Hae tästä blogista

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Vihollisen vuoteessa - Coco Chanelin salainen sota


”Naiselle petos ei merkitse mitään – intohimojaan ei voi pettää.”
-Coco Chanel-


Hal Vaughanin kirja `Vihollisen vuoteessa – Coco Chanelin salainen sota` (2011) käsittelee kaikkien aikojen muotilegenda Coco Chanelin menneisyyttä, toimintaa ja bisneksiä II maailmansodan aikaisessa Ranskassa. Sotavuosien miehitetyssä Pariisissa Coco Chanel heitti isänmaallisuuden romukoppaan, alkoi ajaa omia etujaan ja päätyi näin toimiessaan ja intohimojensa johdattamana myös jonkinlaiseksi Saksan tiedustelupalvelun agentiksi.  

Sodan päättyessä Ranskassa koittivat kovat ajat kollaboraattoreille, eli saksalaisen miehittäjän kanssa yhteistoiminnassa olleille kansalaisille. Pelkästään yli 20.000 naista syytettiin veljeilystä miehittäjän kanssa.  Syiksi kävivät:




·      1) Poliittinen yhteistyö eli kuuluminen esimerkiksi johonkin miehitysorganisaatioon 2)  Mielipiteet miehityksen puolesta tai vastarintaliikettä vastaan tai antisemitistiset mielipiteet  
3) Taloudellinen hyötyminen miehitysajasta tai 
4) Henkilökohtainen suhde miehitysvallan edustajaan (myös prostituutio laskettiin mukaan tähän luokkaan.)

Coco Chanelin kohdalla syistä olisi täyttynyt useampikin, ellei peräti kaikki. 




Vastarintaliikkeen jäsen Gaston Deferre on sanonut, että rikkaat, nokkelat ja suhdetoiminnan hallitsevat välttivät rangaistuksen – he vain palasivat kun myrsky oli laantunut. Coco Chanelia kuulusteltiin useaan otteeseen hänen miehittäjäyhteyksistään ja suhteestaan natsiupseeri Hans Günter von Dincklageen ,mutta häntä ei koskaan tuomittu maanpetoksesta. Chanelin onneksi rahalla sai ostettua vaitioloa ja ystävät korkeissa asemissa olivat hädän hetkellä kullan arvoisia. Historiantutkijat ovat kiistelleet mikä lopulta oli Winston Churchillin rooli Cocon kuulustelujen lopettamisessa. Madamella oli yhteyksiä Windsorin herttuapariin, jonka saksasympatioista Englannin kuningashuone halusi mieluusti vaieta. Yhteinen etu oli, että Coco Chanelinkaan yhteyksiä ei alettu tonkia. Poliittinen ilmapiiri oli kuitenkin sen verran herkkä, että suhteidensa avulla pelastuneen muoti-ikonin piti muuttaa vuosiksi pakoon Sveitsiin. Sieltä käsin Coco odotteli pölyn laskeutumista kunnes palasi vuonna 1954 Pariisiin. Maanpaossa ollessa oli sopivasti aikaa käydä oikeusjuttua Chanel 5 -hajuveden tuotoista.

Muotitalo Chanel on miljoonaluokan yritys, joka yli 50 vuoden ajan suojeli perustajansa Coco Chanelin salaisuutta paljastumasta. Aikanaan perustajansa natsimenneisyys olisi varmasti tehnyt bisneksille huonoa, nyt kun Coco Chanelin kuolemastakin on jo yli 40 vuotta, ei asiasta taida brändille olla enää taakkaa.

”En ole koskaan kokenut epäonnistumista”  


Chanel ei myöhemmissäkään elämänvaiheissaan paljon piitannut soveliaisuussäännöistä tai tuhlannut aikaa kenenkään miellyttämiseen. Hän teki mitä halusi ja sai useimmiten haluamansa. Hän ei myöskään epäröinyt kaunistella totuutta itsestään. Jos jokin elämänvaihe ei sopinut hänen imagoonsa, hän muutti sen mieleisekseen. Hän oli nainen joka `päätti keksiä itsensä`. Mottona oli, että riittävän pitkälle tehty alkaa näyttää aidolle. Hän taisi itsekin uskoa itsestään rakentamansa mielikuvat ja muutetut totuudet. Ei kovin eleganttia, Coco? Olikohan narsistinen persoonallisuushäiriö tunnettu jo noihin aikoihin?  

