunaruuduista siistin sisäpinnan esille. Ei parane kuitenkaan yhtään valittaa, mieskin vierailee satunnaisesti täällä ja seuraavat toteutustoiveet ovat jo mielessä muhimassa.. Otsikon DIY-merkintä pitäisi siis rehellisyyden nimissä korvata vaikka DIHL-tunnisteella H:n merkatessa tässä lyhenteessä aviomiestä ja L labouria eli työvoimaa.

Lyhdytalon lattia ja katto on tehty raakalaudasta. Harjakaton keskiosa on irtonainen eli sitä kautta pääsee lyhdyn sisälle.

 
Tässä vielä maalaamattomana.



Nyt lyhtytalo on somistettu ihan vain sammaleella ja kivillä, mutta jouluksi olisi vähän ajatusta rakentaa lyhtyyn tonttumetsää tai jonkinlainen eläinten joulu.

Viikonloppuna tuli kaiveltua jo myös esille erilaisia jouluvaloja (eikun siis kausivaloiksihan näitä nykyään kutsutaan) ja vähän kyllä pisti miettimään, että mistä ihmeestä ovat meille päätyneet kaikki ne yhdeksän kynttelikköä jotka varastosta löytyivät. Yhtään en muista koskaan ostaneeni..



Näistä voisi muutaman tuunata vähän modernimmaksi, kuvansiirtoa kenties, tai ehkäpä sittenkin alumiiniteippiä? 

maanantai 16. marraskuuta 2015

Talvista tunnelmaa vaikka sitten suolasta..



Olen erinäisissä yhteyksissä törmännyt suolan kasvattamiseen. Eli lyhykäisyydessään; kun lasipurkin pohjalle kaadetaan suolan päälle tilkka vettä, alkaa suola kiivetä reunoja pitkin ylös muodostaen lasiin kauniin huurteisen pinnan.



Laitoin lasipurkin pohjalle noin parin sentin kerroksen merisuolaa, kastelin ja kannoin purkin saunan lämpöön. Painoin suolasohjoon seisomaan muutaman puisen poron ja kuusen.  Tänään jo suola kiipeili lasia lähes puoleenväliin asti, ja figuuritkin jäivät kauniisti esille.




Suolapurkki saa nyt jäädä saunaan kynttilälyhdyksi, luomaan vähän mystistä ja satumaista metsätunnelmaa. Toisen samanlaisen purkin voisi kasvattaa valosarjalla täytettäväksi. 

Kallista tämä ei ainakaan ole, eikä vaadi mitään erityistä varustautumista. Lasipurkitkin saa halutessaan pestyä suolahuurteesta puhtaaksi, viimeistään sitten kun talven on aika tehdä tilaa keväälle.


lauantai 14. marraskuuta 2015

Asuuko meissä jokaisessa pieni sulovilen?




Törmäsin kirppiksellä Finnmirrorin kylppärin peilikaappiin. Hinta oli naurettavat 20 cnt, joten ihan pakkohan se oli tehdä sulovilenit.  Sulon vakiovastaus kun monen hiukan epäonnistuneen ostoksen suhteen oli aina että pitihän se nyt ostaa kun niin halvalla sai.



No ihan totta puhuen, peilikaapille on kyllä käyttöä kylppärissämme, koivuinen runko vaan ei ollut kovin hyvässä kuosissa eikä muutenkaan mieluinen.
Ensimmäisestä ja tähän asti ainoasta dc-fixauksestani (täällä) hyvässä euforisessa mielentilassa kävin ostamassa kuviollista kontaktimuovia.  Haaveilin mustavalkoisesta seeprakuviosta, mutta kun sitä ei valikoimissa ollut niin päädyin ostamaan peilipintaista kalvoa.




Dc-fixin asentamiseen olisi paljon hyviä ohjeitakin olemassa mutta mitäpä niistä. Onhan tässä vuosien varrella tullut päällystettyä yksi jos toinenkin koulukirja. Mitäpä sitä mitään kalvon lämmittämistä ja kulmien venyttämistä miettimään.. Kyllä kaappi päällystettyä tuli, mutta lopputuloksesta kertoo kaiken aviomiehen lausahdus, miten kaappi hetkessä ja helposti muuttui 20 centin näköisestä 10 centin näköiseksi. 



EDIT: Suruissaan, ajatuksissa


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Helsinki kesällä 1908


Valokuvaaja I.K.Inhan syntymästä tulee tänään kuluneeksi 150 vuotta. Toimittajana, valokuvaajana ja kirjailijana tunnettu Inha on suomalaisen valokuvauksen suuria mestareita. Hänen kansanperinnettä, vanhaa maalaista elämänmuotoa ja suomalaisia maisemia käsittelevät valokuvansa vaikuttavat vielä tänä päivänäkin maisemakuvastoomme ja historiakuvaamme.  