Kuva flickr.com. Lisenssi CC BY 2.0


Näen aikamoista ironiaa ja tahatonta koomisuutta siinä, että Chanelilta on välittynyt jälkipolville seuraavanlainenkin elämänviisaus: 

Olitko aina ihan oma itsesi, Coco?

Että älä elä niin kuin minä elin vaan elä niin kuin minä opetin, tai jotain sellaista vai…? Toki on myönnettävä, että Coco Chanel piti johdonmukaisesti oman omaksumansa tyylin loppuun asti.  




Coco Chanel on siis nostettu jonkinlaiseksi nykynaisen esikuvaksi. Hänen ansiokseen katsotaan naisten vapautuminen korseteista ja pitkistä hameista ja luksuksen yhdistyminen mukavuuteen ja nautinnonhaluun. Varsinainen ikoni ja naisesikuva, juu, voisin listata parempiakin esikuvia samalta aikakaudelta vaikka miten paljon.  

Täytyyhän naisella toki periaatteita olla. Mukavaa tietysti olisi, jos ne eivät ihan kaikki liittyisi asusteisiin tai kengän koron korkeuteen. Jos minulta jää jälkipolvilleni jokin kuolematon sitaatti, niin olkoon se sitten vaikkapa tämä:




Reiluuden nimissä annetaan viimeinen puheenvuoro puolustukselle. Mitä sanotte, Madamoiselle Chanel?




Mitäpä tuohon lisäämään, veit viimeisen sanan, Coco, taas. Lähden nyt kaupungille ja otan neuvoistasi sen verran vaarin, että riisun lähtiessä vielä yhden asusteen pois, suihkautan hajuvettä siihen paikkaan, johon haluan tulla suudelluksi, pidän pääni pystyssä ja odotukseni korkealla. 

En ehkä ole ihan mahdottoman glassy, mutta aika fabulous olen. Pidän myös mielessä sanasi siitä, että nainen jolla on hyvät kengät, ei voi olla ruma. Määritelmämme hyvistä kengistä saattaa kyllä erota toisistaan, minulle ne ovat tässä tapauksessa lenkkarit. Hyväksy se Coco, maailma muuttuu, onneksi.


Sitaattikuvat;flickr.com kuvapalvelusta otettuja public domain –kuvia , joihin lisätty sitaatit 

maanantai 28. syyskuuta 2015

Kurotellen korkeuksia kohti



Kukaan meidän perheestä ei ole mikään erityisen hujoppi, joten keittiöjakkara on meillä ihan päivittäisessä käytössä. Monien muiden tapaan meillä on ollut käytössä Ikean edullinen ja sopivan kokoinen Bekväm porrasjakkara. Ullakolle oli päätynyt toinen, parhaat päivänsä jo vuosikymmeniä sitten nähnyt metallirunkoinen jakkara. Kysyin opiskelijalta, että kumpi jakkara pakataan muuttokuormaan, enkä yllättynyt kun valinta osui Ikea-yksilöön.  Eihän tuo ullakkokappale todellakaan ollut kovin houkuttavan näköinen. 

Tämä lähti opiskelijaboksiin 


Vaan pieni ihme tapahtui vartin työskentelyllä ja parin euron kustannuksilla. Metallirungosta suurimmat ruosteet pois ja spraymaalia pintaan. Porrasaskelmat uudistuivat puolen metrin palasella koivukuvioista kontaktimuovia (hienommalta nimeltään siis DC-Fix). Minun on ennenkin tehnyt mieli kokeilla jonkin pienen pinnan ehostamista DC-Fixillä, mutta en ole raatsinut ostaa kympin rullaa pelkkää kokeilua varten.  Nyt osuin käymään paikassa, jossa kuviollista kontaktimuovia myytiin `irtomyyntinä`. Porrasaskelmiin tarvittiin vain alle puolen metrin pala, hinnaksi tuli 2,25 euroa. Aika palkitseva fiksaus, vaikka itse sanon..

Ennen - Jälkeen. Aika ymmärrettävää ettei ennen-tilaisena kelvannut opiskelijan matkaan....

Olen nyt kirjoittanut Vintagenttia kolmatta kuukautta, ja vähän harmittaa etten ole tajunnut aloittaa jo vuosia sitten. Minulle blogin pitäminen on osoittautunut hyväksi kirjoittamisen harjoittelualustaksi. Mitä enemmän tekstiä tuottaa, sen sujuvampaa itse kirjoitusprosessista alkaa tulla. Tämä taasen hyödyntää minua esimerkiksi opintoihin liittyvien lukuisten kirjallisten tuotosten tekemisessä.

Lähde Flickr.com Lisenssi CC BY 2.0


 Mutta, mutta; kun tätä tekstiä ja kuvia tänne kerran tuottaa ja siitä tykkää, niin kyllähän sitä tietysti haluaa itselleen myös lukijoita ja palautetta. Siksi liitin blogini uuteen blogipolku.fi –palveluun. Blogipolku on uusi yhteisö kaikenlaisille bloggaajille ja blogien lukijoille. Toki palvelussa on helppo seurata omia suosikkejaan, mutta vielä mukavampaa minusta on etsiä ja löytää uusia kiinnostavia blogeja. Selaaminen onnistuu myös aihealueittain. . Itse liitin Vintagentin harrastusblogien kategoriaan, sen sortin sillisalaattia tämä ainakin toistaiseksi on sisällöltään ollut, että ehkäpä tuo harrastuskategoriointi on ihan hyvä valinta. Se tässä blogin pitämisessä kyllä kummastuttaa, että lakkaakohan sitä jossain vaiheessa tuijottamasta noita kävijämääriä kaiken aikaa….







perjantai 25. syyskuuta 2015

Jos metsään haluat mennä nyt.....

DIY: männynkäpykranssi




Näin jokin aika sitten Rauharentolan blogissa ohjeen männynkäpyjen valkaisemiseen kloriitilla. Vaikka vähemmän talvisiakin materiaaleja ovikranssin tekoon olisi kotipihalla ollut tarjolla, niin välittömästi oli ihan pakko päästä kokeilemaan männynkäpyjen valkaisemista ja kranssin tekoa. 



Olen vain vaivoin saanut hyväksyttyä, että heinäsirkat ovat jo vuosia sitten lakanneet sirittämästä minulle, ja ompeluneulojen silmiä ja pakkaustekstejäkin pienennetään vuosi vuodelta. Jälkipolven mutinatkin tuntuvat vähentyneen. Mutta iski aikamoinen epäusko, kun en ensin meinannut millään löytää sitten ensimmäistäkään männynkäpyä.  Piti kulkea melkoisen kauas omasta takapihan metsästä ennen kuin niitä viimein alkoi  erottua maasta. Meidän pihallamme asustaa melkoinen määrä oravia, olisivatkohan keränneet parempaan talteen, mene ja tiedä. Tai sitten käpymetsällä oleminen on vähän samanlaista kuin sienimetsässä oleminen; silmä tarvitsee ensin aikaa tottuakseen näkemään sitä mitä ollaan etsimässä.  Tosin minun silmissäni on pysyvä ja syntymästä asti ollut sieninäkökykypuute. En löydä sieniä, en vaikka viereen talutettaisiin.

Lunta odotellessa..


Valkaisin käpysaaliini Rauharentolan ohjeita seuraten. Käy ihmeessä katsastamassa tarkemmat DIY-ohjeet sieltä. 

Lyhykäisyydessään: Kuivien ja puhtaiden käpyjen päälle kaadetaan kloriittia niin, että ne peittyvät.  Kävyt alkavat kastuttuaan kellua, eli laita vaikka muovipurkki tai lautanen painoksi päälle, jos haluat tasaisempaa valkaistumista. Annetaan olla 8-24 tuntia kloriitissa ja nostetaan sanomalehden päälle kuivumaan. Tässä vaiheessa kannattaa harjoittaa maltti, kyllä ne kuivuessaan vaalenevat ja aukeavat.




Käpyjen valkaiseminen oli helppoa ja lopputulos variaatioista huolimatta ihan kiva, mutta maltti ei meinannut millään riittää käpyjen kuivumisen ja aukeamisen odotteluun.  Siksi kranssi päätyikin oveen hieman hoikkana versiona.

Kranssin pohjana käytin rikkoutuneesta pölykapselista talteen ottamaani metalliympyrää. Pyörittelin sen ympärille rungoksi vähän sanomalehteä ja liimasin kävyt kuumaliimapistoolilla paikoilleen.