Inha oli kuitenkin myös merkittävä modernisaation kuvaaja ja tallentaja. Vuonna 1908 hän sai WSOY:ltä toimeksiannon kuvata kesäistä Helsinkiä matkailuopasta varten. Helsinki oli aikamoisessa muutoksessa 1900-luvun alkuvuosina. Teoksen oli tarkoitus esitellä potentiaalisille matkailijoille vielä varsin tuntematonta mutta kovaa vauhtia kasvavaa ja komistuvaa Helsinkiä. Inhan valokuvat liittyvät oleellisesti Suomen taiteen kultakauteen, jolloin taiteilijat alkoivat kuvata teoksissaan kotimaataan omien kansallisten ihanteidensa mukaisesti



Inhan Helsinki-kuvat kesältä 1908 on otettu varhaisina aamuina ja valoisina kesäiltoina. Vaikka ne toisaalta näyttävät miten paljon Helsinki on muuttunut reilussa sadassa vuodessa, osoittavat ne myös monen asian pysyneen ennallaan. Pääosassa kuvissa ovat Helsingin historiallinen keskusta, rannat ja puistot. Kaupunkilaiset ja kaupunkielämä ovat kuvissa sivuosassa. Kuvien aamuinen tunnelma on niin tiivis, että melkein voi kuulla valokuvaajan polkupyörän ketjujen rahinan kun hän kuvauskalusto laukussaan pyöräili hiljaisen Helsingin kaduilla ja rannoilla.

 Kuvat tilannut WSOY lahjoitti alkuperäisten valokuvien lasinegatiivit Suomen valokuvataiteen museolle. Tänä vuonna museo julkaisi ison osan Inhan Helsinki-kuvista kuvapalvelu Flickrissä. 

Ei muuta kuin kiinnitetään pyykkipojat lahkeisiin, kivutaan  fillarin selkään ja lähdetään kierrokselle kesäiseen Helsinkiin vuonna 1908.





Lisää heräävää Helsinkiä täällä. Kuvat Flickr.com / Suomen valokuvataiteen museo 

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kastehelmi meets Aarikka .. tai jotain




Innostuin herneistä tehdystä kranssistani niin kovasti, että arvatenkin homma lähti taas lapasesta. Mittailin kaupassa säilykkeitä sillä silmällä, että mikähän purkki muistuttaisi eniten kooltaan ja muodoltaan Kastehelmen lasituikkua. Näillä kriteereillä meillä sitten päädyttiin tänään syömään tonnikalaa tomaattipyreellä. Perhe ei kauheasti kiitellyt valintaa. 


Ja jo ennen kuin ruokailun tiskit olivat päätyneet tiskikoneeseen, oli säilykepurkit  rei´itetty porakoneella, kuorrutettu herneillä ja maalattu mustaksi. No jaa, kun oikein silmiä siristää, niin kyllähän näistä vähän Kastehelmi tai Aarikka fiboja saa, ainakin hämärässä, hyvällä tahdolla ja huonolla näöllä varustettuna. 

Jos ei näistä nyt ihan klassikon korvaajaksi ole, niin eipä olleet panoksetkaan huimat; herneitä viidellä sentillä ja vähemmän kannettavaa metallinkeräykseen. Kastehelmi kohtasi Aarikan tai ainakin tonnikala törmäsi tomaattipyreeseen



Ps. Tiskit on edelleen tiskipöydällä.

Ps2. Huomenna voisi tehdä lopuista herneistä keiton, jotta nämä jäisivät lajinsa viimeisiksi…



lauantai 7. marraskuuta 2015

Kaikkien aikojen vastenmielisin pusu?


Suuteleminen on eleenä äärimmäisen kulttuurisidonnaista ja merkinnyt eri aikoina ja eri tilanteissa monia eri asioita. Suudelma onkin kautta historian toiminut rakkauden merkin lisäksi myös tervehdyksenä, sopimusten sinetöijänä, ystävyyden ja kunnioituksen osoituksena sekä alistamisen, nöyryytyksen ja petoksen välineenä. Suudelma on sopimus, jonka merkitys on se mikä sille kulloinkin annetaan. Sen historia on siis paljon pidempi ja laajempi kuin pelkkä romanttiseen rakkauteen liittyvä nykypäivän ilmiselvä yhteys. 

Olen täällä blogissa esitellyt joitain romanttiseen rakkauteen liittyviä ikonisia suudelmakuvia. Tällä kertaa esiteltävä suudelmakuva onkin sitten aika kaukana romantiikasta..