Ei tämä nyt ihan kaikkein luomuinta mahdollista luontomateriaaleista askartelemista ole, eli jos vaan tiedätte luonnonmukaisemman tavan värjätä tai vaalentaa käpyjä niin kertokaa ihmeessä.

PS.  Minä en sammaleita myllännyt, ne oli nallet.
PS2  Minä en  sitä J:lle alkavaa sanaa ole tässä maininnut, jos mieleen tuli. Syksyähän vasta eletään.




keskiviikko 23. syyskuuta 2015

MakroTex-haaste; vastavärit

Päädyin selailemaan Pieni Lintu –blogin MakroTex haasteen vastavärit –toteutuksia. Huh mitä luovuutta jälleen kerran hyvinkin erilaisissa toteutuksissa. Aamutuimaan eri blogien haastepostauksia selatessani ajattelin, että meidän kotimme on kyllä niin värikylläinen, että haaste olisi täällä helppo. Vaan eipä ihan ollutkaan…



Puna-vihreän yhdistelmä ei vaatinut edes mitään järjestelyjä; punainen olohuoneen seinä näyttää kuvissa vähän ehkä oranssilta, mutta on oikeasti syvänpunainen. Viherkasvi (se ainoa hengissä oleva) on kuvassa ihan omalla paikallaan seinää vasten.



Oranssin ja sinisen yhdistelmäkin löytyi vaikeuksitta. Keittiön 70-lukulaisilla tuoleilla on pyörinyt muutama kesällä urakoitu farkkutyyny peppupehmikkeenä. Yhdistelmä näytti linssin läpi katsottuna niin kivalle, että taidanpa ommella tuoleihin ihan oikean kokoiset littanat farkkutyynyt istumamukavuutta tuomaan.



Mutta mistä lilan ja keltaisen yhdistelmä?  Vaikka miten kiertelin, ei esiltä löytynyt mitään lilaa. Ei ole nimittäin ihan suosikkiväri. Lopulta kaapissa pidetty Marimekon lila pöytäliina pääsi tuomaan syksyistä tunnelmaa aamiaispöytään. Aamupalan kattaminen Teeman keltaisiin astioihin, ja niin valmistui viimeinen väriyhdistelmä. 

Myönnetään, ilman haastetta ei lautasella olisi ollut hunajamelonin siivuja vaan luultavasti pekonia ja ruisleipää. Hitsit! Miksen tajunnut paistaa kananmunaa (ja piilottaa ne pekonit sinne alle).  Olihan tämä aikamoista aivojumppaa ja luovuusliikuntaa  näin varhain aamulla tehtynä, ei sitä kaikkea voi hoksata....


Käy katsomassa muiden haasteeseen osallistujien kuvat Pienen Linnun  linkkilistasta.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Kaikkien aikojen epätarkimmat historialliset elokuvat





Historiasta oli ammoin nuoruusvuosina tulossa minulle ammatti, kunnes elämän realiteetit tulivat tielle ja työura vaihtui aivan toisenlaiseksi. Historia jäi kuitenkin isoksi harrastukseksi. Ihan erityisesti tykkään kaikenlaisesta populaarihistorian ilmentymämuodoista ja ne ovatkin minulle historiantutkimusta monin verroin kiinnostavampi alue. 

Hieman häpeillen tunnustan kuuluvani siihen ihmistyyppiin, joka tyydyttää tiedontarvettansa sumeilematta googlettamalla ja turvautumalla wikipediaan. Minulle käyttökelpoisinta tietoa on aina se, joka helpoimmin on saatavilla. Iloitsen aina myös jokaisesta uudesta tavasta popularisoida historiaa ja tuoda sitä tarjolle mitä moninaisimmissa muodoissa. Historiablogin virtuaalinen joulukalenteri, museoviraston tapettitietokanta, verkosta imuroitavat yliopistoluennot tai rakennusten ja kokonaisten kaupunkien historialliset virtuaalirekonstruktiot olkoot minun puolestani rikkana rokassa rakentamassa historian keskivertokäyttäjän maailmankuvaa.

Silti häpeänpuna oli joltinenkin kun löysin listauksen kaikkien aikojen epätarkimmista historiallisista elokuvista; viidestätoista listatusta elokuvasta meidän perhe on rakentanut historiankäsityksiään vähintään kahdeksalla elokuvalla. Tälläkö lailla vastuuntuntoinen historiaintoilija-äiti siirtää lapsilleen historian tietämystä.

Vaan, mitä sitten! Onko hieman viihteellinen ja epätarkka käsitys menneisyydestä huonompi kuin ei käsitystä lainkaan. Ja jos siinä sivussa mukaan tarttuu joitain virheellisiä detaljeja menneisyydestä, niin se on pieni hinta kiinnostuksen kasvusta. Toki kasvatusvastuuseeni äitinä kuuluu ohjata nuorta katsojaa kasvamaan vastuulliseksi toimijaksi, joka osaa käsitellä sekä oman ajan että menneisyyden ilmiöitä kriittisesti.

Historiaa tullaan aina hyödyntämään kaupallisesti vaikka sitä kuinka paheksuttaisiin. Historia kun on tiede jota on mahdollista tehdä kansantajuisesti. Historiatieteelle avautuukin popularisoinnin kautta sellaisia mahdollisuuksia, joita kaikilla muilla tieteenaloilla ei ole.

Lisenssi

Niin siis asiaan; se kaikkien aikojen epätarkin historiallinen elokuva on tämän listauksen mukaan Oliver Stonen vuonna 2004 ohjaama Aleksanteri. Olen nähnyt elokuvan mutta en tajunnut epätarkkuuksia ja virheitä, joilla kärkisija tässä listauksessa on ansaittu. Ehkä en vaan tiedä tarpeeksi antiikin ajan historiasta.  Itse jäin kaipaamaan listalta ainakin  Kwai-Joen siltaa sekä useita II maailmansodan aikaan sijoittuvia elokuvia. Entä missä on kaikki Bondit – ei taida niidenkään historiallinen totuusarvo esimerkiksi kylmän sodan ajasta olla ihan vimosen päälle faktapohjaista.


Pitkään muuten on keskiaika ollut historian populaareinta aikaa. Vaikka keskiajan harrastaminen on hyvin trendikästä, ei se tunnu erityisesti vielä näkyvän populaarikulttuurissa. Tälläkin listalla olevista elokuvista vain Braveheart taitaa sijoittua keskiaikaan.

1. Aleksanteri (2004)
2. Marie-Antoinette (2006)
3. Pocahontas (1995). Mel Gibson John Smithin äänenä.
4. Braveheart – taipumaton ( 1995). Mel Gibson pääosassa.
5. JFK – avoin tapaus (1991). Oliver Stonen ohjaus tämäkin.
6. Gladiaattori (2000). Russell Crowe pääosassa.
7. Rakastunut Shakespeare (1998)
8. 300 (2007)
9. Pearl Harbor (2001). Tässä elokuvassa mm. polion sairastanut Franklin D. Roosevelt kävelee.
10. Patriot (2000) Mel Gibson mukana tässäkin....
11. Elisabet – Kultainen aikakausi (2007).
12. The Hurt Locker (2008) Irakin sota
13. J. Edgar (2011)
14. Jobs  (2013)
15. Kaunis mieli (2001). Russell Crowe -elokuva jälleen...

Tarkempi esittely listan elokuvista löytyy täältä.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Katukatti Bob - elämän toisista tilaisuuksista


”Meille kaikille tarjoutuu toisia tilaisuuksia elämämme jokaisena päivänä. Tilaisuudet ovat saatavilla, mutta me emme vain yleensä tartu niihin. Minä olen kuluttanut suuren osan elämästäni näyttääkseni tämän sanonnan toteen. Olen saanut runsaasti tilaisuuksia, joskus jopa päivittäin. En kuitenkaan pitkiin aikoihin käyttänyt niitä hyväkseni, kunnes" ...





Olin monessa yhteydessä törmännyt Katukatti Bob –kirjaan, mutta kiinnostuin siitä vasta kun tajusin yhteyden Lontoon katuelämään, kodittomuuteen ja Big Issue –lehteen. Vaikka olenkin mielestäni eläinihminen, en pidä eläinten tarpeettomasta inhimillistämisestä. Erityisesti minua ärsyttää lemmikkien personoiminen kulutustavaroilla, jolloin eläimestä yritetään muokata oman egon jatketta. Sillä on mielestäni kovin vähän, jos lainkaan, mitään tekemistä eläinrakkauden kanssa.