Leonid Breznevin ja Erich Honeckerin suudelma DDR:n 30-vuotisjuhlassa 7.10.1979

Valtiomiesten väliset sopimuksen ja rauhansuudelmat ovat vaihtuneet poskisuudelmiksi ja ennemminkin osaksi nykyistä tapakulttuuria kuin kansainvälisten suhteiden vallan käyttöä. Samankaltaisia poliittisia suudelmakuvia kuin Leonid Breznevin ja Eric Honeckerin kuuluisa suudelma vuodelta 1979 tuskin jatkossa politiikan piirissä vallan kauheasti nähdään. Silloin neuvostojohtaja Leonid Brezhnev ja DDR:n presidentti Erich Honecker juhlivat DDR:n 30-vuotista taivalta `sosialistis-veljellisellä suudelmalla`.  

Itä-Euroopassa vallanpitäjien väliset suudelmat olivat tavallisia ja poskisuudelmat olivat tärkeä rituaali valtiovierailuilla.  Kuvan ottamisen aikaan DDR:ää pidettiin erityisen uskollisena Neuvostoliiton kumppanina sosialististen maiden joukosta. Suulle kohdistettu suudelma ei selkeästi ollut kunnioituksen tai alamaisuuden osoitus vaan se viesti tasavertaisuutta, sopua ja rauhaa suutelijoiden välillä. Aikakauden poliittisessa ilmastossa tämänkaltaisia viestejä tulkittiin ja etsittiin.

Saksassa Bild-Zeitung –lehti järjesti vuonna 2003 äänestyksen kaikkien aikojen vastenmielisimmästä pususta. Breznevin ja Honeckerin veljellinen suudelma voitti äänestyksen ylivoimaisesti saaden lähes 30 prosenttia annetuista äänistä. Suudelmaan liittyy aikamoista historiallista ironiaa; kummankaan valtiomiehen edustamaa valtiota ei enää ole. Suudelmalla viestitetty sopimus valtioiden yhteenkuuluvuudesta ja ikuisista hyvistä väleistä osoittautui historian katsannossa kovin kestämättömäksi.



Kuva Flickr.com Lisenssi CC BY-SA 2.0

Kuvasta laadittiin myöhemmin Berliinin muurin jäljelle jääneeseen galleria-osioon `Jumalani, auta minua selviytymään tästä kuolettavasta rakkaudesta` -niminen graffititeos.



Hannu Salmi; Suudelma. Faros-kustannus Oy. 2004.

torstai 5. marraskuuta 2015

Saiko ruualla leikkiä?


… ja jos sai, niin kannattiko?


Ruoka-askartelua Generation II

Minulta pyydettiin jouluista / talvista ovikranssia, joka ei varistaisi eikä tuoksuisi vaan jonka voisi huoletta ripustaa kerrostaloasunnonkin oveen.

Varmaan jokainen, jolla on jonkinlainen päiväkotiura takanaan, on joskus askarrellut jotain makaroneista. Niin meilläkin. Olen säästänyt lasten piirustuksista ja askarteluista suurimman osan, mutta makaronitaiteen olen aina surutta heittänyt menemään. 
Enpä olisi uskonut itse koskaan askartelevani mitään ruokakaapin aineksista, vaan kun näin facebookin askarteluryhmässä houkuttavan kuvan kuivatuista herneistä tehdystä kranssista, niin pakkohan se oli syödä vähän periaatteitaankin.




Herneet löytyivät omasta kaapista. Pohjana on ostettu styroxrengas. Mitään kierrätysaskarteluahan tämmöinen ei ole, mutta menköön nyt tämän kerran.
Ei kannata edes kuvitella voivansa asetella herneitä yksittäin kauniisti riveihin, siinä polttaa vain näppinsä ja pilaa päivänsä. Paras tapa taitaa olla nostaa kranssia vinosti pystyyn, lisätä liimaa ja tiputella herneitä liiman suuntaan. Ikäänkuin pajatsoa pelaisi; putoaako pinon päällimmäiseksi vai meneekö ohi....



Hienomotoriikan harjoituksissa meni  minulla reilun tunnin verran ja niin oli kranssin raakile valmis. Päälle vielä taukojumpa lattialle pudonneita herneitä poimien...

Olin ajatellut maalata kranssin valkoiseksi ja somistaa punaisilla tontuilla tai jouluisilla nauhoilla, mutta jälleen kerran malttamattomuus tuli tielle. Valkoinen spraymaali oli piilossa jossain ja vannehopeapullo tällä kertaa ihan käden ulottuvilla, joten niin tuli kranssista enemmän bling-bling kuin olin ajatellut. Ihan ok näinkin, mutta taidanpa silti tehdä toisen valkoisena.