Katukatti Bobin kohdalla kuitenkin ymmärrän ja hyväksyn inhimillistämisen keinona tuoda esille tärkeää teemaa. Kirja on tositarina hiljalleen toipuvan narkomaanin ja kodittoman kissan yhteiselosta, jonka myötä näkymätön alkaa hiljalleen muuttua näkyväksi. Katusoittaja ja Big Issue –lehden myyjä alkaa saada huomiota, johon hän ei ole kadulla eläneenä ja työskennelleenä tottunut. Kirja on myös muistutus eläimen ja elävästä olennosta huolehtimisen voimaannuttavasta vaikutuksesta sekä liikuttava tarina ihmisen ja eläimen ystävyydestä.

Odotin kuitenkin myös yhteiskunnallista kirjaa, jossa käsiteltäisiin kodittomuutta, selviytymistä, toivoa ja kasvua ja jossa elämän rosoisuus saisi kasvot. Sainkin kirjan jossa nämä teemat jäivät mielestäni melko pahasti kaikenlaisen kissasöpöilyn alle. 

En voi täysin välttyä ajatukselta, että kustannustalossa on laskukoneen ja tilastomateriaalin kanssa mietitty miten vedota mahdollisimman suureen yleisöön. Kirjan markkinointitoteutus on kuin suoraan Disneyltä eli  ”Kotia kohti” –henkinen seikkailu- ja selviytymistarina. Bobin maailma  -jatko-osaa markkinoidaankin juuri viisaan kissan ja katusoittajan `myöhempinä seikkailuina`. Voi yhden kerran!! Koen vähän riman alitukseksi myös sen, että osa markkinointisivustojen oheismateriaalista on kirjoitettu minä-muotoon kertojanaan Bob-kissa. Katukatti Bobista on tietysti tehty myös  siistitympi lastenkirjaversio sekä joulutarina.

Arvosteluissa kirjaa kuvataan valloittavaksi, sydämelliseksi, koskettavaksi, hellyttäväksi, suloiseksi, hauskaksi ja viihdyttäväksi. Itse olisin toivonut, että lukemisesta olisi jäänyt lukijalleen enemmän myös hävettäviä, raastavia, ristiriitaisia ja ennen kaikkea opettavia tuntemuksia.

Väkisinkin tulee miettineeksi, millä tavoin kirjassa tuodaan esille asunnottomuuteen liittyvää huono-osaisuuden monimuotoisuutta ja mikä määrä on katsottu normilukijalle sopivaksi annokseksi syrjäytyneisyyttä? Vaikeat yhteiskunnalliset asiat on kiedottu sievään pikkupakettiin, jotta lukukokemus ei vain häiriintyisi millään liian epämiellyttävällä. James kelpaa huono-osaisuuden keulakuvaksi, koska hän on jo toipumassa huumeriippuvuudestaan. Skitsofrenia ja mielenterveysongelmat saattaisivat olla kohdeyleisölle liikaa, eikä niitä siis kirjassa juuri käsitelläkään.

James Bowen sanoo Big Issue lehden haastattelussa, että ” kaikki tämä huomio on ehkä vähän pelottavaa, mutta niin on ensikertalaiselle myös Lontoon kaduilla asuminen. Sitä vaan sopeutuu. Tämä on kuitenkin loistava mahdollisuus osoittaa maailmalle millaista on elämä kaduilla.”  James on käyttänyt kuulluksi ja nähdyksi tulemistaan monien hyvien asioiden edistämiseen, esimerkiksi rahankeruuseen kissakahvilan perustamiseksi. Big Issue on tätä kautta saanut kasvot ja julkisuutta. Toivottavasti julkisuus edistää niidenkin Big Issue myyjien liiketoimintaa, jotka ovat vähemmän lähestyttävän oloisia kuin mies ja kissa… Toivon myös, että James saa tarvitsemansa verkoston avun ja tuen  pitääkseen maailmansa koossa julkisuuspyörityksessä.

James Bowen ja Bob-kissa 2013. Lähde Vikimedia Commons Tekijä: Jamesandbobltd (it is my image). Lisenssi.


Kaikesta narinastani huolimatta kirja oli hyvällä tavalla huono ja huonolla tavalla hyvä. Sekavin ajatuksin mietin kirjasta tekeillä olevaa elokuvaa. Kumpaan suuntaan mahdetaan kirjan maailmasta lähteä; lähemmäs realismia vai vielä enemmän viihteelle. Se lienee elokuvayhtiön markkinointiosaston päätettävissä.

Lokakuun 17. vietetään Suomessa asunnottomien yötä ja 22.lokakuuta The Big Issue Foundation juhlii 20-vuotispäiväänsä. Palataan siis ensi kuussa enemmän asunnottomuuteen meillä ja maailmalla.

Linkki James Bowenin haastatteluun Big Issue -lehdessä.


James Bowen: Katukatti Bob
Suomentanut: Kimmo Paukku
Sivut: 268, Wsoy 2014
Alkuteos: A Street Cat Named Bob 2012






keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Konstit on monet sanoi kissa kun akalla pöytää pyyhki

Kuva täältäLisenssi
Jaahas, mitenkäs se viime viikkoinen hävikkiviikko sujui noin niin kuin omasta mielestä? Minä täällä päässä vähän häpeissäni tunnustan, että hävikkiä syntyi, ei mahda mitään. Tosin hävikki oli syntynyt jo aiemmin, ja konkretisoitui vasta nyt kuiva-ainekaapin, jääkaapin ja pakastimen siivouksen myötä. Ruoantähteiden kanssa oli kerrankin tiukkana. Uutta ruokaa ei tehty ennen kuin tähteet olivat tulleet syödyiksi. Ei nämä jutut mitään rakettitiedettä ole, vähän selkärankaa ja suunnitelmallisuutta, niillä edistyttiin jo ihan hyvin.

Pakastimen ja vihanneskorin tyhjennyssalaatti
Kuiva-ainekaappi oli aika hyvässä kuosissa, mutta ihan hyvällä hetkellä tein inventaaria. Ostoslistalla on ollut mm. mannasuurimot ja kaurahiutaleet ja kas, molempia löytyi ylähyllyn tuplapakkaus-varastosta avaamattomat paketit. Päiväykset olivat jo ehtineet mennä, mutta sen verran tuoreesti, että päätyvät käyttöön. Samasta paikasta löytyi myös 3 pakettia tomusokeria ja 3 avaamatonta pakettia alumiinifoliota. Ei poisheitettävää.
Päällisin puolin jääkaappi näytti aika hyvälle, ei ääriään myöten täytetylle. Vaan kun siivoamaan ryhdyin niin johan paljastui hävikkiäkin.  

Jääkaappiratsian hävikki

 Meidän perheen jääkaapin tavallinen klassikko on maksamakkarapötkö johon on jätetty pelkät rippeet. Pakkaus kun on niin pieni, että jämä häviää samaan paikkaan kuin minä muinoin lavatansseissa eli sinne jonnekin takaseinän tuntumaan.  Avatun maksamakkarapötkön päähän on muuten saatavissa sellainen muovinen suojahärpäke. No tätä yksilöä ei ollut suojahärpäke koristanut eikä maksamakkaran lopulla ollut mitään toivoa jäljellä. 
Poisheittämisen syy; pilaantunut vaikka päiväystä olisi ollut jäljellä.

Samasta paikasta, eli takaseinän vierustalta löytyi yksinäinen grillimakkara. Grillimakkarasta ei kerta kaikkiaan ole sopivaa pakkausmuotoa olemassa, neljä on liian vähän, seuraava pakkauskoko on useimmiten liikaa. Voi kun voisi ostaa grillimakkaroita irtomyynnistä, jokaiselle juuri oman maun mukaan. Meidän taloudessa esimerkiksi kukaan muu ei tajua, että ryynimakkara on makkaroista parasta. Sen kerran kun sitä ostan, niin päädyn sitten säästösyistä syömään enemmän kuin hyväksi olisi. Ai pakkaseen loput? Niinpä. Tämä nyt jääkaapista löytynyt yksilö oli jäänyt jostain grillauksesta yli. Ajatuksena oli varmaan ollut upottaa yksilö johonkin ruokaan, mutta upottamatta oli jäänyt ja makkaraparka päätyi peruuttelemaan taaksepäin kunnes ikä ja terveys menivät. 
Poisheittämisen syy: pilaantunut, päiväyskin mennyt jo ennen hävikkiviikon alkua.

Mutta sitten se seuraava löydös; rahkapurkki toukokuun päiväyksellä Olen minä nyt sentään kevään jälkeen jääkaappia siivonnut. Olen! Varmasti olen. Olenhan?  Olenkohan …..? En toden totta ole turhan tarkka `parasta ennen` päiväysten kanssa vaan luotan ensisijaisesti aisteihini. Tällä kertaa päätin jättää aistinvaraisen tarkastelun väliin ja siirsin rahkan hävikkiin.
Poisheittämisen syy; päiväys mennyt.


Jonkin päivän pizza-illan säilykepersikan loput pilkoin mustikkapiirakan joukkoon. Puuttuvan rahkan korvasin vanhaksi menossa olevalla smetanalla. On muuten ihan käsittämätöntä, että tässä taloudessa oli smetanaa menossa vanhaksi. Smetana on nimittäin ainesosa joka käy ihan mihin tahansa ruokaan; suolaiseen tai makeaan, kylmään tai kuumaan. En vaan keksi yhtään ruokaa mikä ei smetanalla paranisi. Pizza taasen on ihan paras paikka hävittää ylikypsät banaanit, nam. Koskakohan muuten jokin kodinkonevalmistaja ymmärtää tehdä jääkaapin ulosvedettävillä hyllyillä, vai onko sellaisia jo olemassa? Ostan, jos on.

Olipa kaiken kaikkiaan hyvä ja tarpeellinen muistutus viettää hävikkiviikkoa oikeasti tarkkailemalla omia toimiaan ja tekemällä (edes kerran vuodessa) kunnon kaappitarkastus.


Ja ne monet konstit; kuopus oli lähdössä lenkille. Juoksushortsit olivat juuri pyörähtäneet pesukoneessa ja olivat siis kosteat. Tyyppi tunki shortsit mikroon minuutiksi. Olivat sitten kuulemma ihan riittävän kuivat. 

maanantai 14. syyskuuta 2015

DIY: Lasipullon katkaisu kotikonstein



Kylläpä meni viinipulloja viikonloppuna, huh sentään.  Kolme pulloa taisi kulua, jos pysyin oikein laskuissa mukana. Viiniä ei kyllä puolestaan kulunut pisaraakaan, vaan pullot olivat lasinkeräykseen matkalla olleita yksilöitä, jotka saivat lasinkeräyksen sijaan uuden elämän puutarhalyhtyinä.

Minulla on nimittäin pari pyöreää metallirunkoista lyhtyä, joista on sisältä mennyt lasi rikki. Olen sovitellut niihin kauniita sinisiä (pantittomia) viinipulloja. Vaan miten saada siististi pullonkaula poikki ? Internetin ihmeellinen DIY-maailma tarjosi konstiksi kynsilakanpoistoaineeseen kastetun villalangan kietomista pullon ympärille ja polttamista. Villalangan palamisen jälkeen pullo kastetaan nopeasti kylmään veteen, jolloin lämpöero napsauttaa pullonkaulan siististi poikki.   Näin se homma toimii, noin niin kuin teoriassa…


Luottoni kynsilakanpoistoaineen tehoon on aika heikko, joten vaihdoin samantein nesteen astetta ytympään tavaraan eli mineraalitärpättiin. Aloituskin vähän viivästyi kun ensin piti vähän kinata suojalasien käytöstä. Voitin ja suojalasit päässä alettiin pulloja sitten pihamaan hiekkatiellä poltella sunnuntaina aamutuimaan.  Onneksi käytössä oli kolme pulloa, koska vasta viimeisessä kaulan katkaisu onnistui kohtuullisen tasaisesti. Oppimiskäyrä kulki kyllä ylöspäin, kuinkahan hyväksi sitä tässäkin asiassa oikein tulisikaan jos olisi enemmän pulloja katkottavaksi..






Sen verran jäi katkaisutekniikka kiinnostamaan, että mielessä pyöri mitä kaikkea muuta sitä voisi kaulattomista tai pohjattomista pulloista tehdä. Pinterestistä bongasin katkaistuun kaulaan rakennettuun tuulikelloon mikä näytti ihan kivalle. Jos siis tuulikelloista tykkää, minä kun en tykkää.  En edes tuunaushengessä.


No ihan sitä kympin viinipullon tuunausideaa odotellessa, saattaisin voida kyllä tehdä inspiraatio- ja materiaalinhankintamatkan Alkoon. Jos vaikka jonkin oikein kauniin värisen pullon löytäisi tulevia kokeiluja varten.